Jutustelun ja kiinnostumisen vaikeus

Olen ehkä maailman huonoin smalltalkissa ja kevyessä jutustelussa vieraiden ja puolituttujen kanssa. Musta on usein ihan mukavaa että mulle jutellaan, mulla ei vain ole luontaista ymmärrystä mitä sellaisissa tilanteissa pitää sanoa. Mitä pitää vastata kun joku huomauttaa, että pääsee yhdeksän päivän päästä eläkkeelle? "Ööö... Kiva juttu"?Entä kun joku kertoo hauskan sattumuksen poikansa kanssa? Mie hymähdin vaivautuneesti ja sanoin "aika hauskaa" äänensävyllä joka kertoi varmasti enemmän hämmennyksestä kuin huvittuneisuudesta.

Yleensä ihmisillä on joku tavoite kun jakavat jonkun jutun ihmisen kanssa, joka nyt vain sattuu olemaan lähellä sopivasti. Huomaan, että kovin usein epäonnistun reagoimaan oikealla tavalla ja sanomaan halutut sanat. Se on ärsyttävää, koska tiedän olevani sosiaalisesti kohtuullisen fiksu, mutta vieraampien ihmisten kanssa jutustelu ei nyt vain luonnistu mitenkään. Ellei meillä ole joku yhteinen juttu. Tai ellei se erehdy kysymään jotain.

Toinen aukko sosiaalisessa sivistyksessäni on se, että kysymyksen mulle osoittaessaan keskustelukumppani saattaa hyvinkin tulla aukaisseeksi padon jonka olemassaoloa ei tiennyt. Ja jos olisi tiennyt, olisi varmaan pysynyt visusti kaukana patoa ylläpitävistä nappuloista. Turhan lukuisia on ne kerrat kun olen innoissani oksentanut koko elämäntarinani pahaa-aavistamattoman ihmisraukan kasvoille. Ja suuni vain käy, vaikka aivot kirkuu niitä lopettamaan ennen kuin on liian myöhäistä ja ennen kuin keskustelukumppanin kasvoille ilmestyy se lievästi säikähtänyt ilme. Silloin häpeäisin, jos osaisin.

En tiedä johtuuko tää kykenemättömyys jostain aukosta sosiaalisissa taidoissa, vai siitä tosiseikasta, että mua harvoin kiinnostaa muut ihmiset ennen kuin ne tekevät itsestään kiinnostavan. Ymmärrän nykyään hyvin miksi mua on pidetty ylimielisenä, sillä välinpitämättömyys tulkitaan usein siksi. En kuitenkaan koe olevani ylimielinen, mulla vain menee hetki tottua ja tutustua uusiin ihmisiin ja etsiä niistä jokin tarttumapinta, jonka myötä voin kiinnostua. Ja vaikka ihmiset olisi verrattain tuttuja, mulla ei ole kovin usein tapana puhua, ellei ole oikeasti asiaa.

Täysin tuttujen ihmisten kanssa tää koko kuvio on tietysti tyystin eri, silloin kykenen vääntämään tikusta niin monologin kuin dialoginkin ja vastaamaan hyvinkin luontevasti.

Ei varmaan auta kuin hyväksyä tämä piirre itsessäni, sillä joistain ihmisistä ei saa kiinnostavia mitenkään. Ja toisaalta, kaikkien kanssahan ei tarvitsekaan olla kaveri?

(Erityis)herkkyys

En haluaisi käyttää termiä erityisherkkä, sillä se kuulostaa siltä että koettaisin jotenkin alleviivata erityisyyttäni ja lumihiutaleisuuttani. Se on kuitenkin termi, jonka merkityksen moni tuntee ja on siksi selkeä. Lisäksi itseäni helpotti valtavasti lukea jonkin aikaa sitten artikkeleita erityisherkkyydestä. En ollut aiemmin pitänyt tapojani ja ajatusmalleja mitenkään kummallisina, ne vain sattuivat olemaan jotakin joka kuuluu vahvasti mun persoonaan. Erityisherkkyydestä lukemisen myötä sain jonkun nimen tavoilleni, lisäksi varmistuksen siitä, että myös muut kamppailevat ihan samojen asioiden kanssa (tai nauttivat niistä). Vaikken ollutkaan suuresti kaivannut mitään tällaista, avasi aiheeseen tutustuminen kuitenkin maailmaa ihan uudella tavalla.

