Talvi-ilo

RAKASTAN talvea. Etenkin siis lunta ja kirpeää pakkasta, vetinen loskasää on vähän rasittavaa kun ei yhtään tiedä miten pitäisi pukeutua. Viime viikonloppuna satoi ihan käsittämättömän paljon lunta yhden yön aikana, 18cm kuulemma. Meijän talon piha oli koko lauantaipäivän auraamaton, siinä oli kiva kahlailla. Onneksi ei tarvinut lähteä pyörällä mihinkään, oli kuulemma vähän hankalasti harrastettavaa toimintaa se kun oikein koko kaupungissa ei aura-autoja näkynyt. Onnistuimme äitinkin kanssa jäämään autolla jumiin hankeen, koska emme ajatelleet toimintaamme ihan loppuun. Iskä hälytettiin apuun ja se sen auton sitten sai yhdellä yrittämällä irti, käsittämätöntä miten tuollainen voi jollekin olla niin helppoa kun me äitin kanssa oltiin jo ihan neuvottomia ja toivomme menettäneitä. :D

Sunnuntaina lähdin Piitu-koiran kanssa lenkille ja päädyin tarpomaan lumiseen metsään. Metsään johti alkumatkasta ihan kuljettava polku, mistä ehdin juuri olla mielissäni kunnes se katosi. Mitä syvemmälle metsään meni, sitä vähemmän siellä oli kukaan kävellyt, jokaisessa maastossa olevan haarautuman jälkeen jäljet vähenivät sillä ns. pääpolulla jolla kävelin. Paikoin sai talsia ihan umpihangessa. Piitu oli asiasta vain mielissään, se vain pomppi hangessa joka ulottui sitä lähestulkoon vatsaan ja vain välillä helpotti kulkuaan hölköttelemällä jonkun jättämissä latu-urissa. Metsässä oli käsittämättömän hiljaista ottaen huomioon että se sijaitsee kuitenkin niin lähellä keskustaa, vaitonaisen ilmapiirin rikkoi vain satunnainen tikka, omat lumessa narisevat askelten äänet ja yksi jossain menevä hälytysajoneuvo. Tuntui ja vaikutti siltä, ettei koko metsässä ole ketään muita.

Välillä piti oikein pysähtyä fiilistelemään hiljaisuutta ja maiseman kauneutta. Lunta oli puissa niin paljon, että heikoimmat oksat taipuivat kohti maata taakkansa alla. Tuli vahvasti sellainen olo, että voisin talviksi (ja ehkä kesiksi) muuttaa johonkin mökkiin keskelle metsää, että voisi nauttia sellaisesta miljööstä aina. Tietenkään tuollainen ei ole täysin realistista, sillä noita sadunomaisia talvihetkiä on oikeassa talvessa varsin vähän ja ihan totuudellisesti ajateltuna tulisin hulluksi jos asuisin keskellä ei-mitään. Mutta ei kai haaveiden ja fiilistelyhetkien tarvitse aina olla ihan niin realistisia.

Tanssileirin jälkeen

Viime viikonloppuna oli tanssileiri, oli ihanaa päästä tanssimaan pitkästä aikaa! Se tuntuu nyt jaloissa ihan mukavasti, etenkin pohkeissa joista toisen onnistuin jotenkin reväyttämään leirin päättävissä irkkutansseissa. Ja eihän pienen revähdyksen takia nyt voi jättää tanssimatta, joten täysillä mentiin loppuun asti, kuten tavallista!

Leiri alkoi vähän heikonlaisesti, kun olin sitä edeltävänä päivänä ja vielä yönäkin korkeassa kuumeessa ja hirvittävän päänsäryn kourissa. Olisi pitänyt viimeistellä Annalle leirille lupaamani mekko, mutta se jäi sitten aivan viime tippaan perjantaiaamuun. Kaikki onneksi aina järjestyy ja kauheasta kiireestä huolimatta ehdittiin junaan ja päästiin autokyytiin Lahdessa. Perjantai meni vähän usvassa kun ei ollut kovin terve olo vieläkään, vaikkei toisaalta myöskään niin sairas ettei olisi voinut tanssia. Yöllä tuntui nousevan vielä kuume ja pieni kipuisuus jatkui lauantaihinkin, kunnes se sitten yhtäkkiä vain katosi. Olen edelleen sitä mieltä, että tanssiminen ja ihanien ihmisten seura oli parantavaa. Ja vieläkään en tiedä mikä tuo mystinen kuumepäänsärky oli, sillä mulla on ollut vastaava kuume viimeksi varmaan joskus kersana, eikä moista särkyä koskaan.

