Loppukesän randomit

Koskapa en ole pitkään aikaan osannut kirjoittaa mitään, niin tässä nyt tämmoinen randomien asioiden oksennus:

♥ Mun tän vuoden Ropecon-paita on aika kiva. Etenkin luurankosukkisten, ruutushortsien, motoristikumisaappaiden kanssa.
♥ Tänään töissä herätti hilpeyttä XXXXXL kokoinen huppari. Se ulottui aikuista miestäkin reilusti alle polven ja kun pitelin sitä hupusta, niin se oli about mun pituinen (ja oli varmaan neljästi leveämpi kuin mie)! En ole ikinä nähnyt niin isoa vaatetta!
♥ Poltin tänään yllättävän pahasti peukaloni avatessani mikrosta ottamaani einesruokapakkausta. En edes uskalla ajatella kuinka poltan näppini kun alan taas tehdä ruokaa. Onneksi on kouluruokailu!
♥ Vaikka sade on tylsää, niin syksyn myötä tulee myös hyviä juttuja, kuten uusi koulu ja asunto. Jee! En siis sure melkeimpä mennyttä kesää, sainhan jopa pitää loman.
♥ Eilen aloitin pakkaamisen. Pakkasin kirjoituspöydän sisuksiin sullotut tavarat ja sain täyteen yhden mapin, pari kenkälaatikkoa ja yhden isomman lootan.
♥ Ensimmäinen festarikokemus on takana kun viime viikonloppuna oli Jurassic Rock, enkä ymmärrä miksi olen aina ajatellut ettei festarit olis mun juttu. Sehän oli tosi kivaa! Niistä bajamajoistakin selvisi luottokopin avulla, sekä kun käytiin joka päivä kaupungilla hyödyntämässä siistejä julkisia vessoja.
♥ Lauantaiksi on luvassa kivaa tekemistä! Ei tarvi nyhjätä viimeistä kokonaista Jyväskylä-viikonloppua kotona pakkaamassa.
♥ Etenkin konfliktitilanteissa töissä huomaan kuinka musta oikein huokuu ulospäin se seikka että olen muita reilusti nuorempi. Kuinka lapsellinen sitä tän ikäinen ihminen osaa olla. Pitänee opetella ottamaan vastuuta ja vastamaan kysymyksiin kaartelematta.
♥ Huomenna on perjantai ja sitten on enää viikko (toivottavasti vajaa sellainen) töitä! Vapaus, täältä tullaan!
♥ Oon jo mielessäni yrittänyt miettiä uuden kämppäni sisustusta vaikken ole edes käynyt siellä vielä. Melkein menetin yöuneni kun yritin miettiä mitä teen sängylleni joka tuossa kämpässä on tarpeeton parvisängyn takia. Sohva vain olisi niin paljon käytännöllisempi, sillä tuon kokoinen sänky sohvana vie paljon tilaa. Mutta kun en haluaisi luopua siitä, joskus tarvin kuitenkin vielä sängyn...

Sitten visuaalisempaa kuvailua kesästä:

Muusa piileksi juhannuksen aikaan iskän saappaiden takana,
kukaan ei muista miksi. Ehkä se säikähti painepesuria tai jotain.

Juhannus meni aika turpeissa tunnelmissa.

Kalkkilaivan matkustajahan se siinä. :D Kuvan ottanut Mari.

Piitun hepuli ei noin vain hidastu.

Muusa ei Piitun hepuleista, eikä etenkään lelun omimisesta innostu.

Yhtenä päivänä ikkunaan lensi tämä lintu jonka lajia en enää muista. Kovin reppana se oli, mutta tointui sentään ja olen varma että se pääsi vielä kotiin hetken puuliiterissä levättyään.

Synttärikakkua leikatessa kävi päivänsankarin toimesta pieni vahinko jonka seurauksena osa kakusta maistui kokikselta.

Linnunpoikanen joka näyttää ihan kaljuuntuneelta vanhalta mieheltä!

Ilahdutti kun kylppärissä kaikki sattui vahingossa olemaan ihan sävy sävyyn!