En muista enää, miten koin maailman lapsena, muistan vain että kaikki pitivät mua herkkänä, koska itkin helposti. Lisäksi muiden ihmisten tunteet tarttui muhun helposti ja ahdistuin jos joku huusi tai oli vihainen lähelläni. Nämä pätevät muhun nykyäänkin. Viime aikoina eniten hankaluuksia on tuottanut toisten tunteiden liian vahvasti kokeminen. Mun on ihan hirveän vaikeaa olla itse iloinen, jos huomaan että joku mun lähellä on huonolla tuulella syystä tai toisesta. Pahinta on jos kyseinen ihminen on läheinen. Yleensä ihmiset eivät ole ilmaisseet pahantuulisuuttaan ja siksi saattavat luulla ettei sitä huomata. Mutta mie huomaan, enkä sitten osaa rentoutua. En välttämättä ajattele, että syy olisi mussa ja vaikka ajattelisinkin, en osaa tehdä mitään. Mulle on jotkut sosiaaliset tilanteet vaikeita, enkä aina tiedä miten tilanteissa kuuluisi toimia. Onneksi kasvamisen myötä on oppinut jutun tai pari, joten yleensä tällaiset tilanteet ratkeavat jotenkin. Tai sitten vain aika riitää.

Toinen asia, jolla on monenlaisia vaikutuksia, on se että tunnen kokevani erilaiset aistiärsykkeet varsin voimakkaasti. En nuorempanakaan halunnut kuunnella musiikkia kovin kovalla, koska se se sai mun olon epämukavaksi. Muistan jopa kokeneeni asiasta pientä häpeää, kyllähän metallistin olisi kuulunut tuhota kuuloaan minkä ehti! Uuvahdan helposti jos koen liikaa aistiärsykkeitä ympärilläni ja etenkin turhat äänet vaikeuttaa mun keskittymistä. Tämä yhdistettynä siihen etten kestä myöskään sosiaalisia tilanteita loputtomasti, johtaa hetkiin tai päiviin, jolloin en kaipaa kuin omaa rauhaani ja paikkaa jossa voin kontrolloida kokemiani ärsykkeitä.

Ehdottoman positiivinen seikka aistiherkkyydessä sen sijaan on se, että pystyy nauttimaan kaikesta täysillä. Pystyy lumoutumaan luonnon kauneudesta tai menemään ihan sekaisin lempituoksustaan. Näitä on välillä vaikea selittää, oon saanut kokea etteivät kaikki huomaa tällaisia asioita. Onneksi on silti myös ihmisiä jotka ymmärtää, ja voi yhdessä ihastella syksyn lehtien värejä tai tietyn hajuveden huumaavuutta.

Ilmeisesti erityisherkän ominaisuuksien listalla on myös mm. kofeiiniyliherkkyys, tunnollisuus, säikkyherkkyys ja virheidenteon pelko. Kuulostaa tutuilta. En nykyisin halua lokeroida itseäni mihinkään lokeroon ja siksi en haluakaan alkaa kantaa mitään erityisherkkyyden lippua, mutta musta on kiva pohtia mistä mun mikäkin ominaisuus tulee. Toiset on kehittyneet vuosien varrella, toiset on kuulunut mun persoonaan aina. Suurin osa näistä erityisherkän jutuista on kulkenut enemmän tai vähemmän mun mukana pitkin elämää. Yhdestäkään en haluaisi eroon, niiden kanssa täytyy vain oppia elämään.

#vainparisuhdejutut

On ehkä vähä huvittavaa seurusteluhistoriani huomioonottaen, kuinka järkyttynyt olen ollut toisinaan siitä, miten paljon parisuhde vaatii vaivannäköä. En toki koe, että toimiva parisuhde vaatisi yksinomaa töitä hampaat irvessä, ei sen kuuluisi olla väkisin vääntämistä. Suhteessa eläminen edellyttää kuitenkin sitä, ettei ajattele pelkästään itseään ja että osaa ottaa toisen huomioon. Itselläni sinkkuusaika taisi vahvistaa taipumuksiani ajatella vain itseäni. Osaan olla empaattinen ja ottaa muita huomioon, mutta perusarjessa jumittuu helposti ajattelemaan sitä mitä minä haluan, miten minä tunnen ja miten minä haluan asioiden sujuvan. Kun elää itsekseen, tuollaisesta ei ole suurta haittaa, mutta asiat mutkistuvat hiukan kun kuvioihin astuu toinen ihminen.

