Liian hyvä maanantai

Nyt on kyllä joku koira haudattuna tässä, tämä maanantai alkoi aivan liian hyvin. Ensinnäkin viikonlopulta jäi loistava fiilis lauantain larpista (nyt tosin malttaa odottaa vielä huonommin heinäkuuhun, jolloin on seuraava!) ja eilen sunnuntaina ostin viimein pitkien jahkailujen jälkeen huuto.netistä minikannettavan ja asiointi kyseisen myyjän kanssa on (ainakin tähän mennessä) ollut erittäin sujuvaa. Tänään sitten heti herättyäni huomasin sähköposteja lukiessani, että olen voittanut Ruustinnan arvonnassa ihanan hiuskukkasen! En ikinä voita mistään arvonnasta mitään, joten yllätys oli sitäkin hienompi!

Sitten aamusmoothieni oli erittäin hyvää ja tämän aamuinen (mulle se oli aamua) lenkki sujui kivasti: juoksin pidemmälle kuin aiemmin, onnistuin houkuttelemaan läheisellä pikku laitumella kesän majailevat hevosen ja ponin hiukkasen lähemmäs (ihan kosketusetäisyydelle ne eivät vielä uskaltaneet) ja lopulta harhailullani löysin viimein uimarannan! Sinne ei ole edes kovin pitkä matka meiltä, ja paikka vaikutti rauhalliselta. Siellä oli jopa pukukopit. Ehkä ainoa arveluttava asia on, että se oli keskellä asuinaluetta, mutta ehkä sekään ei haittaa. Ainakin asuinalue on ihana, ja siellä uidessa voin sitten haaveilla että joskus asuisin jossain sen alueen taloista. :D Lenkiltä kotiin päästyäni huomasin vielä, että viime viikolla siskoni kanssa tilatut lävistyskorut olivat tulleet postilaatikkoon! Kaikki korut vaikuttivat juuri sellaisilta kuin pitikin. Nyt sitten mietityttää, että mikä tässä päivässä tai viikossa vielä menee vikaan, kun tämä päivä on nyt alkanut niin hyvin. En normaalisti ole pessimisti, mutta tämä on kyllä vähän epäilyttävää. :D

Sitten vielä pari kuvaa söpöistä samettiturvista, taattua puhelinlaatua:

Raudikkotamma heilautti just päätään, kärpäset kiusasivat.

Ja pikkushettiskin suvaitsi hiukan kääntää päätään kuvaan.

Omituinen motivaatio liikkua

Oon saanut kummallisesti motivaatiota nyt alkaa lenkkeillä, kun harrastusmahdollisuudet muuten on näillä työajoilla aika rajalliset. Suurin syy tähän motivaatioon on se, että ilmeisesti tää työpaikan myötä kohonnut elintaso näkyy mun kropassa ylimääräisinä sentteinä (ja yritän välttää sanoja "lihoa" ja "laihduttaa", ne kuulostaa kamalalta). Vaa'alle en ole uskaltanut aikoihin edes mennä. Jännää on se, miten huomasin sen vasta nyt, tähän mennessä olin oikein tyytyväinen siihen miltä näytän, mutta yhtenä päivänä itseäni mittaillessani, ja lisäksi eilen shoppailureissulla tajusin, etten halua näyttää tältä. En usko että tässä on kyse täydellisen kropan tavoittelusta, eikä näihin ajatuksiin mitenkään vaikuta nämä nykymaailman normit kauneudesta. En vaan tunne, että mun kuuluu näyttää tältä, vaan siltä 5cm kapeammalta niin kuin vielä viime kesänä. Se ei ole lopulta kovin paljoa, joten uskon voivani karistaa nuo ylimääräisyydet. Siksipä päätin siis jo pari viikkoa sitten, että alan käydä reippaalla lenkillä ennen töihin menoa, nyt kun tehokkaiden lääkkeiden ansiosta ei tarvi kärsiä allergiastakaan. Ekan viikon osalta se ei sitten onnistunut, koska olin Kouvolassa, enkä saanut sinne lenkkareita raahattua. Ja tän viikon aloitin sitten oikein reippaasti, mutta parin päivän jälkeen viikonloppuinen flunssa palaili niin ärtyisänä, että oli pakko rauhoittua, etten ole enää tän viikonlopun larpissa kipeä. Siispä tänäänkin juoksemisen sijaan päätin ottaa rennommin, nappasin kameran mukaan ja päätin käydä kuvailemassa lähellä majailevia lampaita.