Kummini häissä edustin tämän näköisenä. Pyrin olemaan vähemmän huomiotaherättävä.

Kovasti suunnittelin ottavani Ropeconiin nämä kolme mekkoa. Lopulta otin kaksi ja käytin vain yhtä. : D

Kukkaperuukki

Tänään en oikein keksinyt tekemistä ropettelun välille (kirjoitetaan M:n kanssa niin kilometrivuoroja, että niissä menee aina hetki :D), joten päätin sitten kokeilla uutta peruukkiani jonka tilasin muutama viikko sitten eBaysta ja ottaa vähän kuvia siitä. Valitsin tuommoisen kaksivärisen lyhyen (sellainen käsite kuin hiusten lyhyys/pituus on aika suhteellinen käsite) peruukin lähinnä siksi, että se oli hauskan värinen ja myös sen verran lyhyt, että mulla ei varmaan ihan lähiaikoina tule tuommoista tukkaa itselläni olemaan vaikka olenki jo hetken aikaa suunnitellut vähän lyhyempää hiusmallia. Noinkin lyhyiksi leikkaaminen on kuitenkin aika pelottava ajatus..

Karuselliheppamekko!

 

Piti yrittää ottaa kuvaa myös arvesta, eipä sitä etenkään meikin alta kauheasti näy.

Ja leikin vähän Photarilla ja liian sumealla kuvalla.

Oon muuten yhä ihan täpinöissäni viime viikonlopun larpista. Mun hahmo nappasi itselleen paikan parhaan miehen (ainakin omasta mielestään): ison tilan isäntä joka ei ole liian vanha ja osaa myös taistella, wuhuu! Ja vasta toisella kerrallaan paikanpäällä. :D Miksi syyskuuhun on niin pitkä aika?

Pyörätapaturmaepisodi

Viime torstaina oli aika jännittävä päivä. Olin ollut koko päivän hyvällä tuulella, koska edessä oli juhannus ja pitkä viikonloppu mökillä ja samalla kesän ensimmäinen mökkireissu. Lisäksi saatiin asuuntotarjous yhdesä keskustaan rakennettavasta kerrostalosta. Työpäivän jälkeen siis pistin uuden nätin mekon päälle, sonnustauduin matkalaukkuihin ja heitinpä vielä kitarankin selkään että jos tulisi aika pitkäksi, voisi mökillä vähän soitella. Sitten hyppäsin Puolapyöräksi ristimäni Martin mummin vanhan pyörän selkään, sillä jätin sen paljon mieluummin muutamaksi päiväksi asemalle kuin uuden hienon pyöräni, ja lähdin matkaan. Alkumatkasta huomasin saman ärsyttävän seikan kuin jo aiemminkin, eli sen että takajarru ei palautunutkaan kunnolla kun sitä oli käyttänyt, vaan jäi ikävästi hankaamaan rengasta jolloin polkeminen oli raskaampaa. Pysähdyin katsomaan jarrua ja huomasin että se koko jarrusysteemi oli irrallaan. No, en tämmöisestä pikkuseikasta sitten välittänyt sen enempää, sillä halusin ehtiä Mikkeliin lähtevään bussiin. Noin puolivälissä matkaa oli pienehkö alamäki ja vastaan tuli pari ehkä 11-13-vuotiasta poikaa. Lähdin heitä sitten väistämään, oikeaan reunaan totta kai, ja toinen poika väistikin sitten tien vasempaan reunaan, mutta toinen siihen oikeaan, samaan kuin itsekin. Yritin siinä tietysti jarruttaa sitten, takajarrulla jarruttaminen tuli refleksinä, mutta eihän se toiminut kovin hyvin, irrallaan kun oli. Kovasti siinä yritin vielä väistää, mutta poika väisti aina samaan suuntaan ja sitten kohta huomasin törmääväni päistikkaa pojan pyörään ja sitten olinkin jo naamallani asfaltissa.