Joitain kertoja parisuhde on tuntunut hetken aikaa ylivoimaisen vaikealta tehdä oikein. Olen tehnyt virheitä ajattelemattomuuttani, ja koska en tietenkään haluaisi toistaa niitä, pitäisi oppia muistamaan mitkä asiat satuttavat toista. Ei kuulosta vaikealta, mutta olen niin huono muistamaan asioita, että väkisinkin pelkään unohtavani jotain olennaista, minkä seurauksena sattuu taas ikävästi.

Lisäksi parisuhde vaatii kompromisseja. Olen vuosikausia hokenut itselleni, että minulla saa olla mielipiteitä, ja ennenkaikkea olen oikeutettu ilmaisemaan ne ja pitämään niistä kiinni. Sitten kun nyt olen sisäistänyt tämän, pitäisikin oppia taipumaan. Itsekseen eläessä on myös kehittänyt itselleen aika vahvoja toimintatapoja, joista voi olla vaikeaa päästää irti. Olen tosi huono luopumaan tavoistani toimia ja muuttamaan päänsisäisiä suunnitelmia. Olenkin yllättänyt itseni muutamaan otteeseen luopumalla niistä ja antamalla ohjat toiselle. Ei se olekaan niin vaikeaa, ja lopputulos on poikkeuksetta ollut hieno!

Siitä huolimatta, että parisuhde satunnaisesti ja hyvin hetkittäin tuntuu vaikealta, antaa se todella paljon enemmän. Koen olevani henkisesti vakaammalla pohjalla kuin muutamaan vuoteen, enkä muista milloin olisin viimeksi ollut näin pitkään onnellinen. Lisäksi koen, että täysin uusi maailma on avautunut, kun voimme yhdessä muiden pariskuntien kanssa tehdä pariskunta-asioita. Siksi olen jatkuvasti kiitollinen siitä, miten ihanan lisän olen elämääni saanut.

Rakkaus

Rakkaus on sitä, kun haaveilee samanlaisista puutarhakengistä vierekkäin yhteisellä terassilla. Ja sitä kun jokainen ilta on kuin lapsuuden yökylässä: höpötys ei lopu vaikka tietää että pitäisi jo nukkua. 

Kuinka iloinen voikaan olla yhdestä ihmisestä! Miten onkaan voinut löytää niin yhteensopivan ihmisen, ettei sellaisesta uskaltanut edes haaveilla. Kun kaikki tärkeät asiat on kohdallaan ja sen lisäksi on hirveästi sellaisia pieniä asioita, jotka saavat erityisen iloiseksi. Ja vielä kun niitä löytyy koko ajan lisää! Ai sinäkin pidät nokkelista rikos- ja etsiväelokuvista. Ai meillä on samanlainen karkkimaku. Ai sinäkin ajattelet juuri samoin kuin minä.

Se on ehkä naurettava, mutta eräs pieni asia saa mut iloisemmaksi kuin mikään muu. Äiti joskus vuosia sitten sanoi mulle, että hanki mies joka tanssii kanssasi. Silloin kommentti tuntui ikävältä, koska olin pitkäaikaisessa suhteessa ihmisen kanssa, joka ei suoranaisesti ollut tanssija-ainesta. Mutta hän ei ollutkaan mulle se oikea. Ja nyt mulla on ihminen joka on paitsi halukas tanssimaan kanssani, vielä aika hyvä siinä!

En väitä, että aiemmat parisuhteeni olisivat olleet pelkästään huonoja, vaikka aika paljon traumoja onkin matkan varrelta jäänyt. On niissä kohdattu myös isoja onnellisuuden tunteita ja aikanaan olen ollut täysin varma niiden toimivuudesta. En silti voi olla myöntämättä, että mikään aiempi ei vedä vertoja tälle. Aiemmat tunteet tuntuu niin naiiveilta ja lapsenomaisilta tämän rinnalla. Toki aika muuttaa muistikuvia suuntaan ja toiseen, mutta se on fakta, ettei kukaan aiempi ole ollut mulle näin yhteensopiva. Kukaan muu ei ole saanut yhtä monta ruksia päänsisäiseen checklistiini.

