Maailmanlopulliset synttäribileet

Kerran saatiin Annan kanssa loistava idea: Fallout/post-apokalyptiset synttäribileet. Juhlapaikkana jokin ulkotila jonka voisi lavastaa teeman mukaiseksi. Jokaisen pitäisi pukeutua tai boolimaljalle ei olisi asiaa. Idea muuttui todellisuudeksi reilu pari viikkoa myöhemmin, jolloin suunnattiin tamineissamme ja hirveä määrä tavaraa mukanamme lumenkaatopaikan maailmanlopunjälkeisiin maisemiin.

Varovaisuus on tärkeä asia.

Kahden ison pressun päälle mahtui kaikki istumaan hyvin joko retkituolissa tai ilman. Oli boolia ja matokakkua jonka olin päivällä tehnyt. Sitä erehdyttiin luulemaan lihaksi, mikä ei sinänsä yllätä, aika epämääräinen möykky se olikin. Osa karkkimadoista oli sulanut liian kuumaan suklaakuorrutteeseen, mikä teki kakun ulkonäöstä vielä astetta kuvottavamman.

Maailmanlopun aikaan ei tarvita ruokailuvälineitä, kakkuakin voi syödä puukolla.

Luonnon elolliset kävi tutuksi illan mittaa. Hyttysiä oli ainakin kahta eri lajia ja kumpaakin ihan hillittömästi. Hyttyssavuista oli apua vain pressujen läheisyydessä ja jokainen joka kävi sen alueen ulkopuolella, toi aina lauman verenimijöitä perässään. Lisäksi saimme seuraksemme kohtuullisen ison sammakon, joka ennakkoaavistuksieni mukaisesti päätyi viinimukiini. Eipä se haitannut, kelpaa mulle vähän sammakkoinenkin viini.

Maailmanlopullinen asukokonaisuus.

Tunnelma oli koko illan loistava, pelkäsin että ihmisillä tulisi tylsää noin keskellä ei mitään, ilman minkäänlaisia ulkoisia virikkeitä, mutta onneksi se ei vaikuttanut siltä. Tai ainakaan itselläni ei ollut tylsää, päinvastoin! Illan lopuksi päädyimme kahden Helsingistä asti tulleen vieraan kanssa Annan painostuksesta niiden olohuoneeseen nukkumaan. Aamulla heräsimme Muumi-musiikkiin ja jouduimme raahautumaan mun kämppään jatkamaan juhlienjälkeistä koomausta kun majoittajamme lähtivät reissuun.

Punapäät päivänsankarit.

 Vaikka niistä jotka itse kutsuin juhliin, vain yksi saapui (tämä ei ole syytös vaan toteamus!), niin mulle jäi tosi kiva olo. Ihanaa että ihmiset jaksaa innostua tällaisista ideoista, ihanaa että on sen verran samankaltaisia ihmisiä ympärillä, vaikka sitten välikädellisesti!

Nouse ylös. Pue päälle. Se helpottaa.

Niin paljon on ollut viime aikoina kaikkea kivaa ja päristävää, kuten kahden päivän Rajakatse-larppi viime viikonloppuna ja lisäksi meijän tarina, jota voi spekuloida ja hypettää Annan kanssa loputtomasti.

Vienon mekkoa piti muokkailla vähän. Napit on niin kivoja!

Kuitenkin sitten kun välitön pärinä loppui, eikä ollut varsinaisesti tekemistä, iski taas pienimuotoinen masennus. Ei huvittanut nousta sängystä, motivaatiota riitti ainoastaan nukkumiseen, koko ajan itketti. Niinpä viime keskiviikkona olin hereillä vain noin kuusi tuntia, siitäkin ison osan olin sängyssä telkkaria katsoen (paha merkki jo sinänsä, en ikinä kato telkkaria yksin). Sitä seuraavana yönä nukuin 13 tuntia, koska menin ajoissa nukkumaan ja heräsin vasta puolenpäivän jälkeen. Päivä lähti käyntiin nihkeästi, ei olisi millään edelleenkään huvittanut pukea päälle ja lähteä ulos. Mutta tiesin, että se saisi oloni taas paremmaksi, olihan tiedossa Rytmi-Katin lettukestit ja siinä samalla siis paljon ihmisiä. Jotenkin ihmisistä saa aina energiaa vaikkei edes juttelisi kenenkään kanssa. Pidän siitä, että ympärilläni on hälinää. Otin siis itteäni niskasta kiinni ja pistin päälle uuden mekon ja kengät, sekä suuntasin puistoon ollakseni siellä hetken itsekseni ennen kuin Anna liittyisi seuraani.