Pyörä kaatui selkäni ja selässä olevan kitaran päälle, enkä meinannut oikein päästä ylös ennen kuin joku vastaantulija nosti pyörän päältäni. Siinä vaiheessa huomasin että jostain silmäkulman tienoilta putosi suurina pisaroina verta maahan ja noustuani sitä valui pitkin kasvojani kaulassa olleelle huivilleni. Pikkupojat näyttivät niin kauhistuneilta, että arvasin olevani aikamoinen näky. Kysyin olisiko kellään paperia, lähinnä niiltä kahdelta nuorelta mieheltä jotka olivat auttaneet pyörän päältäni, mutta ei heillä ollut, kysyivät vielä viereisellä bussipysäkillä olleilta, eikä heilläkään ollut. Pysyin koko ajan yllättävän rauhallisena, kun mietin että millähän kasvojani pyyhkisin, samalla kiltit nuoret miehet keräilivät tavaroitani jotka olivat levähtäneet pitkin katua ja pikkupojat toljottivat silmät kauhusta pyöreinä. Se jonka pyörään olin törmännyt, oli varmaan aika shokissa ja järkyttynyt, enemmän kuin mie itse. Sanoin sitten heille, että he voisivat mennä, hymyilin samalla jotenkin. He pyytelivät kauheasti anteeksi ja sanoin ettei se ollut heidän vika, vahinkojahan sattuu. Lopulta he sitten lähtivät, onneksi ihan vahingoittumattomina. Höpöttelin siinä sitten jotain niille miehille ja kun olin saanut kaikki tavarani rikkinäisiä laseja ja irtonaista linssiä unohtamatta kasaan, sanoin sitten että lähtisin terveysasemalle, jos se vain oli auki (aluksi olin ajatellut että jatkaisin vain matkaa, mutta sitten ymmärsin että ehkä se ei olisi kovin hyvä idea). En oikein uskaltanut ajaa, talutin vain pyörää ja näytin varmaan aika jännittävältä.

No, terveysasemahan ei tietty ollu enää auki, joten suuntasin kotiin, nyt uskalsin sitten ajaa pyörällä kun en hiertävillä kengillä jaksanut kävellä. Kotona soitin ensimmäiseksi äitille, koska Martti ei ollut kotona, ja itkuhan siinä sitten pääsi viimein kun olin siihen asti ollut niin rauhallinen.  Puhelun jälkeen puhdistelin haavaa, kunnes aloin voida pahoin ja oli pakko istua alas. Sitten iski huimaus ja oli pakko maata lattialla hetki. Mietin jo, miten pääsisin sairaalaan jos en voisi edes kävellä taksiin ilman että pyörryn. Mietin että soittaisin ambulanssin. Mutta sitten huimaus meni ohi ja sain soitettua taksin, se tulikin varsin pian.

Pienen puhdistuksen jälkeen haava näytti tältä.

Vähän olin kädelläkin ottanut vastaan, hienot kynsilakatkin meni pilalle. :(

Silmälasit on nyt entiset, samoin huivi joka näyttää suunnilleen murhapaikalta löytyneeltä.

Taksikuski oli oikein mukava mies, kysyi heti olenko kaatunut pyörällä ja pakkohan se oli myöntää. Se höpötteli siinä koko matkan ja kyseli kaikkea, rauhoitti kun ei tarvinut vain ajatella tota haavaa ja edessäolevaa mahdollista tikkausta. Ajoi oikein päivystyksen eteen ja muistutti kahteen kertaan ottaa vuoronumeron, oli kuulemma tärkeä. Otin vuoronumeron kuten oli käsketty ja huomasin yllätyksekseni ettei päivystyksessä ollut juuri ketään, mie kun olin varautunut usean tunnin odotteluun. Vastaanottava hoitaja oli sitä mieltä, että tikithän siihen pitäisi laittaa, ei liima kestäisi. Tikkaustakaan ei tarvinut kauaa odottaa ja tuokin hoitaja oli oikein ystävällinen ja mukava. Kovasti se varoitteli että haavan puhdistus ja puudutus sattuu, ja molemmat hermostutti mua vähän, olihan toi niin lähellä silmää, mutta ei ne sitten tuntunut oikein miltään. Liekö osasin olla niin rentona, etteivät ne tuntuneet, tai sitten mulla tosiaan on korkea kipukynnys. Tai sitten hoitaja liioitteli. Hoitaja antoi sitten hyvät hoito-ohjeet ja vähän varoitteli että haava saattaa tulehtua kun siellä oli ollut niin paljon hiekkaa. Ei vielä kuitenkaan viitsinyt antibioottia antaa, ettei tulisi turhaan syötyä. Jos voisin, kiittäisin nyt jälkeenpäin hoitajaa vuolaasti, niin huolellinen se oli haavan puhdistuksen kanssa, että mitään tulehdusta ei tullut! Taksilla sitten kotiin ja tähän koko reissuun meni matkoineen ehkä tunti.

