Viime vuoden lopulla mulla oli varsin monta rautaa tulessa marraskuusta asti. Hoidin koulutehtäviä ja opinnäytetyön, valmistauduin larppiin, suunnittelin ja hankin joululahjoja ja suunnittelin ja tein asut itselleni ja Kallelle uudenvuoden bileisiin. Yksi asia mielessä koko ajan oli se, että olen päässyt lihomaan huonojen tottumusten myötä, eikä henkisiä resursseja riittänyt oikein tekemään asialle mitään. Just ja just sain kodin pidettyä siistinä, vaatteet pestynä, parisuhteen kunnossa ja Sonan (toivottavasti) kaikin puolin tyytyväisenä.
Nyt uuden vuoden alettua ja vuodenvaihteen juhlallisuuksista selvittyäni tuntuu, että systeemini olisi käynnistynyt uudelleen. Kaikki avoinna olleet tehtävät on nyt suljettu ja käytössä on paljon enemmän suoritustehoja, kuin aiemmin. Loppuvuoden tehtävät oli pääasiassa kivoja, eikä itsessään hirveän stressaavia, mutta näemmä niiden olemassaolo on saanut olon tuntumaan melko tahmealta ja raskaalta. Sen lisäksi että olen kokenut kaiken päälle elämäni ensimmäistä kaamosmasennusta. Nyt tulevaisuus näyttää valoisalta kun on tutkintotodistus kädessä ja useampi mahdollisuus töiden suhteen.
Uudesti löytyneessä tarmossani sain aloitettua taas liikunnan ja se tuntuu hyvältä. Tänään kävin ensimmäistä kertaa puoleen vuoteen tankotanssikoulun tunnilla. Se oli käsilläseisontatunti, mikä alkuun hermostutti mua, koska tuollaiset akrobaattisemmat tunnit sisältää usein tankotanssia enemmän fyysistä kontaktia muiden ihmisten kanssa. Mua inhotti oma lihavuuteni ja se että joudun päästämään jonkun todella lähelle toteamaan saman. Lisäksi olin jo vuosi sitten noilla tunneilla se reilusti muita isompi, mikä on omiaan lisäämään epävarmuutta. Ennen tuntia kumminkin katsoin itseäni peilistä ja totesin, että kyllä, olen lihonut ja aika isokoinen. Se on fakta. Se tosiasia ei juuri tällä hetkellä muutu miksikään, joten parasta on vain hyväksyä se. Sen jälkeen voi päättää joko elää asian kanssa tai tehdä asialle jotain. Ja tämän päiväinen tunti oli mun ensiaskel edistykseen. Totesin, että tunnilla tulee olemaan mua parempia ja jaksavampia ihmisiä ja se on ihan ok. Jotkut ovat harrastaneet enemmän ja munkin pitää aloittaa jostain. Kukaan tuskin katsoo mua pahalla sen takia ja jos katsoo, se ei ole mun ongelma. Saan olla ylpeä siitä, että aion tehdä mua häiritsevälle asialle jotain ja pitää kivaa samalla.
Tämä asenne auttoi mua paljon, enkä kokenut kertaakaan epävarmuutta koostani tai kuntoni tilasta. Mulla oli kivaa ja epäonnistumistenkin jälkeen nousin, nauroin asialle ja jatkoin. Yllätin itsenikin siitä, miten kypsä olin. Ja tämän tunnin myötä odotan innolla seuraavaa. Notkahduksia varmasti tulee niin itsetunnossa kuin kypsässä suhtautumisessa, mutta sekin on ihan ok.
 |
| Kuva viime keväältä. |