Kehdattiin väittää, ettei mun arkivaatteiksi tilaamani asiat ole kovin arkisia! Pöh.

Ja lopulta tosissaan kannatti raahautua ulos asuinluolastani, oli ihan loistava ilta! Anna vie (ja on jo vienyt) mut rappiolle, mutta ei se haittaa kun on niin kivaa!

Juhannus

Nyt juhannusaikana mökillä on mennyt enemmän aikaa sängyssä kuin poissa sängystä. Koko ajan väsyttää, koko ajan voi nukkua lisää, eikä ole oikeastaan mitään motivaatiota nousta ylös. Ainoastaan syömisen ja vessassa käymisen ajaksi olen jaksanut vääntäytyä pois sängyn pohjalta. Vähän olen yrittänyt viettää aikaa sukulaisten kanssa, mutta kun ei oikein ole jaksanut. Kaikki ärsyttää. Ja jostain syystä tuntuu jo neljättä päivää, että on koko ajan itkun partaalla. Kummitäti yritti tulla liian lähelle liian nopeasti, kysyi mikä vaivaa. Se ahdisti, joten sulkeuduin taas yksinäisyyteeni ja nukuin vähän lisää. Sen jälkeen oli entistä vaikeampaa edes yrittää.

Joskus itsensä satuttaminen on se pienempi paha

Tämä on ehkä niitä asioita, joita ei varmaan kannattaisi kirjoittaa julkiseen blogiin, mutta jotenkin se helpottaa, että saa asian kirjoitettua. Vielä niin että edes jollain on mahdollisuus lukea se, oma yksityinen päiväkirja ei ihan aja samaa asiaa. Joitain asioita ei vain osaa sanoa ääneen kenellekään. Tässä asiassa pelkään saavani sääliä ja sitä en kestä. Ei mua saa sääliä, olen vahva ihminen.

Vahvatkin ihmiset särkyy joskus. Enkä edes ole kovin vahva. Esitän vain. Yli kuukausi sitten menin ihan rikki. Olen aina ollut huono käsittelemään pettymyksiä, mutta se hetki oli pahinta ikinä. Mielessä kävi kaikki itsetuhoisuuden asteet, vaikka etäisesti ymmärsinkin, ettei tuollaisen asian pitäisi olla niin vakava eikä minkään sellaisen arvoinen. Mutta masentumisen taustalla ei välttämättä olekaan mitään isoja tragedioita ja tunne-elämän asioihin liittyy niin paljon yksityiskohtia, että harvoin romahtaminen kai johtuu jostakin yhdestä yksittäisestä asiasta. Silloin reilu kuukausi sitten tuntui, että ainoa keino parantaa oloa ja viedä ajatuksia pois tapahtuneesta oli satuttaa itseäni. Mietin erilaisia vaihtoehtoja ja lopulta lohduttavin ajatus oli tarttua paksuun terävään neulaan ja raaputtaa ihoa. Samaa kohtaa yhä uudestaan ja uudestaan. Se tuntui hyvältä, hysteerinen itkeminen lakkasi. En huolehtinut siitä, jäisikö jäljistä kenties arvet, en välittänyt. Raaputin kuusi raitaa, en tiedä kuinka kauan siihen meni. Jokaiselle haavalle oli syynsä.