Haava paikattuna. Pientä turvotusta alkoi jo tulla.

Iskä ja äiti pommitti puheluilla koko illan ja ymmärrettäväähän se oli, huolissaan varmasti olivat. Iskä lupasi tulla hakemaan mut aamulla mökille, niin ei tarvitsisi bussilla mennä puoli naamaa turvonneena. Vähän epäilytti, että miten saisin haavan puhdistettua mökkioloissa ilman juoksevaa vettä, tai entäs jos se tulehtuisi, mutta en sitten halunnut jäädä kotiin kun Marttikin oli lupautunut töihin juhannusaatoksi. Mökillä kaikki sujui oikein kivasti äitin avustuksella ja vaikka olin ihan karmean näköinen, niin ainakin sain olla sitä metsässä keskellä ei mitään. :D Paljon haavasta tuli märkää ja turvotus laski kunnolla vasta sunnuntaina, mutta äkkiä se tervehtyi. Samoin kaikki muutkin naarmut molemmissa polvissa ja käsissä. Mustelmilla jalat on reisistä nilkkoihin vieläkin, mutta se nyt on aika pientä.

Polven kaunis nyrkin kokoinen sateenkaarimustelma viiden päivän jälkeen.

Piti ottaa vielä kuva siitä kuinka olin vähän paikatun näköinen kun lähdin tänään poistattamaan tikkejä.

 Jos jotain tästä reissusta opin, niin sen että a) ei kannata ajaa huonojarruisella pyörällä ja b) kilttejä ja ystävällisiä ihmisiä on todella olemassa, vaikka he voivat ollakin vähän piilossa. Haluaisin vielä päästä kiittämään niitä nuoria miehiä, jotka auttoivat mua kaatumisen jälkeen ja kaikkia mukavia ihmisiä jotka piristi mua niin ettei mikään tuntunut niin pelottavalta. Kuulostaa kliseseltä kiitospuheelta, tiedän, mutta harmittaa kun en ehkä näe noita ihmisiä enää, niin että voisin kasvokkain kiittää. Kokemus tämä oli yhtä kaikki ja tästä lähin olen arpinaama! Eikä se haittaa mua ollenkaan, arvet kertoo elämästä.

Masennusviikko

Onneksi tänään on perjantai! Tää viikko on ollut kamalin ehkä ikinä, sillä oon ollut itselleni todella epätyypillisesti masentunut koko viikon. Pienet masennushetket silloin tällöinhän on ihan tavallisia ja ne menee yleensä ohi yön aikana niin että seuraavana päivänä kykenen olemaan taas oma itseni. Mutta tämäpä ei menny ohi niin helposti. Heti maanantaina sängystä ylösnouseminen oli vaikeaa (eikä vain siksi että väsytti ja ärsytti maanantai) ja koko päivän oli itkuinen ja synkeä olo. Iltaan mennessä se vain paheni. Ihmettelin mistä se saattoi johtua, sillä olin sunnuntaina ollut harvinaisen ahkera ja ommellut itselleni uuden hameen, yleensä sellaisen toimeliaan päivän jälkeen on tavallista parempi olo, kuin täysin lusmuiluviikonlopun jälkeen. No, ajattelin että se menee ohi taas yön aikana kuten aiemminkin.