 Huonon olon vuoksi olin vähän laiska ja valitsin paljon pajoja joissa tiesin jo tanssit, mutta tuli kyllä opittua uusiakin tansseja. Tanssiaisissa pääsin tanssimaan kaikki mun lempitanssit ja just kun alkoi olla sellainen olo ettei jaksa enää ja jalkoihin sattui, niin siirryin saunaan ja paljuilemaan epämääräisen hankalan ja kaikkea muuta kuin leidimäisen riisumisrituaalin jälkeen (mekon napit kannattaa avata ennen kuin sitä kiskoo pään yli, lähtee helpommin). En ollut ennen käynyt ton leiripaikan paljussa, vaikka kyseisessä paikassa olen leireillyt vissiin neljä kertaa, oon aina ennen tanssinut villisti aamuun asti. Nyt sitten otettiin vahinkoa vähän takaisin ja vedessä tuli lilluttua puoli seitsemään aamulla. Kahden ja puolen tunnin unet riitti yllättävän hyvin seuraavalle päivälle kun sai herätä tanssimusaan ja kaksi viimeistä pajaa olivat yhtä ilahduttavia kuin kaikki aiemmatkin. Ja tanssien lisäksi leirin tekee ehdottomasti myös ihmiset, on ilahduttavaa tutustua aina vähän lisää ihmisiin ja myös jättimäinen ihmiskasa oli valtavan rentouttava päänrapsutuksineen. Sitten odotellaankin vain seuraavaa leiriä!

Mekkoja voi käyttää kaksi kertaa ja sitten niitä pitää ainakin tuunata jos haluaa vielä käyttää. Tämä oli tämän mekon toinen tanssiaiskäyttökerta ja sainkin aika hyviä vinkkejä sen tuunaamiseen jatkon varalta! Kuvista kiitos taas Annalle ♡

Yhden haaveen toteuttamista

Ratsastus on ollut mulle se toiveharrastus niin kauan kuin vain jaksan muistaa. Samalla kyllä myös se mihin ei ole koskaan ollut oikein varaa ja yksi harvoista liikuntamuodoista joista oikeasti pidän. Tänä syksynä lopulta päätin, että alan nyt harrastaa ratsastusta vaikkei se ihan opiskelijabudjettiin sovikaan. Joskus vain täytyy tehdä jotain kivaa ja itselleen hyödyllistä sen sijaan että vain haaveilisi.

Ollaan siskon kanssa koitettu päästä mahdollisimman usein ratsastamaan Kiviharjun tilalle yhteen vähän niin kuin aikuisryhmään. Siellä on mukava ratsastaa kun ratsukkoja on maneesissa keskimäärin neljä, mikä on aika sopiva määrä. Välillä tunnen oloni aivan avuttomaksi aloittelijaksi kun en osaa edes paeruasioita, mutta onneksi aina välillä tulee niitä onnistumisentunteita kuten viikko sitten. Oli upeaa kun viimein tajusin miksen ole saanut nostettua laukkaa kunnolla ja tuntea se kuinka sain hevosen allani asettumaan kauniisti kaarelle. Harmi kyllä tunneilla tunnutaan siirtyvän usein seuraavaan asiaan juuri kun olen sisäistänyt jonkin asian, vaikka juuri silloin haluaisi vielä ainakin sen yhden toiston lisää.

 Siksipä oltiin siskon kanssa aika innoissamme kun ilmeni hyvä tilaisuus päästä ratsastamaan itsenäisesti tässä melko lähellä. Kyseessä on 22-vuotias vuonohevonen, joka kaipaa toisinaan liikutusta. Siispä skippasin tänään enkun tunnit jotta pääsimme ratsastamaan valoisan aikaan, samalla oli hyvä tilaisuus ottaa kuvia ja videota kun ratsastimme vuorotellen. Oman asennon kierouden yms. tajuaa kuitenkin parhaiten vasta kun sen oikeasti näkee.

Paikkaan meneminen jännitti vähän, en saanut pois ajatuksistani mielikuvaa että ratsastaisimme jonkun kotipihassa ja/tai omistaja seisoisi koko ajan kentän laidalla. Jälkimmäinen olisi ollut varsin odotettavaa sillä olimme kuitenkin vieraita ihmisiä, mutta onneksi näin ei käynyt. Omistaja oli oikein mukava ja saimme olla ihan vapaasti. Yritimme antaa toisillemme neuvoja asentoon yms. liittyen ja oli kivaa kun sai soveltaa ratsastustunneilla opittuja asioita ihan omaan tahtiin. Poni oli varsin kiltti ja kuuliainen ja koitimme ottaa esim. pitkillä alku- ja loppukäynneillä huomioon sen, ettei se ole enää ihan nuori. Kaiken kaikkiaan olisi varsin loistavaa jos päästäisiin käymään tuolla aina niinä viikkoina kun emme vaikka muiden menojen takia pääse tunneille. Itsenäinen ja ohjattu ratsastaminen tukisivat hyvin toisiaan. Vielä on ihan hirveästi opeteltavaa perusasioissakin, sen näkee etenkin kuvista ja videolta hyvin. Mutta tämä on laji jossa oikeasti haluan kehittyä!

