Tarinamania

"Mania (maanisuus) on mielialahäiriö, jossa mieliala on epänormaalisti ja pysyvästi kohonneena ja kiihtyneenä mielialana, jota jatkuu vähintään viikon. -- Maanisessa tilassa oleva henkilö voi ajautua hakemaan mielihyvää tavoilla, joista on hänelle itselleen haittaa. Hän voi esimerkiksi käyttää rahaa yli varojen, sortua uhkapeleihin tai sopimattomaan sosiaaliseen käytökseen. Maanikkoa on kuitenkin vaikeaa hoitaa, sillä hän itse kokee olonsa hyväksi.

Manian oireisiin kuuluu tyypillisesti ylikorostunut itsetunto, vähentynyt unen tarve, puheliaisuus, kokemus ajatuksen kulun lennokkuudesta, huomiokyvyn häiriintyminen, lisääntynyt päämäärätietoinen toiminta ja taipumus sellaiseen mielihyvää tuottavaan toimintaan, jolla on suuri mahdollisuus johtaa kärsimystä aiheuttaviin seuraamuksiin. Jos näitä oireita esiintyy merkittävissä määrin yhdessä kohonneen mielialan kanssa, voidaan epäillä maniaa. --

 Mania voi aiheuttaa tarkkaavaisuuden ja päättelykyvyn heikentymistä sekä tapaturmia. Siihen liittyy usein myös nukahtamisvaikeudet. Maniassa univajeen vaikutus on kaksisuuntainen. Se aiheuttaa univajetta, joka puolestaan lisää maniaa joka ilmenee mm. ylivilkkautena ja haastavana käytöksenä. Siten myös unen puute voi aiheuttaa maniaa."

Näin sanoo Wikipedia maniasta ja sattumoisin tunnistin tekstistä joitain tuttuja piirteitä. En nyt tosin välttämättä allekirjoita, että toimintani/toimintamme olisi haitallista muutoin kuin niiden kanssaihmisten kannalta, joilta menee pikku hiljaa hermot kuulemaan asiasta. : D Vähentynyt unentarve, puheliaisuus ja kokemus ajatuksen kulun lennokkuudesta kuulostavat kuitenkin vähän liiankin tutuilta! Samoin kuin yleinen "epänormaali ja pysyvästi kohonnut ja kiihtynyt mieliala".

Kysehän on siis mun ja Annan merirosvotarinasta. Ollaan nyt kirjoitettu reilut kaksi kuukautta ja noin 350 sivua, eikä loppua näy. Kirjoitetaan helposti 10-14 tuntia kerrallaan, keskimäärin noin 20 sivua per kerta. Ei enää riitä, että varaa aikaa kirjoittamispäivänä, pitää myös ottaa huomioon moneen menee seuraavana päivänä kouluun. Ja helposti vaikka tiedostaisikin sen, että koulu alkaa aamulla kahdeksalta, voidaan istua koneidemme ääressä vielä kolmelta tai jopa neljältä. Tarina elää omaa elämäänsä, sitä on vaikea kontrolloida. Se vain tapahtuu. Me olemme vain välineitä sen ulospääsyyn.

Hahmoni Ramona

Muille ihmisille on vaikea selittää, mitä kirjoittaessamme oikeasti tapahtuu, ei sitä taida sellaiset ymmärtää joilla ei ole samanlaisia kokemuksia. En olisi itsekään välttämättä ymmärtänyt vielä joku aika sitten. Meidän hahmot on niin inhimillisiä ja uskottavia, että niillä on tarinan myötä oma elämänsä, he tekevät kuinka heille sopii, eikä kuten me haluaisimme. Kun tarina herää eloon, en enää kirjoita Annan kanssa, kirjoittajien persoonat jää hahmojen varjoon.

Tekisi mieli piirtää enemmänkin kaikkia mähmäyskuvia, mutta jotenkin ei saa koskaan aikaiseksi. Onneksi pärinää voi käsitellä - ja toisaalta lisätä suuresti - muillakin tavoin, kuten kuuntelemalla meidän tarinan Spotify-listaa. Ja lähettämällä Annalle pärinäviestejä. :D Asioiden ennakkoon spekuloiminen on hauskaa, vaikka tarina ei aina niille linjoille lähdekään. Samoin hahmojen loputon analysoiminen ja tulkitseminen. Tavallaan ihan hyvä, että nyt joululomalla tulee olemaan hiljaisempaa tarinan kannalta, ehkä sitä vihdoin saa nukuttua kunnolla. :D

Oi Helsinki!

Palasin tänään Helsingistä, jossa olen tänä syksynä ravannut tiheämmin kuin vuosikausiin. Tämä taisi olla elokuun jälkeen kuudes kerta. Aina en ole kyllä ollut varsinaisesti Helsingissä, vaan ennemminkin Espoossa ja Vantaalla, mutta ainahan sitä joutuu Pasilassa kumminkin vaihtamaan junaa. :D Ihan Helsingin keskustaan mennessä mulle tulee aina jotenkin tosi hyvä mieli. En tiedä mikä siinä kaupungissa on, mutta tulee aina sellainen olo, että se olisi ihan oma maailmansa. Ehkä se on säilyttänyt jonkin tietyn jo lapsuudesta ja nuoruudesta tutun mystisyyden, koska siellä on tullut aina käytyä vain jonkinmoisissa erityistilanteissa.

Mua vähän huvitti, ettei veturi ollut saanut vihreää ilmettä, niin kuin vaunut, vain tuollaisen pienen vihreän tarran.

En edes tajunnut eilen, että Helsingissä oli näin harmaata ja ankeaa, niin iloinen olin siellä olostani.

Kävin siis eilen D:n synttäri-/tuparipippaloissa. Menin sinne ennen puoltapäivää auttelemaan valmisteluissa. Hienosti osasin mennä ratikalla Töölöön ja löysin vielä oikean talonkin! Päivä oli ihan loistava, tutustuin sen aikana kaikkiin ihan mahtaviin ihmisiin. Oli hiukan absurdia jossain vaiheessa miettiä, kuinka olin ihan vieraassa porukassa vieläpä sellaisen ihmisen juhlissa, jota en kovin hyvin vielä tunne. Onnistuin silti sosialisoimaan mielestäni varsin hyvin, vaikka välillä kuulemma näytin vähän ulkopuoliselta. Ei mulla kuitenkaan ollut ollenkaan ulkopuolinen olo, ei mun aina tarvi osallistua keskusteluun, kun vain tykkään olla läsnä ja kuunnella muita ihmisiä. Monesti tää mun hiljaisuus tulkitaan siksi, että mulla on tylsää, vaikka harvoin mulla on. On vain mukava tarkkailla. Muodosteltiin ihmiskasoja D:n massiiviselle sängylle ja rapsuteltiin toisiamme. Oon jossain vaiheessa tässä kesällä ja syksyllä oppinut sen verran pois kosketusarkuudesta, että voin nauttia siitä jos joku ihan vieras rapsuttelee mun päänahkaa ja on lähellä. Itse sen koskettamisen ja rapsuttamisen tekeminen on vielä vaikeaa, mutta onnistuin siinäkin jo hiukan paremmin. Oli siis paitsi oikein hauskat juhlat, niin niillä oli mulle myös jonkinlainen terapeuttinen vaikutus.

Hyvällä mielikuvituksella siinä lukee 25.

Joku ei tykännyt meijän tekemän salaatin paprikoista.