Vaan eipä se mennyt. Tiistaina heräämiseen mulla oli vielä vähemmän motivaatiota, enkä pystynyt keksimään yhtään mitään minkä tekeminen innostaisi. Töihin lähteminen suorastaan ahdisti. Onnistuin kumminkin lähtemään töihin, vaikka koko päivän tuntuikin että purskahdan itkuun minä hetkenä hyvänsä, aina en kyennyt pidättelemään itseäni, onneksi töissä ei ollut silloin ketään muuta. Kuljin koko päivän kuin unessa. Keskiviikko oli silti se pahin. En taaskaan onnistunut kerta kaikkiaan nousemaan sängystä, itkin vain jostain tuntemattomasta syystä. Martti yritti piristää mua, siihenkin pisteeseen asti että se turhautui kun mie en vaan yksinkertaisesti kyennyt nousemaan, saatikka tekemään jotain. En ole ikinä ollut sellaista tyyppiä, joka malttaisi istua aloillaan tekemättä mitään, mutta tuolloin makasin tai istuin tuntikausia sängyssä tekemättä kerta kaikkiaan mitään. Radio oli päällä ja mie vaan koomasin. Velvollisuudentuntoni on kuitenkin sen verran korkea, että lopulta viime hetkellä nousin, puin samat vaatteet kuin edellisenä päivänä (normaalisti en ikinä IKINÄ käytä samoja vaatteita kahta kertaa peräkkäin) ja lähdin töihin. Pyöräillessäkin itku oli herkässä ja lopulta töihin päästyäni taisin näyttää aika kamalalta kun multa jopa kysyttiin, että oonko kipeä. Mumisin jotain myöntävää, sillä enhän mie nyt voinu kertoa että todellisuudessa oon itkeny kolmatta päivää putkeen. Työpäivä ei ollut sen parempi kuin kaksi aiempaakaan, päinvastoin. Ei paljoa helpottanut kuulla vielä pomolta jotain ihmeellistä kritiikkiä.

Torstaiaamuna sitten päätin, että yrittäisin saada päivän vapaaksi, sillä tuntui etten oikeasti kestä enää, vaikka jäljellä olikin vain kaksi päivää ennen viikonloppua. Sillä miksi töistä saa olla pois, jos on fyysisesti kipeä, mutta kukaan ei koskaan puhu siitä, että entä jos on henkisesti todella paha olla? Sain kuin sainkin jäädä kotiin (en valehdellut, koska en varsinaisesti sanonut olevani kipeä, sanoin vain että mulla on todella huono oli, mikä oli ihan totta) ja pelkästään se piristi hurjasti. Aamun masennus katosi pikkuhiljaa kun pääsin ylös ja ei tarvinut ajatella töihin lähtöä. Iltapäivään mennessä itkuisuus oli kokonaan poissa, kun sai vain rentotua telkkaria katsoen ja sai unohtaa työt ja pomon. Tänään ei ollut enää mitään vaikeuksia nousta ylös, eikä töihin lähtö ahdistanut enää. Oon ollut suorastaan hyväntuulinen, ainakin aiempaan viikkoon verrattuna.

Tähän pirteämpään oloon vaikuttaa tosin aivan varmasti myös se, että sain sovittua itselleni viikonlopputekemistä ja pääsen näkemään ystäviä, sillä luulen että iso osa masennuksestani johtui yksinkertaisesti siitä, että olen niin yksinäinen Jyväskylässä, enkä ole pitkään aikaan päässyt näkemään oikein ketään sillai kunnolla. Ja ahdistaa ajatella sitä kuinka onnellinen olin reilu vuosi aiemmin, vaikkei ihan kaikki asiat ollutkaan täydellisesti. Toinen osuus tohon masennukseen oli varmaan se, että kaikki tää mun vuoden aikana kokema ahdistus ja masennus jotenkin patoutui ja purkautui nyt sitten kerralla. No, toivottavasti se meni nyt ohi, ja jollain voimilla jaksan vielä tämän kesän, onhan mulla lomakin. Ehkä asiat on paremmin tavalla tai toisella sitten syksyllä, vaikka arvoitus tulevaisuus vielä onkin.