Kesäsää on kyllä toinen syy lenkkeilymotivaatiooni ja yritin tallentaa sitä edes vähän näihin kuviin.

Voikukat on kivoja. Pitää joku päivä tehdä seppele.

Mokomat lampaat oli tietysti kaukana just silloin kun halusin kuvata niitä. Normisti ne hengailee ihan aidan vierellä.

Idyllisempi näkymä kuvassa kuin livenä.

Västäräkki istui lammasaitauksen aidalla.

Lampaat on tuolla siis kesätöissä. Kelpais mulleki tommonen lekotteluhomma.

Rakastan sitä kun tuomet kukkii. Niissä tiivistyy täydellisesti kevään ihanuus.

Näyttäisi melkein siltä että asutaan ihan maalla?

Ks. ylempi kuvateksti.

Viereisessä siirtolapuutarhassa siis ovat nämä söpöt pikku mökit.

Sorsa niin nätisti lillui tuolla leväisessä lammessa, mutta ei se tietenkään malttanut olla siinä niin kauaa paikallaan, että olisin saanut kuvan.

Uusi hieno pyörä

Multahan vietiin pyörä Jyväskylän matkakeskukselta maaliskuun ekana viikonloppuna. Ajankohtana jona oli tietysti muutenkin huolia rahasta eikä uuden pyörän hankinta tullut kysymykseen kuin vasta huhtikuun alussa kun sain vanhemmilta valmistujaislahjaksi rahaa ja palkastakin jäi vähän yli. Siihen asti poljin töihin Martin mummin vanhalla pyörällä jonka kanssa ei oikein tultu toimeen. Kyllä mie töihin paljon mieluummin menen pyörällä kuin bussilla + kävellen, mutta toi vanha Made in Poland-pyörä oli vähän hankala. Siinä ei mm. ollut jalkajarruja, vain käsijarrut, ja sen vaihteet toimi ihan siten kuin niitä huvitti. Siksipä uusi pyörä tuntui entistäkin ihanammalta! Siinä on hurjan mukava satula ja jotenkin se rullaa niin keveästi etten muista edes vanhan Nopsani tuntuneen siltä. (Okei, no se oli 9 vuotta vanha..) Ja seitsemän vaihdetta kolmen sijaan on tosi luksusta! Etenkin näin mäkisessä kaupungissa kuin Jyväskylässä ne todella tulee tarpeeseen.

Eilen sitten ostin viimein sen kauan himoitsemani rottinkisen pyöränkorin! Ei se ihan ole sellainen kuin unelmoin, mutta koska oon pitkään etsinyt vastaavaa ikinä löytämättä ja toi oli vielä tosi halpa, niin se käy mainiosti! :3 Sitten kun töissä oli tylsää, niin sain viimein otettua kuvia pyörästä hienon korin kera. Kännykällä tosin, joten laatu on sen mukaista.

Tykkään pyörän perinteisestä mallista, se ei ole niin huomiotaherättävä (että joku haluaisi varastaa) ja tuo ruosteinen väri on kans kiva!

Tunturin vaakunasysteemi ja kauniisti näkyy pyörän kuraisuus.

Tykkään noista valkoisista yksityiskohdista sarvien pehmustejutuissa ja että pyörän satulassa on kans.

Nyt pitäisi vaan saada aikaiseksi viedä pyörä huoltoon tarkistettavaksi että kaikki osat on pysynyt nätisti paikallaan jne. Se piti hoitaa 100-200 ajokilometrin jälkeen ja näillä työmatkoillahan toi on mennyt rikki jo aikaa sitten. :D

Larppi-innostus!

Ilmoittautuin viime viikolla elämäni ensimmäiseen larppiin! Oon halunnut osallistua sellaiseen jo vuosikausia, siitä lähtien kun teininä suunnittelin karkaavani Korson metsiin larppailemaan nettikavereiden kanssa ilman vanhempien lupaa. Etenkin viime vuosina oon kateellisena katellu kavereiden larppikuvia ja toivonut että pääsisin vastaavaan mukaan itsekin.