Heppatytön paluu

Taas oon saanut tuskailla sen kanssa, kun en vaan osaa innostua mistään sillai hillitysti. Normaalisti. Vaan aina pitää mennä täysillä, täysvaltaiseen pärinään asti jolloin päähän ei mahdu mitään muuta kuin se yksi asia. Kyseinen asia voi olla joku ihminen, tai sitten se voi olla harrastus, peli, sarja, tai oikeastaan mitä vaan. Kesäkautena se asia on nyt ollu Rajakatse ja esim. vuosi sitten se oli mun ja Annan tarina. Nyt mun ajatukset ja ajankäytön on vallannut hevoset ja ratsastus. Oon viime päivinä/viikkoina käyttänyt luvattoman paljon aikaa katsomalla heppavideoita Youtubesta (enkä tavallisesti katso videoita juuri koskaan), lukemalla heppablogeja ja etsimällä uusia ratsastusvarusteita. Ratsastamassa ollaan käyty siskon kanssa nyt kolme kertaa neljän viikon sisään. En ole koskaan ratsastanut noin usein noin pienen ajan sisään. Ja nyt ollaan käyty joka kerta samassa paikassa, mikä on tosi kivaa kun oppii tuntemaan tallin tapoja ja ihmisiä. Se ei kersana hyvää tallia etsiessä ollut mitenkään oletusarvoista.

Tän päivän tunnista jäi vähän paha mieli, koska törttöilin aika paljon. En ollut ihan mukana kun nosteltiin laukkoja ja ratsuni lähti ilman pyyntöäni kiitämään pitkin maneesia ja meinattiin aiheuttaa vaaratilanne kun jouduttiin liian lähelle ponia josta heppani ei ilmeisesti juuri pitänyt. Toisella kerralla melkein putosin ja lisäksi en ollut ihan perillä siitä miten pitäisi antaa tilaa ratsukoille joilla on etuajo-oikeus ja siten ilmeisesti sain epävarman olon myös muille ratsastajille. Lopputunnista meni kyllä tosi hyvin, taisin sisäistää jotain siitä mikä mun asennossa on ollut pielessä, sain heppani keskittymään ja tottelemaan, jne., mutta silti vähän harmittaa jos aiheutin muille epävarmuutta tunnilla. Hävettää ja tekis mieli olla menemättä kyseiselle tunnille enää koskaan, mutta eihän asiat sillä tavalla ratkea. Pitää vain oppia virheistään ja nousta takaisin satulaan, olla aikuinen. Ja näyttää ensi tunnilla, että en ole tahallani tyhmä ja muista piittaamaton, mulla on vain välillä vähän pitkät piuhat kun pitäisi oppia jotakin uutta.

Larppikesän loppu

Pari viikkoa sitten oli oikeasti kauden vihoviimeinen rajakatseihmisten larppi. Varsinaiset Rajakatseen pelithän loppui jo aiemmin, mutta ennen tätä Riimukehä-nimisen kampanjan peliä sitä uskotteli itselleen, ettei kaikki ole vielä ohi. Ei ihan vielä. Alkuun olin innoissani kyseisestä larpista, siitä että saisi nähdä vielä kaikkia ihania ihmisiä, mutta sitten alkoi epäilyttää. Paikalle oli tulossa vain kymmenisen pelaajaa ja sen tuntui jotenkin kauhean vähältä ja liian jotenkin intiimiltä. Isommassa porukassa on melko samantekevää mitä teet vai teetkö mitään pelillisesti, kun se ei vaikuta muiden kokemukseen, mutta pienemmässä porukassa sillä on enemmän väliä. Jos yksikin jää toimeettomana nurkkaan istumaan koko pelin ajaksi, kärsii muidenkin peli. Tai niin ainakin ajattelin.

Olin melkein viimehetkille valmis perumaan koko jutun, kun en ollut saanut proppejakaan aikaiseksi. Onneksi kuitenkin hahmotiedot saatuani innostus nousi taas eikä poisjääminen tullutkaan enää kyseeseen. Pelinjohtaja oli niin loistavasti saanut kiinni aiemmin luodun hahmoni olemuksesta ja onnistunut vielä syventämään sitä! Aamukaste-Bernilla oli juuri sellainen kuin piti!