Lopuksi kuvia sunnuntaina tekemästäni hameesta piristämään mokomaa kilometrin pituista masennuspostausta:

Perus perus hame.

Omituinen, mutta niin hieno ristipistoprintti!

Piti tehdä mätsääviä rusetteja, tässä niistä yksi.

Kesä!

Kauan kaivattu kesä! Kyllä kelpaa oleskella ulkona tällaisella hellesäällä, leiriydyin tähän meijän etupihan nurmikkopläntille paistattelemaan päivää (vaikka nythän on jo ilta oikeastaan), koska vaikka takapihalla olisi saanut olla paremmin rauhassa, niin siellä oli jo kovin varjoisaa. Kivaa leikkiä uudella lelulla, eli miniläppärillä, ilman että tarvitsee kököttää sisällä.

Olenkin kyllä kaivannut tätä läppärin tuomaa vapautta, pöytäkone kun on yleensä juuri sillä paikalla mille sen on alunperin laittanut, harvoinpa sitä lähtee siirtelemään mielialan mukaan. Etenkin nyt kun sain hankittua tähän ystävällisen ja symppiksen asiakaspalvelijapoitsun avustuksella SIM-kortilla toimivan 3G-netin. Voin datailla missä haluan, vieläpä valtavasti mukavammin kuin jollain tyhmäpuhelimella! :3

Ja juuri kun ajattelin, että onpas mukavaa oleskella tässä pihalla kun naapurin dj hoitaa musiikit, vieläpä hyvät sellaiset (Nightwishiä mm.), niin joku toinen naapuri tuli tohon kiljumaan, että musiikkia pitäisi pistää hiljemmalle. Kuulemma vituttaa kun se kuuluu niin hyvin. En ymmärrä miten ketään voi häiritä musiikki niin paljon, vieläpä tällaiseen aikaan kun ei pitäisi kenenkään edes nukkua tai mitään. Tai no, mistäs sitä tietää muiden unirytmeistä. Harmillista kumminkin. Nyt ei sitten ole musaa. Pitänee koettaa pyörittää sellaista vaikka Youtuben kautta. Kesäfiilikseen se ei silti vaikuta, jee! Enää kolme viikkoa juhannukseen!

Liian hyvä maanantai

Nyt on kyllä joku koira haudattuna tässä, tämä maanantai alkoi aivan liian hyvin. Ensinnäkin viikonlopulta jäi loistava fiilis lauantain larpista (nyt tosin malttaa odottaa vielä huonommin heinäkuuhun, jolloin on seuraava!) ja eilen sunnuntaina ostin viimein pitkien jahkailujen jälkeen huuto.netistä minikannettavan ja asiointi kyseisen myyjän kanssa on (ainakin tähän mennessä) ollut erittäin sujuvaa. Tänään sitten heti herättyäni huomasin sähköposteja lukiessani, että olen voittanut Ruustinnan arvonnassa ihanan hiuskukkasen! En ikinä voita mistään arvonnasta mitään, joten yllätys oli sitäkin hienompi!

Sitten aamusmoothieni oli erittäin hyvää ja tämän aamuinen (mulle se oli aamua) lenkki sujui kivasti: juoksin pidemmälle kuin aiemmin, onnistuin houkuttelemaan läheisellä pikku laitumella kesän majailevat hevosen ja ponin hiukkasen lähemmäs (ihan kosketusetäisyydelle ne eivät vielä uskaltaneet) ja lopulta harhailullani löysin viimein uimarannan! Sinne ei ole edes kovin pitkä matka meiltä, ja paikka vaikutti rauhalliselta. Siellä oli jopa pukukopit. Ehkä ainoa arveluttava asia on, että se oli keskellä asuinaluetta, mutta ehkä sekään ei haittaa. Ainakin asuinalue on ihana, ja siellä uidessa voin sitten haaveilla että joskus asuisin jossain sen alueen taloista. :D Lenkiltä kotiin päästyäni huomasin vielä, että viime viikolla siskoni kanssa tilatut lävistyskorut olivat tulleet postilaatikkoon! Kaikki korut vaikuttivat juuri sellaisilta kuin pitikin. Nyt sitten mietityttää, että mikä tässä päivässä tai viikossa vielä menee vikaan, kun tämä päivä on nyt alkanut niin hyvin. En normaalisti ole pessimisti, mutta tämä on kyllä vähän epäilyttävää. :D