Käsivartta kirveli pari päivää, mutta en katunut mitä olin tehnyt, vaikka toisaalta en myöskään halunnut kenenkään näkevän jälkiä. Hellesäällä se oli vähän vaikeaa. Olin varma, että parannuttuaan jäljet katoaisivat. Mutta siinä ne arvet yhä näkyy punertavina melkein valkoisella iholla. Alkuun suututti, ettei kukaan kysynyt niistä, niin selvästi ne näyttää itseaiheutetuilta. Mietin, eikö kukaan välitä, vai eikö uskalleta kysyä. Vai eikö niitä oikeasti nähnyt, vaikka itse näki koko ajan. Ja sitten kun niistä alettiin kysyä, en tiennyt mitä sanoa. Enhän voinut kertoa olleeni niin masentunut, että satutin itseäni. Kuittasin kyselyt vain hymähtämällä jotakin pelkistä naarmuista ja jotakin tapaturma-alttiudesta. Sitten vaihdoin puheenaiheen muualle. En tiedä kuinka läpinäkyvää se oli, mutta ainakaan kyselyt eivät jatkuneet. On vähän ristiriitaista, että yhtä aikaa haluan, että joku huomaa kuinka huono olo mulla on ollut, mutten kuitenkaan halua puhua aiheesta. Ei mua vieläkään varsinaisesti kaduta, sillä tein sen helpottaakseni oloa ja se auttoi. Osaisipa vain itse käsitellä koko asiaa jotenkin paremmin.

Ruhjeidenkeräilijä

En tiedä milloin musta on tullut näin tapaturma-altis. Enhän mie pienenä kuin venäyttänyt nilkat ja ranteen muutaman kerran? Mustelmia ja arpia on toki aina kerääntynyt, koska jotenkin mulle ilmestyy helposti mustelmia ja jää arpia. Mutta eihän sellaisia lasketa. Ja nyt oon kohtuullisen pienen ajan sisään toilaillut tehokkaammin. Siitä taitaa olla neljä vuotta kun taitoin oikeasta nilkasta nivelsiteet rikki ja vajaa vuosi sitten kynsin naamallani asfalttia. Ja nyt sitten viime sunnuntaina piti päästä rypäsemään mökin epätasaisessa maastossa, jossa ei koskaan ole ollut mitään ongelmaa! Mukavasti nilkka sanoi ruts, enkä taas muista mikä olisi ikinä sattunut niin paljon. Tietenkin se oli sama nilkka, jonka rikoin silloin aiemmin. Se, että naamasta puuttui pala viime juhannuksen tienoilla, ei tuntunut olevan mitään siihen verrattuna. Onneksi aurinkolasit peitti kyyneleet osittain. Vähän oli kiusallista, kun vanhemmat ja Anna siinä sitten hösäsi, avunsaaminen on vain niin kertakaikkisen vaikeaa mulle. Mutta jotenkin onnistuin könyämään veneeseen ja veneestä pois. Tärisyttävät aallot sattui nilkkaan, mutta purin hammasta.

Autossa kipu tuli vain aaltoina ja lopulta hellitti kun sain pitää jalkaa Annan sylissä. Neljänteen kerrokseen ja omaan asuntoon kipuaminen ei sinä iltana tullut kysymykseen, vaan olin porukoiden luona. Johan siitä oli puol vuotta kun oon siellä yöpyny viimeksi. Seuraavana aamuna sain siskolta kyydin Mehiläiseen työterveyteen ja siellä pari tuntia ylös alas ravattuani nilkutin side jalassa ja lääkärintodistus laukussa pois. Viikko sairaslomaa. Pomo ei ollut kovin tyytyväinen kun kerroin lomasta puhelimitse, tuskin on kenenkään työnantajan unelma, että viikon töissä ollut kesätyöläinen jää pois töistä yhtä pitkäksi ajaksi kun on siellä ollut. Mutta minkäs teet, mieluummin mieki olisin ollut töissä ja tienannut rahaa.