 Automatkalla luin vielä taustamateriaalit läpi ja loppumatkasta kiusasimme kuskiamme Annan kanssa hoilailuillamme. Hetkeksi aikaa kesä tuli takaisin.

Peli sujui lopulta hienosti, täytin mökin höpöttelylläni ja silloin kun en keksinyt sanottavaa Anna vähän avitti. Jo varsin ajoissa hahmomme saivat tehtävänsä hoidettua itseään tyydyttävällä tavalla, oli täysin epäolennaista tyydyttikö se lopulta kaikkia kun se vain näytti hyvältä. Loppuun liittyi pieniä tarkoituksellisia ja tahattomia kauhun hetkiä, jotka sytyttivät innon päästä vielä kauhularppiin.

Pelin jälkeen suurin osa porukasta lähti ja mökkiin keskelle ei-mitään jäi neljän sakki. Sauna lämpeni liian kuumaksi ja lämpimässä lokakuun yöilmassa tuli varmaan vietettyä enemmän aikaa kuin itse saunassa. Juttelimme kaikesta ja se oli mukavaa. Oli jokseenkin absurdia seisoa täysin pimeässä vinolla laiturilla ja katsoa kun hullut menivät uimaan. Laiturin tikkaatkin oli jo nostettu vedestä talviteloille.

Oli ihanaa kun seuraavana aamuna ei ollut mikään kiire herätä. Siivoamiset hoidettiin sitten kun tuntui siltä ja kotiinpäin lähdettiin kun huvitti. Vähän ennen sitä piti vielä seisoa laiturilla ihailemassa lokakuista järveä ja sen autiota maisemaa. Siihen loppui kesä jotenkin todella konkreettisesti. Autossa olisi tehnyt mieli itkeä, mutten kehdannut.

Pääkaupunkiseudulle ja takaisin

Pidän junalla matkustamisesta. Jotenkin tunnelma junassa on lähes aina mukava, on kiva katsella nopeasti vaihtuvia maisemia tai lukea tai mitä nyt haluaakaan tehdä. Koko ajan menee eteenpäin, vaikka liike onkin niin tasaista, että se on helppo unohtaa. Olen aikaa sitten oppinut olemaan välittämättä junien myöhästymisestä juurikaan, sillä se vain on yksi niitä asioita, jotka eivät muutu miksikään vaikka kuinka turhautuisi ja hermostuisi. Tietysti välillä on vain huonoja päiviä kun väsyttää, eikä haluaisi odottaa myöhässä olevaa junaa kylmällä asemalaiturilla, mutta pääasiassa junailu on yksinomaan rentouttavaa ja kivaa.

Tänä viikonloppuna tuli reissattua junalla pääkaupunkiseudulle sekä tapaamaan yhtä ystävääni, että osallistumaan hänen isoveljensä 30-vuotissynttäreille. Olin viimeiseen asti vähän epävarma juhlien ja koko reissun suhteen, sillä laskeskelin etukäteen, että se tulisi väkisinkin varsin kalliiksi, enkä muutenkaan ollut varma miten kaikkeen pitäisi suhtautua. En kuitenkaan tuntenut ennakkoon ystäväni lisäksi juuri ketään juhlista ja päivänsankarikin on kuitenkin jäänyt varsin etäiseksi siihen nähden että olemme tienneet toistemme olemassaolosta ystäväni kautta n.21 vuotta. Ajattelin kuitenkin ottaa koko jutun kokemuksena, sillä tiedossa oli kuitenkin juttuja joita en ollut aiemmin tehnyt.

Kaikki huolet liittyen omaan viihtymiseeni juhlissa osoittautuivat kuitenkin aiheettomiksi varsin pian, sillä siellä oli tosi hauskaa. Ensimmäiseen osaan pippaloita, ennen cocktailhenkisiä juhlia, kuului metsässä rämpiminen kaatosateessa, mikä ei tuntunut ollenkaan hauskalta silloin puolen tunnin jälkeen kun kaikki vaatteet olivat alusvaatteita myöten märkinä ja kengät hölskyivät vettä ja tiedossa oli vielä 40min junamatka takaisin ystäväni luo ennen kuin saisi päälle mitään kuivaa. Nyt koko juttu tuntuu tosin jo huvittavalta, sillä siitä selvittiin ja koko loppuillan pysyimme kuivina.