Tänään jotenkin havahduin siihen, että mie seurustelen. Se ei toki ollut ensimmäinen kerta, mutta kaikki on edennyt niin nopeasti, että joidenkin juttujen prosessoimiseen menee jonkin aikaa. Niin pitkään olin onneton ja vaikka syyt olikin pääasiassa muualla kuin sinkkuudessani, tämä on parantanut mun mielialaa hirvittävästi. Juuri nyt oli oikea hetki uudelle suhteelle, ei oikeastaan kuukauttakaan aiemmin.

Rakastuminen saa mut ihan hölmöksi. En normaalisti ole kovin romanttinen, mutta silti pidin tänään kaksia eri kokoisia, mutta muuten samanlaisia puutarhakenkiä erään omakotitalon terassilla maailman söpöimpänä asiana. Lisäksi kuulen itseni puhuvan välillä niin sokerisia juttuja, että saan melkein reikiä hampaisiini. Ja silti tarkoitan jokaista sanaa täydestä sydämestäni. Enkä koskaan kuvitellut, että voisin kuluttaa jonkun kanssa melkein vuorokauden vain makaamalla sängyssä tuijotellen toista silmiin.

Rakkaus on sitä kun ei malta olla esittelemättä kumppaniaan kaikille. Rakkaus saa pään pyörälle ja synnyttää humalaisen olotilan jossa ajalla ei ole merkitystä. Rakkaus on ällöä ja hattaraista ja niin ihanaa!

Sosiaalisten tilanteiden sietämätön vaikeus

On kauhean epärelua, että onnen hetkellä ei saa nauttia pelkästään positiivisista oloista ja tunteista. Miksi mun pään pitää kehitellä niiden kaveriksi ahdistusta, jonka syyt kuvittelin tuntevani ja jonka näinollen kuvittelin kykeneväni välttämään. Miksi nyt kun olen ensimmäistä kertaa yli kahteen vuoteen näin onnellinen? Vaikka mitään lupauksia ei tehdä näin alussa, tuntuu tulevaisuus kuitenkin vakaalta ja siellä näkyy taas valokohtia, joiden luulin sammuneen lopullisesti.

Välillä vain on vaikeaa elää ihmisten keskellä. Lähimmät ihmissuhteeni eivät tällä hetkellä kuormita, mutta kaikki muu tuntuu toisinaan olevan jopa täysin ylivoimaista. En esimerkiksi kykene enää ottamaan työvuoroja paikasta, jossa työkaverit juttelevat toisilleen ja jossa yllättävät sosiaaliset tilanteet on riski koko ajan. Miksi on oletuksena, että kuka tahansa haluaa jutella kelle tahansa vain sen takia että sattuu tekemään samoja hanttihommia? Siellä ei voi edes sulkeutua kuulokkeiden taakse omaan maailmaansa. Lisäksi siellä on aivan liikaa ihmisiä todistamassa mikäli teen jotain väärää tai outoa. Kaikki vaivalla keräämäni itsevarmuus karisee tuollaisissa paikoissa, joiden käyttäytymismalleista en ole perillä ja joissa on paljon ihmisiä. Vakituisemmassa työpaikassani olen siinä onnellisessa asemassa, ettei kukaan juuri kiinnitä muhun tervehdyksiä lukuunottamatta huomiota. Lisäksi saan olla suurimman osan päivää enemmän tai vähemmän omissa oloissani.

Töiden lisäksi ongelmia tuottaa tietenkin puhelinsoitot ja muut asiakaspalvelutilanteet. Matkakorttia on välillä tosi ahdistavaa käydä lataamassa, enkä uskalla mennä räpeltämään automaattia kun en tiedä miten se toimii. Myös koirapuistot on jäänyt nyt vähälle, koska sellaisiin on jonkin verran matkaa, enkä välttämättä kuitenkaan uskaltaisi mennä sinne jos paikalla on jo ihmisiä. Tietenkään lenkki ei itsessään olisi turha silloinkaan, mutta oma ahdistus turhauttaa. Jouduin myös jäämään viime hetkellä pois yli vuoden kestäneestä projektista, koska itensiivinen tekeminen ihmisten kanssa tuntui liian kuormittavalta. Ja siinä sentään oli kyseessä kaverit ja ihmiset joiden tiedän suhtautuvan muhun vain hyvällä.