Sehän ei ole koskaan tietenkään vaatinut mitään muuta kuin sitä, että vain ilmoittautuisi mukaan ja menisi. Helpommin sanottu kuin tehty kuitenkin, koska oon jo pitkän aikaa ollut sitä mieltä, että olen surkea näyttelijä, enkä ollut varma miten selviytyisin larpista. Ja yksinään lähteminen on kuitenkin aina aika iso kynnys. Nyt viime aikoina M:n kanssa ropetellassa oon kuitenkin eläytynyt hahmooni niin paljon, että tuli sellainen olo ettei larppaaminen ole lopulta mitään muuta kuin sen eläytymisen ilmentämistä myös ulospäin. Etenkin jos saisi sellaisen hahmon, joka on itseään lähellä, tai sen tyylinen mitä on aiemminkin pelannut, niin ei tarvitsisi lopulta edes juurikaan näytellä, eläytyä vain. Lopulta aloin olla myös niin turhautunut tähän eristyneiseen elämään, että olin valmis jo lähtemään yksinkin. Siellähän sitä tutustuisi sitten, vieläpä ehkä paremmin kun ei ole ketään tuttua kehen tukeutua.

Sittenpä taas kerran larp.fi:n larppikalenteria selaillessani silmiin osui Rajakatse-larpit joita on touko- ja syyskuun välillä kolme. Niiden kuvailussa sanottiin, että ne sopivat myös aloittelijoille ja tuollainen tavernaan keskittyvä larppi kuulosti itsestäkin sellaiselta helpolta, johan sitä Enelyassa tuli usein ropetettua tavernassa! Hetkisen rohkeutta kerättyäni ilmoittauduin sitten noista kolmesta keskimmäiseen, eli siihen joka on heinäkuussa. Ja tietenkin tästä hienosta tapahtumasta piti ilmoittaa Facebookissa. Onneksi ilmoitinkin, sillä sitä kautta A innostui Rajakatseesta myös ja ei mennyt kauaakaan kun se oli innostanut mut lähtemään kanssaan myös siihen ensimmäiseen toukokuun lopulla pidettävään larppiin. Ja onneksi innosti, miten ihmeessä olisin jaksanut odottaa heinäkuuhun asti! Nyt vaan odottelen vastausta ilmoittautuessa tekemiini kysymyksiin käytännön järjestelyihin liittyen, sillä kyseisen larppiyhdistyksen sivut ovat aika kammottavat, eikä sieltä löydy mitään sen suuntaisia ohjeita. Kaikkea muuta kyllä. Joskin hyvin heikosti löydettävissä. 

Viime yönä näin jo unta tuosta larpista. Siinä unessa tuonne ei ihan noin vaan ilmoittauduttukaan, vaan siihen kuului myös haastattelu, jossa otettiin selvää siitä millaisella hahmolla haluaisi pelata, miten se sopii peliin ja vielä miten on sitoutunut pelaamiseen. Siinä oli kätevää että kaikki kokoukset yms. järjestettiin täällä Jyväskylässä (vaikka larpit on Hollolassa?), niin mun oli helppo lupautua. Lisäksi kiltti ja palvelualtis luonteeni kiinnosti, joten pääsin heti mukaan ison halauksen kera! Tosin sain hahmokseni haltiasairaanhoitajan, jolle sain keksiä kyllä itse luonteen ja kaikki, mutta sekä haltioille että hoitajille kuului joku tietty pukukoodi. Haltioiden piti pukeutua hallitsijansa mieliväriin vaaleansiniseen ja hoitajilla kuului olla valkoinen alusmekko ja sen päällä lyhythelmainen ja - hihainen tunika. Ja sitten mua vähän harmitti etten pääsisikään käyttämään mun hienoa käsinommeltua mekkoa, vaan mun pitäisi tehdä uusi tylsä tunika.

Jännityksellä siis odotan millaisen hahmon saan, muutenkaan ei malttaisi odottaa! Siitä tulee varmasti hauskaa. : 3 Ja lopulta on tosi kivaa, ettei tarvitsekaan mennä yksin! On kuitenkin hyvä ettei tarvitse olla yksinään se joka on pihalla kaikesta. Ja meillä A:n kanssa on varmaan niin tyystin erilaiset hahmot, ettei ne varmaan kauheasti samoissa porukoissa hengaile.