Hyvin pysyy turvotus melkein loitolla, kun ei käytä nilkkaa vaan istuu koko päivän kotona. Mutta on se silti vähän violetti ja vihreä. Ja paksu.

Ei tuo nilkka onneksi kai ole yhtä pahasti hajalla kuin silloin neljä vuotta sitten. Silloin koko jalkapöytä oli lopulta sinertävä ja turvonnut, nyt vain lähinnä nilkanseutu. Olen aika optimistinen, että ens tiistaina oon taas töissä! Aloin just pitää siitä portaissa ravaamisesta, homma oli alkanut rutinoitua ja olin saanut puristettua työajan vajaaseen kolmeen tuntiin. Lisäksi olo oli aika energinen, kun oli yli viikon ajan liikkunut säännöllisesti. Se on aika harvinaislaatuista mulle. Unirytmikin oli löytynyt, eikä päivällä väsyttänyt enää. Ei sen puoleen, tätä menoa ei ole pelkoa, että unirytmi muuttuu juuri miksikään lomankaan aikana. :D

Vielä vähän aikaisempi kuva koko oikeasta jalasta johon toi sininen nilkka sopii aika hyvin. ♥

Pyörän ja jakolaukkujen kolhima kaunis kinttuni.

Aina välillä vähän ahdistaa.

Jar of Happiness

Loppuvuodesta nettiä selaillessani tuli vastaan idea, jossa joka päivä kirjoitetaan lapulle asia, joka on piristänyt päivää tai tehnyt iloiseksi ja sitten laput säilötään purkkiin. Kun vuosi on ohi, on purkki täynnä ilahduttavia asioita.

Kuva Tumblrista.

Idea tuntui niin kivalta, että päätin toteuttaa itsekin sellaisen. Nyt melkein kuusi kuukautta myöhemmin alkaa mun happy jar olla aika täysi. Olen huomannut, että olen alkanut kiinnittää iloisiin asioihin huomiota entistä enemmän ja sitä kautta niistä osaa nauttia jo kyseisessä hetkessä ehkä enemmän kuin ennen. Ihmisten sanomisiin ja tekoihin kiinnittää entistä enemmän huomiota ja niille osaa antaa arvoa. Ne haluaa painaa mieleen, jotta ne voi päivän päätteeksi kirjoittaa lapulle ja sujauttaa purkkiin talteen. Luulin, että tämä olisi mulle taas niitä projekteja jotka aloitan, mutta jotka sitten unohtuvat, eivätkä koskaan pääty kunnolla. Mutta yllättävän nopeasti lappujen kirjoittelusta on tullut rutiini.

Mietin, että olen tainnut saada kehuja ja positiivisia kommentteja nyt vuoden sisällä enemmän kuin koko elämäni aikana! Tuntuu, että ympärilläni on paljon todella positiivisia ihmisiä, sellaisia jotka eivät epäröi kehua toista. Itse olen aina ollut huono jakamaan kehuja ja tämä onkin ollut hyvä aika opetella sitä. Haluan saada sanoillani jollekin yhtä hyvän mielen, kuin itse saan kuullessani kehuja ja kannustusta.

Välillä on toki päiviä kun ei kerta kaikkiaan keksi mitään positiivista. Aina välillä masentaa ja harmittaa kaikki ja tekisi mieli tehdä toinen purkki ikäville asioille. Onneksi sellainen purkki jäisi kuitenkin huomattavasti tyhjemmäksi kuin tämä iloisille asioille tarkoitettu!

Randomit iloisuudenaiheet joka kuukaudelta:

• "Iskän hirvikastike. ♥" 6.1.
• "Meijän luokka on ihan paras! "Torikokoussyndrooma."" 17.2.
• "RATSASTUSTUNTI! ♥ Laukkaaminen Eppu-hepalla. ♥" 7.3.
• ""Voisitsä Hannis näyttää yhtään söpömmältä?" - Anna Herrasmiesklubin jatkoilla." 15.4.
• "Osaan ehkä sittenkin saksaa! Laulaminen on kivaa!♥" 9.5.