Onni on se, kun kumppani ottaa henkisen huonon olon ihan yhtä vakavasti kuin fyysisenkin. On harmillista, että tämä ei ole itsestään selvää, eikä toteudu välttämättä arjen muilla osa-alueilla. Esimerkiksi flunssa on täysin normaali syy jäädä pois töistä, mutta paniikkikohtaukset jostain syystä ei. Toki tämä voi olla ihan mun päänsisäinen harha, mutta en usko. Mielen ongelmat ovat yhä tabu.
Esimerkiksi stressi laukaisee mulla helposti erilaisia ahdistuksia ja koen ne kyllä ihan yhtä vahvasti haittaavaksi asiaksi, kuin jonkin fyysisen sairauden. En ole kovin usein esimerkiksi flunssassa, en muista montaa kertaa että olisin sen takia ollut pois vaikka töistä. Sen sijaan ahdistuksen takia olen jättänyt menemättä töihin useamman kerran. En tiedä tosin saisiko ahdistukseen lääkärin todistusta ellei ole jotain diagnoosia, mutta onneksi parin päivän poissaoloon ei monessakaan paikassa tarvitse todistusta. Ja kun sanoo, ettei voi hyvin, sanat tulkitaan usein siten, että voi fyysisesti huonosti. Se on helpompi selittää (ja sulattaa), kuin mielenterveysongelma.
Sitten sitä saattaa vielä alkaa syyttää itseään huonosta olostaan. Ei pitäisi olla niin herkkä. Miksen kestä niin kuin muut. Entä jos olisin toiminut toisin. Ehkä silloin en olisi saanut sitä lamaannuttavaa huutoa osakseni, joka laukaisi kahden päivän paniikkikohtaukset. Pitäisi olla vahvempi. Ei pitäisi ottaa kaikkea itseensä. Lisäksi pitäisi pystyä keskittymään. Kyllähän aikuisen ihmisen pitäisi päästä ovesta ulos yhdellä yrittämällä. Ja kyllä aikuisen pitäisi pystyä halllitsemaan tunteitaan edes jotenkin.
Olen ensimmäistä kertaa miettinyt vakavasti, voisiko jonkinlainen lääkitys tai muu hoito esimerkiksi keskittymisvaikeuksiin parantaa elämänlaatuani. Ahdistuksesta en välttämättä edelleenkään uskaltaisi mennä puhumaan kenellekään, mutta jonkinsortin ADD tuntuu niin mahdolliselta, että siitä ehkä voisi. Olen pohtinut, että keskittymisen vaikeudet saattavat vaikuttaa yllättävän moneen asiaan, joita en ole koskaan aiemmin edes tullut miettineeksi. Tuollaisen tutkituttaminen tuntuu kuitenkin sellaiselta vaivalta, etten tiedä tuleeko moiseen ryhdyttyä ikinä. On niin vaikea myöntää mitään tällaisia heikkouksia ilman, että tuntuu vaikuttavan ihmiseltä, joka diagnosoi itseään liiaksi ja hakee sitä kautta huomiota.
Onneksi uusi koti on turvapaikka, pesä. Ja onneksi saan jakaa sen ihmisen kanssa, joka ymmärtää monet heikkouteni. Hän lohduttaa ja puolustaa. Hän käyttää koiran silloin kun paniikki ei päästä ulos. Hän varmistaa, että pärjään ja kannustaa uskaltamaan.
Siitä huolimatta, että moni asia voisi olla paremmin, tärkeimmät asiat mulla on kuitenkin helvetin hyvin.