Vielä en ole kokenut paniikkikohtauksia sosiaalisten tilanteiden takia, kuten viime vuonna, ja toivoin ettei se siihen menisikään. Olen raa'asti koettanut karsia ahdistavia asioita pois tai pyytänyt seuraa tilanteisiin jotka hirvittää. En suoraan tiedä mistä tämä kaikki johtuu, koska tällaista ahdistusta ei ole ollut sitten viime syksyn. Silloin tulkitsin sen olleen seuraus liiallisesta tekemisestä ja ihmisseurasta. Nyt kummankaan ei pitäisi olla ongelma, sillä olen vähentänyt kumpaakin rankalla kädellä tämän itsediagnoosin tehtyäni ja kaikki on ollut hyvin. Ainoat muutokset on uusi ihmissuhde ja stressi. Uutta ihmissuhdetta mun on tosi vaikea syyttää, koska hänen seurassaan kaikki on hyvin enkä koe minkäänlaista ahdistusta siitä. Stressi sen sijaan voisi hyvinkin olla syyllinen, sillä se aaltoilee välillä aika huimiin sfääreihin. Vaikka isoimmat stressinaiheet alkaa olla takana, musta tuntuu että ne silti jäytävät mua jossain syvällä. Itse en ainakaan keksi mitään muuta syytä. Pitäisi varmaa jutella jollekin ammattilaiselle.

Avun hakeminenkin vain on niin vaikeaa, sillä välillä tunnen oloni aivan normaaliksi ja sellaiseksi, että pystyn mihin tahansa. Hoidan asiakaspalvelutilanteita ja muita sosiaalisia kohtaamisia kuin kuka tahansa aikuinen ihminen ja niistä voi jopa jäädä ihan hyvä mieli. Käyn töissä ja hoidan helposti velvollisuuteni. Niinä hetkinä kaikki ahdistelu tuntuu naurettavalta ja vuodatetut kyyneleet turhilta. Teen asioista vain liian isoja ja käsittelen stressiä huonosti. Annan itselleni liikaa vapauksia jäädä kierimään pieniin epämukavuuksiin ja keksin ahdistusta jotta voisin luistaa tilanteista joista en pidä.

Välillä on niin vaikeaa olla aikuinen.

Onneksi tämän kaiken keskellä oloni on kuitenkin pääosin onnellinen, hyväksytty ja rakastettu. Tärkeintä on kuulla se, kuinka minusta pidetään juuri tällaisena kuin olen.

Sirpaleonnellisuus

On ikävää havahtua siihen, että kaikki mitä tällä hetkellä voin antaa toiselle ihmiselle, on vain rikkinäinen versio itsestäni. Vieläpä ihmiselle, joka ansatsisi paljon enemmän. Suututtaa, että muut ovat pääseet rikkomaan mua niin, että tämä ihminen joutuu siivoamaan sotkun. Paljolti olen saanut itsekin korjattua, ei olisikaan reilua vyöryttää kaikkia omia sirpaleitaan toisen harteille ja olettaa että hän osaa korjata kokonaisuuden. Kaikkeen ei vain itse ylety, vaan tarvitsee pidempiä ja vahvempia käsivarsia apuun.

Onneksi tälle ihmiselle tuntuu riittävän myös tämä versio minusta, joka ei välttämättä ole se paras, vaikka onkin uusin. Pää on tällä hetkellä yhtä sekasotkua, mutta ainakin kaaos on tällä kertaa sellaista josta tulee hyvä olo. Olen onnellinen!

Jälleen kotona

Horisontissa aamu-usva muuttaa puut ja rakennukset kaksiulotteisiksi silueteiksi, tekee todellisuuden rajan häilyväksi. Kirkas aurinko häikäisee väsyneitä silmiäni ja lämmittää poskiani suloisesti. Puista tippuu vetisiä jääkiteitä jättäen märkiä länttejä maahan. Korkoni kopisevat asfaltilla ripeästi, päättäväisesti. Katseeni kiertää tutuissa rakennuksissa ja vieraissa vastaantulijoissa. Neuvon tien bussiin ulkopaikkakuntalaisen iloksi, aivan kuin tekisin sitä jatkuvasti.