Itse juhlissa tuli naurettua paljon ja syötyä hyvin, jatkot olivat Dtm:ssä, jossa en ollut koskaan käynyt. Mua oli vähän peloteltu siitä ennakkoon ja mulla oli omatkin epäilykseni, sillä en pidä yökerhoista juurikaan, enkä ole sellaisissa käynyt tosi pitkään aikaan. Helsingin hintatasokaan ei oikein miellyttänyt opiskelijan kukkaroa. Kaikesta huolimatta tunnelma oli heti hauska kun synttärisankari johdatti meidät suoraan siihen osaan baaria, jossa oli pieni tanssilattia ja 90-luvun hittejä ynnämuuta outoa musaa. Tanssittiin koko sen reilu pari tuntia ja laulettiin ystäväni kanssa biisejä mm. Smurffi-sanoituksilla niin että kanssaihmiset saivat hävetä. Lopulta sattui sekä jalkoihin, joissa mulla oli 12 cm korkoa, että kurkkuun, ja onneksi lähdimme vielä silloin kun oli kivaa, ettei tunnelma päässyt missään vaiheessa lässähtämään.

Ei siis kaduta yhtään jos tän reissun takia joutuu nyt sit loppukuusta makaronidieetille, koska oli niin kivaa! Lähtiessä piti miettiä kumpi on pienempi paha, yhä märät tennarit vai korkkarinilkkurit jotka sattuu päkiöihin. Kumpikin kenkävaihtoehto kertoi mielestäni onnistuneesta reissusta eikä siis haittannut lopulta ollenkaan istua junassa sukat vähän kostean tuntuisina.

Väsy

Olen maailmanlopunväsynyt. Liikaa univelkaa ja stressiä. Stressiahdistukset on kyllä nyt pääasiassa selvitetty, mutta uuvuttaa silti kun paljon on vielä tekemättä. Kahvia ei uskalla enää juoda, kun yhtenä yönä en saanut unta koska olin mennyt juomaan sitä neljän aikaan edellisenä iltapäivänä yhden mukillisen. Seuraavana aamuna väsytti ja päätin korjata asian sellaisella Valion latte-juomalla, mistä aiheutui ilmeisesti jonkinmoinen kofeiiniyliannostus sekoitettuna väsymykseen ja siis todella huono olo niin fyysisesti että myös pään sisällä. Nyt koetan pitäytyä juomissa joissa on vähän vähemmän kofeiinia, eli kokiksessa ja teessä, kummastakaan kun en ole koskaan saanut moisia oireita.

Musta tuntuu, että väsymyksen myötä ajatukset kulkee vielä tahmeammin kuin normaalisti. Toissapäivänä poltin koko käteni kun fiksuna naisena päätin siirtää juuri uunista tullutta posliinikippoa paljaalla kädellä. Kylmähoidosta huolimatta peukaloon ja keskisormeen tuli ihan rakot joista isompi puhkesi eilen juuri kun äiti oli ehdottanut, että sen voisi koettaa tyhjentää. Sen jälkeen se olikin myöhäistä, nyt koitetaan vaan estää tulehtuminen. Muutenkin tuntuu että mietteet jää helposti tyhjäkäynnille, mihinkään ratkaisuun ei pääse, eikä mitään saa aikaiseksi.

Sinänsä hassua, että on niin väsynyt vaikka koulua meillä ei ole ihan kauheasti. On vaan isompi lehtiprojekti ja vähän muuta. Edes virallisia aamuherätyksiä ei ole juurikaan, perjantait on vapaana. Mutta sen sijaan on kyllä tullut huideltua ties missä sekä viikolla, että viikonloppuisin. On ihanaa kun viimein oon päässyt viettämään aikaa luokkakavereiden kanssa vapaa-ajallakin ilman että kyse on yleisista bileistä. Mua on kuulemma pidetty pelottavana (todella hämmentävää!) ja siksi tarkempi tutustuminen on kai ottanut aikaa kun en itsekään ole kovin taitava ehdottamaan ajanviettoa. Ja viikonloppuisin tosiaan on tullut reissattua vaikka missä ja samaa on tiedossa aika lailla marraskuun puoleen väliin asti. Tänä viikonloppuna en harvinaisesti ole menossa minnekään, vain ropettamaan lauantaina, joten täytynee koittaa nukkua ja rentoutua samalla kun jossain välissä miettii millaisen teen lehtiprojektimme larppaamista käsittelevästä artikkelistani.

Lopuksi mihinkään liittymätön kuva luolastani aidoimmillaan: se on hallittu kaaos. Ja mulla on myös uusi heräteostoksena hankittu hiiri. ♥