Sunnuntaina lähdin Piitu-koiran kanssa lenkille ja päädyin tarpomaan lumiseen metsään. Metsään johti alkumatkasta ihan kuljettava polku, mistä ehdin juuri olla mielissäni kunnes se katosi. Mitä syvemmälle metsään meni, sitä vähemmän siellä oli kukaan kävellyt, jokaisessa maastossa olevan haarautuman jälkeen jäljet vähenivät sillä ns. pääpolulla jolla kävelin. Paikoin sai talsia ihan umpihangessa. Piitu oli asiasta vain mielissään, se vain pomppi hangessa joka ulottui sitä lähestulkoon vatsaan ja vain välillä helpotti kulkuaan hölköttelemällä jonkun jättämissä latu-urissa. Metsässä oli käsittämättömän hiljaista ottaen huomioon että se sijaitsee kuitenkin niin lähellä keskustaa, vaitonaisen ilmapiirin rikkoi vain satunnainen tikka, omat lumessa narisevat askelten äänet ja yksi jossain menevä hälytysajoneuvo. Tuntui ja vaikutti siltä, ettei koko metsässä ole ketään muita.
Välillä piti oikein pysähtyä fiilistelemään hiljaisuutta ja maiseman kauneutta. Lunta oli puissa niin paljon, että heikoimmat oksat taipuivat kohti maata taakkansa alla. Tuli vahvasti sellainen olo, että voisin talviksi (ja ehkä kesiksi) muuttaa johonkin mökkiin keskelle metsää, että voisi nauttia sellaisesta miljööstä aina. Tietenkään tuollainen ei ole täysin realistista, sillä noita sadunomaisia talvihetkiä on oikeassa talvessa varsin vähän ja ihan totuudellisesti ajateltuna tulisin hulluksi jos asuisin keskellä ei-mitään. Mutta ei kai haaveiden ja fiilistelyhetkien tarvitse aina olla ihan niin realistisia.