Tämä bussi, tämä katu. Tämä piha, tämä hissi. Tämä ovi ja tämä asunto.

Huuleni kääntyvät väkisinkin hymyyn. Tässä hetkessä olen onnellisempi kuin kukaan.

 Helsinki. Olen kotona.

Kaikki järjestyy, hän hoki mielessään

Elämän tunneskaalat voivat olla tosi jännittäviä. Miten voi samalla hetkellä olla äärimmäisen onnellinen ja innostuneen toiveikas, kun yhtä aikaa on vain lähinnä kaiken stressin runnoma ihmismöykky? Ei oikein tiedä miten olisi, kun tulevaisuudessa voi yhtä aikaa olla kertakaikkisen mahtavia ja ihania asioita ja mahdollisesti myös niin pelottavia juttuja, ettei niitä edes voi ajatella. Arkisten stressinaiheiden lisäksi on sellaisia palonaiheita, jotka on naiivisti aina kuvitellut jotenkin välttävänsä, vaikka kukaan ei voi. Unet vie sekä se into, joka kohottaa pulssin taivaisiin, että se ahdistus joka lamauttaa. Koetan olla ajattelematta mitään sängyssä, koska siellä on tarkoitus nukkua. Mutta mitäs sitten kun keho on väsymyksestä huolimatta sellaisessa vireystilassa, ettei uni vain tule? Ja mitä enemmän yöt menee vain sängyssä pyörimiseen, sitä väsyneempi on, ja sitä myöten myös entistä alttiimpi ikävien ajatusten kehille. Väsyneenä todennäköisempi vieras on ahdistus kuin into.

Suurimpia oman elämäni mentaliteetteja on se, että kaikki aina järjestyy turhia murehtimattakin. Tähänkin tilanteeseen se on ainoa ohjenuora, ainoa asia johon takertua henkensä pitimiksi kun elämä heittelee iloihin ja suruihin. Kaikki järjestyy.

Takana ensimmäinen koiravuosi

Sona on ollut mulla nyt muutaman päivän yli vuoden. Muistan, että alkuun mulle oli hyvin tärkeää tehdä asiat oikein. Mietin tarkkaan millä tavoin halusin kasvattaa koirani, millainen koiranomistaja halusin olla. Aion antaa sille vain ehdottomasti laadukasta ruokaa ja parhaita leluja. Halusin että koirani käyttäytyisi moitteettomasti jokaisessa tilanteissa ja osaisi hienoja temppuja. Ajattelin että opettaisin sille kaiken mahdollisen innokkaasti ja johdonmukaisesti. Keräisin aina koirankakat maasta ja olisin kaikinpuolin hyveellinen koiraihminen.

Tätä utopiaa kesti ehkä kolme päivää. Äkkiä kävi selväksi kuinka rankkaa on yksin pitää huolta pienestä koiranpennusta ja olla sille se ainoa ihminen. Monesti mietin kauhulla miltä tuntuisi olla yksinhuoltaja ihmislapselle kun koiravauvankin kanssa oli välillä niin hermoja raastavaa. Ainoastaan vessassa ja suihkussa sai olla rauhassa ja silloinkin oven takana kuului jatkuva kitinä. Tuntui että se kasvoi niin hitaasti, että siihen menisi ikuisuus että pääsisin tekemään sen kanssa kunnon koirajuttuja, kuten lenkkeilemään ja harrastamaan.

Onneksi Sona oppi kaikkea nopeasti ja hillittömästä energisyydestäänkin huolimatta koirakoulu puolivuotisena sujui hyvin. Olin iloinen ja helpottunut siitä että vaikein pentuaika oli ohi. Ja sitten iski uhmaikä. Korvat katosivat tai niitä ei välitetty käyttää ja yksinkertaisimmankin käskyn läpisaaminen oli työn ja tuskan takana. Turhautti ja harmitti, sillä tiesin että vikaa oli myös hihnan kaksijalkaisessa päässä, en vain tiennyt mikä kaikki.