(Jostain syystä Bloggerin mielestä on kivaa että tää teksti on pienikokoista vaikka kuinka yritän säätää. Kirjotinko niin paljon että se ei muuten mahtuisi? :D)

Kehittävää keskustelua

Niin, tänään oli töissä siis yksi niistä (harvoista ja) kuuluisista kehityskeskusteluista. Oltiin työkaverin kanssa jos spekuloitu ennakkoon viikonlopun aikana, mitä kaikkea karmeutta meidän niskaan tällä kertaa kaadetaan, vaaditaan vain olemaan tehokkaampi vetoamalla numeroihin ja niin edelleen. Mitään kakkukahvia ja kiitostahan sieltä olikin turha odottaa, ja vaikka keskustelu aloitettiinkin siihen tyyliin, että "miltäs teistä tuntuu, onko kaikki hyvin", niin lopulta puhe kääntyi siihen, että jostain syystä ollaan tultu nyt firmalle kalliiksi ja rivien välistä saattoi kuulla uhkaavuuden. Miksi ei tehdä kovemmin töitä? Miten on mahdollista, että ei saada enempää aikaan? Jotenkin oon aina ollut huono siinä, kun mua syytetään sellaisesta mitä en ole tehnyt. Nytkin oli ihan vähällä etten purskahtanut itkuun, sillä ei ole kiva saada sellaista kommenttia, että on ollut epätuottava ja firmalle kallis, kun ite on aina tehnyt parhaansa, vaikka motivaatio onkin ollut jo kateissa pitkään.

Mitään ei tunnuttu ottavan tosissaan, niin kuin ei aiemminkaan, vaikka työkaverin kanssa puhuttiinkin siitä kuinka turhauttavaa on se ettei kone toimi kunnolla, ettei me koulutuksen puuttuessa kyetä paikallistamaan syitä koneen kenkkuilulle ja siitä kuinka paljon enemmän motivoisi jos voitaisiin työskennellä edes osin yhtä aikaa, sillä kyllähän yksin töiden tekeminen on loppujen lopuksi aika kurjaa. Ja että ei ole kivaa kun ollaan aina eristyksissä kopissamme, ei tunnuta kuuluvamme tähän työyhteisöön, ihan kuin ei oltaisi samanarvoisia kun ei tiedetä mistään ennakkoon. Kaikki pyyhkäistiin vain pöydän alle sen syyn varjolla, ettei ole rahaa. Ei ole rahaa hankkia kouluttajaa, ei ole rahaa hankkia uutta konetta että voitaisiin työskennellä yhtä aikaa. Ja sehän on vain meidän oma vika jos meillä on sellainen tunne, ettei kuuluta joukkoon muiden työntekijöiden kanssa, pitäisi itse tulla juttelemaan muiden kanssa.

Sanomattahan jäi se, että mua (tai meitä) ei voisi vähempää kiinnostaa. Oon saanut perinjuurin tarpeeksi tästä ajan ja mielenterveyden haaskaamisesta, ja tuntuu että jos mun työpanosta kukaan ei kunnioita, ei munkaan tarvi kunnioittaa muita. Teen yhä kaiken parhaani mukaan, sillä en osaisikaan tehdä vähempää, mutta ilman minkäänlaista halua tai motivaatiota. Toivon totisesti, että saan syksyllä syyn karata täältä opiskelemaan, sillä en tiedä mistä kerään pokkaa sen verran, että otan lopputilin muuten, etenkin jos ei ole edes toista työpaikkaa tiedossa. No, sitä on turha kai miettiä vielä, se on syksyn murhe jos on. (Ehkäpä tästä on silloin hyötyä: http://themetapicture.com/badass-ways-to-say-no/) Ja vaikka loppujen lopuksi ton kehityskeskustelun tarkoitus oli kai etsiä syitä huonoon tuottavuuteen ja motivoida meitä, niin ei kyllä huvita yhtään sen enempää, suorastaan päin vastoin. Onkohan vika mussa vai tossa motivointiyrityksen tyylissä? Mussa tietysti, tyhmä kysymys.

Nyt tekisi mieli syödä loput Jyväshyvän Paussi-suklaamyslipatukat iha vain ärsytykseen. Ja koska ne on superhyviä.