Sitten vielä pari kuvaa söpöistä samettiturvista, taattua puhelinlaatua:

Raudikkotamma heilautti just päätään, kärpäset kiusasivat.

Ja pikkushettiskin suvaitsi hiukan kääntää päätään kuvaan.

Omituinen motivaatio liikkua

Oon saanut kummallisesti motivaatiota nyt alkaa lenkkeillä, kun harrastusmahdollisuudet muuten on näillä työajoilla aika rajalliset. Suurin syy tähän motivaatioon on se, että ilmeisesti tää työpaikan myötä kohonnut elintaso näkyy mun kropassa ylimääräisinä sentteinä (ja yritän välttää sanoja "lihoa" ja "laihduttaa", ne kuulostaa kamalalta). Vaa'alle en ole uskaltanut aikoihin edes mennä. Jännää on se, miten huomasin sen vasta nyt, tähän mennessä olin oikein tyytyväinen siihen miltä näytän, mutta yhtenä päivänä itseäni mittaillessani, ja lisäksi eilen shoppailureissulla tajusin, etten halua näyttää tältä. En usko että tässä on kyse täydellisen kropan tavoittelusta, eikä näihin ajatuksiin mitenkään vaikuta nämä nykymaailman normit kauneudesta. En vaan tunne, että mun kuuluu näyttää tältä, vaan siltä 5cm kapeammalta niin kuin vielä viime kesänä. Se ei ole lopulta kovin paljoa, joten uskon voivani karistaa nuo ylimääräisyydet. Siksipä päätin siis jo pari viikkoa sitten, että alan käydä reippaalla lenkillä ennen töihin menoa, nyt kun tehokkaiden lääkkeiden ansiosta ei tarvi kärsiä allergiastakaan. Ekan viikon osalta se ei sitten onnistunut, koska olin Kouvolassa, enkä saanut sinne lenkkareita raahattua. Ja tän viikon aloitin sitten oikein reippaasti, mutta parin päivän jälkeen viikonloppuinen flunssa palaili niin ärtyisänä, että oli pakko rauhoittua, etten ole enää tän viikonlopun larpissa kipeä. Siispä tänäänkin juoksemisen sijaan päätin ottaa rennommin, nappasin kameran mukaan ja päätin käydä kuvailemassa lähellä majailevia lampaita.

Kesäsää on kyllä toinen syy lenkkeilymotivaatiooni ja yritin tallentaa sitä edes vähän näihin kuviin.

Voikukat on kivoja. Pitää joku päivä tehdä seppele.

Mokomat lampaat oli tietysti kaukana just silloin kun halusin kuvata niitä. Normisti ne hengailee ihan aidan vierellä.

Idyllisempi näkymä kuvassa kuin livenä.

Västäräkki istui lammasaitauksen aidalla.

Lampaat on tuolla siis kesätöissä. Kelpais mulleki tommonen lekotteluhomma.

Rakastan sitä kun tuomet kukkii. Niissä tiivistyy täydellisesti kevään ihanuus.

Näyttäisi melkein siltä että asutaan ihan maalla?

Ks. ylempi kuvateksti.

Viereisessä siirtolapuutarhassa siis ovat nämä söpöt pikku mökit.

Sorsa niin nätisti lillui tuolla leväisessä lammessa, mutta ei se tietenkään malttanut olla siinä niin kauaa paikallaan, että olisin saanut kuvan.