Sona kuitenkin oli muuten helppo ja sitä oli mukava ottaa mukaan reissuille ja illanistujaisiin, jopa kantiksen terassille. Sen valtava kiinnostus ja into ihmisiä kohtaan on aina hurmannut ja sulattanut sydämiä missä me vain mennäänkin. Lisäksi sillä tuntuu olevan yllättävän paljon ns. tunneälyä ja tilannetajua, minkä vuoksi se tulee toimeen monenlaisten koirien kanssa vaikka alkuun jännittäisikin. On hauskaa, että ollaan koettu vuoden aikana jo paljon yhteisiä juttuja vaikka suuremmin harrastamaan ei ollakaan vielä lähdetty.

Vuoden aikana olen huomannut myös kuinka paljon noi alun idealistiset päätökset on muuttunut. Realiteetit iskivät tajuntaan äkkiä ja pikku hiljaa toiminta on ajatunut niille urille jotka itsestäni tuntuvat sopivilta. Ruuan ja lelujen suhteen kultainen keskitie on varsin pätevä. Sona ei kuole siihen jos saa toisinaan Rainbown koiranmakkaraa tai nappuloita, joissa ei edes kummassakaan ole vehnää mikä laittaa sen vatsan sekaisin. Tyhjä muovipullo sukassa oli pitkään ehdoton lempilelu. Vaikka joissain tilanteissa häpeän silmät päästäni Sonan käytöstä, se pääasiassa käyttäytyy kuitenkin hyvin ja se on ehdottomasti kiltti kaikille. Liikaa en sen perseilyyn edes halua paneutua, koska se on vielä nuori ja mielestäni sillä on aikuisena aivan riittävästi aikaa olla rauhallinen. Ongelmakäytökseen tietenkin puuttuisin, mutta sellaista ei ole vielä mielestäni esiintynyt.

Uusien temppujen opettamiseen ja moneen arkipäiväiseenkin asiaan liittyy monesti jaksaminen. Niin Sonan kanssa kuin omassa elämässäni muutenkin isoimpia oivalluksia on ollut, ettei aina tarvitse jaksaa. Mieluummin tekee vähän lyhyemmän lenkin edes jotenkin hyvällä tuulella kuin tekee pitkän väsyneenä ja kiukkuisena. Temppujen oppiminen ei ole koiran elämän perusedellytyksiä, vaan sille voi keksiä aivojumppaa jota se voi tehdä itsekseen kun mie teen omia juttujani. Välillä huomaa olevansa epäjohdonmukainen, mutta sitä sattuu. Aina ei yksinkertaisesti jaksa kerätä koirankakkaa pohjesyvyisestä lumesta ja joskus pussit vain jäävät kotiin. Kukaan ei niihin kuole ja ne maatuvat verrattain äkkiä.

Koiran omistamiseen pätee samanlaisia kliseitä kuin elämään ylipäätään. Yhtä ainoaa tapaa ei ole, vaan jokainen tekee niin kuin omiin tilanteisiin parhaiten sopii. Hyviin tuloksiin voi päästä monella tapaa ja tavoitteet on kaikilla erilaiset. Itselleni koira on nimenomaan ystävä ja elämänkumppani. En korosta omaa johtajuuttani tarpeettomasti, mutta mie olen se joka komentaa, ei koira. Haluan olla niin hyvä koiralleni kuin vain kykenen ja toivon saavani takaisin rakkautta ja hyväksyntää.

Sona on mulle ensimmäinen oma koira ja vaikka monessa jutussa olen ollut aivan hukassa, uskon silti näin vuoden jälkeen, että olen ainakin tähän mennessä ehkä onnistunut ihan hyvin. On mahtavaa huomata kuinka paljon Sona kunnioittaa mua vaikka olenkin ollut hukassa ja toisinaan epäjohdonmukainen. En ole edennyt aivan koirakoulujen tai -kouluttajien oppien mukaisesti, en ole alistanut tai pelotellut. Olen ollut vain oma itseni, mahdollisimman reilu ja kiltti. Sen seurauksena mulla on nyt ehdottomasti rakastava koiranalku jota itse rakastan vähintään yhtä paljon.

Tulkoon valo

Se, että välillä on aivan kauhean vaikeaa olla, mahdollistaa kyllä sen että hyvien olojen aikaa osaa sitten arvostaa ihan uudella tavalla. Syksy meni todellakin sellaisessa usvassa, etten oikein edes osaa sanoa mitä olen tehnyt ja onko mulla ollut kivaa. Normaalisti muistan kyllä kausien huippukohdat, nyt tuntuu ettei niitä syksyllä juuri ollut. Kaikkeen tuolloiseen kivaankin tuntuu liittyvän niin paljon synkeyttä, että se nieli lopulta suurimman osan siitä valosta jonka hetkellinen hauskanpito tuotti. Tuo oli ehdottomasti pisin vastaavanlainen aika mulle ja monesti tuntuikin ettei se vaan voi mitenkään loppua, etten vain pysty olemaan enää onnellinen. En keksinyt mitään joka veisi ahdistuksen pois. Sillä ei ollut mitään tiettyä alkua, joten oli vaikea keksiä mitään millä korjata jotain minkä ei varsinaisesti pitäisi olla rikki. Onneksi arki kuitenkin liikutti eteenpäin sen verran tasaisesti, etten päässyt hukkumaan ahdistuksen pyörteilevään virtaan.

En ole ihan varma milloin muutos parempaan alkoi ja vielä vähemmän ymmärrän miksi. Erään aiemman tekstin perusteella valoa alkoi näkyä marraskuun alussa, mutta silloinkin oli vielä hetkittäin hankalaa ja ahdistuksen mörkö tuntui vaanivan jokaisen nurkan takana. Mua vähän jännitti joulu, sillä vuosi sitten se oli mulle hirvittävän vaikeaa aikaa. Oli jotenkin mahdotonta ymmärtää miksi mie olen yksin ja kaikilla muilla oli joku tärkeä. Vanhempien luona ahdistus moninkertaistui koska piti yrittää olla reipas vaikkei olisi jaksanut, niinpä taisin viettää jo joulupäivän iltaa itsekseni. Se ei tietenkään ollut sen parempi. Mutta nyt joulu meni oikein mukavasti, oli oikeasti terve olo. Vähän samanlainen kuin voisin kuvitella jonkun pitkään raastaneen, ärsyttävän flunssan jälkeen. Jotenkin kevyt ja helppo olla! Enää ei tule juuri ollenkaan ahdistusajatuksia ja jos tuleekin, niitä osaa käsitellä jotenkin huomattavasti terveemmällä otteella. En kiellä itseltäni noita tunteita, mutta en toisaalta anna niille liikaa painoarvoa ja tiedän että kaikki tulee olemaan vielä paremmin.

Ihanaa kun tuli viimein oikeasti kylmä!

Elämänilon palautumisessa helpottaa huimasti se, että mun tän kevään suunnitelma Kouvolasta pois muuttamisesta alkaa hahmottua. Kimppakämppämahdollisuudesta on puhuttu, asuntojen hintoja selvitetty ja työharjoittelupaikkoja kyselty. Kaikki nämä vahvistaa tunnetta siitä että tämä tapahtuu oikeasti, että yksi pitkäaikaisista haaveistani todella toteutuu.

Lisäksi ilahduttaa mittakaavassa huomattavasti pienemmät asiat. Oon ihan järisyttävän innoissani tällä hetkellä Star Warsista ja oonkin käynyt katsomassa uusimman leffan teatterissa jo kaksi kertaa. Vastaavaa ei olekaan tapahtunut aiemmin kuin Sormusten Herran kohdalla! Lisäksi meillä on tulossa aiheeseen liittyvä rope, jossa kivaa on teeman lisäksi se, että pääsen pelaajaksi! (Vähän olen ylpeä, että mun ropet on käännyttänyt myös mun kaverit ropettajiksi, hihhih.) Onnistuin luomaan hahmon joka on tosi erilainen kuin mun mikään aiempi hahmo, mutta joka ei kuitenkaan ole mukavuusalueeni ulkopuolella. Lisäksi se sopii Star Warsin maailmaan ja hahmotyyppien joukkoon hienosti! Nyt en malta odottaa että pääsen kokeilemaan hahmoani käytännössä!

Lysa, hahmoni Star Wars -ropeen.

Nyt olen huomattavasti optimistisempi tulevaisuuden suhteen ja se tuntuu hienolta. Aiemmin olin varma, ettei tulevaisuudella ole antaa mulle muuta kuin lisää kurjuutta ja ahdistusta. Nyt kuitenkin tiedän, että vaikka tulevaisuudessa on epäilemättä niitä vaikeitakin aikoja, niin on myös paljon hyviä hetkiä.