Rajakatsehaikeus

Tänään sunnuntaina autolastillinen larppaajia kamoineen suuntasi viimeistä kertaa pois Rajakatseen mailta tänä vuonna. Paikalle palataan vasta puolen vuoden päästä. En ole suostunut vielä sisäistämään asiaa kunnolla, sillä se tuntuu pahalta ja surettaa. Miten voin olla erossa siitä kaikesta ihanasta niin kauan? Onneksi noihin ihmisiin on päässyt tutustumaan viimeistään tänä kesänä niin hyvin, ettei varmaan tarvitse olla heistä kaikista erossa koko tuota pitkää aikaa. On silti käsittämätöntä miten nopeasti tämäkin larppikausi meni ja miten olen joskus voinut olla ilman sitä kaikkea. Kaikki siellä metsässä on niin kotoista ja tuttua, siellä mieli lepää vaikka keho ei lepäisikään. Koskaan ei ole tylsää, aika menee kuin siivillä ja kelloa ei haluta ollenkaan katsoa. On kyllä ollut elämäni parhaita päätöksiä lähteä tuohon mukaan vaikka silloin pelottikin! Pelikokemukset ja uusiin ihmisiin tutustuminen on muuttanut mua ihmisenä aika paljon, osaan nykyään heittäytyä asioihin larppaamisen ulkopuolellakin ihan eri tavoin kuin ennen. Olen kyllä yhä oma itseni, mutta vain paranneltu ja kehittynyt versio.

Tän viikonlopun peliin liittyi jännitystä muustakin syystä kuin siitä, että tiesi sen olevan viimeinen pitkään aikaan. Mun piti myös tehdä uusia juttuja hahmolleni, mutta jo pitkään mua vaivannut ahdistusstressitila lamautti viime viikollakin, enkä saanut mitään aikaiseksi. Silti kaikesta huolimasta kaikki meni hyvin, paremmin kuin olin uskaltanut toivoa. Turhaan sitä taas huolehti. Kuten Annakin sanoi, Rajakatseessa onnistuu vain olemaan kerta kerralta hauskempaa. Joka kerta tuntee ihmisiä paremmin ja osaa olla luontevammin. Olen edelleen otettu ja valtavan iloinen siitä, kuinka avosylin meidät on otettu vastaan, vieläpä yhdenlaiseen inside-piiriin. Tietysti sellaisen eteen täytyy itsekin tehdä jotain, esimerkiksi mennä paikan päälle koko viikonlopuksi, eikä vain pelin ajaksi, ja olla muutenkin aktiivinen.

Kiitos Annalle taas kuvista ♥

Onneksi mulla on koko syksy niin täynnä, ettei ehkä ihan kauheasti ehdi ikävöidä Rajakatsetta, vieläpä kaikkea kivaa tekemistä. Kyseisen yhteisön IRC-kannullekin liittyminen oli loistava idea vaikka aluksi pelottikin. Sekin lievittää ikävää, kuten myös tieto, että nähdään kyllä taas, ennemmin tai myöhemmin!

Kiukkuärinää

SUUTUTTAA. Mua ei helposti saa kiukustumaan, mutta nyt kiukuttaa niin että halusin potkia maihareilla reikiä seiniin. Tai heittää jotakin parvekkeelta alas.

Mulla ei ole ennen ollut ns. kantista ja vielä reilu vuosi sitten olen ollut sitä mieltä että kaikki baarit ynnämuut on tyhmiä ja ahdistavia paikkoja (ehkä pubeja lukuunottamatta). Kouvolaan muuton jälkeen hyväksi hengailupaikaksi kuitenkin osoittautui Rytmi-Katti, jossa oli aina mukava fiilis, myös alakerrassa joka oli enemmän se bilemesta kuin rauhallisempi yläkerta.

Ja nyt sekin on kokonaan pilattu. Alakerrassa on pinkit seinät ja siellä soi Shakira. Raskaampaa musiikkia ei saa vaikka pyytäisi. Vessassa pissikset valittaa kun kopeissa on liian vähän tilaa ja pytyt on vinossa.

Tuli mieleen se oman teini-iän ahdistus mitä koki kun kavereiden mukana puoliväkisin istui jossain baarissa, eikä tuntenut oloaan ollenkaan kotoisaksi. Nyt sentään helpotti kanssakärsijöiden joukko, jotka avoimesti kapinoivat systeemiä vastaan mustat maskit naamassa. Tuntui hyvältä kuulua johonkin porukkaan, mutta ei siinä paikassa puolta tuntia kauempaa voinut olla siltikään. Pitänee vaihtaa kantista, ei haluta tukea tuollaista kaupungissa jossa vastaavia paikkoja on muitakin, mutta vaihtoehtomusiikille ja -ihmisille ei ole juuri paikkoja. Suututtaa.

Örkkimäisyyksiä

Viikonloppun vietin taas metsässä, tällä kertaa leikittiin örkkejä ynnämuita. Ensin kun kuulin larpista, hylkäsin idean suorilta käsin. Ajattelin ettei se todellakaan olisi mun juttu, ei musta ole riehumaan siten. Päättelin, että kutsua ei varmaan edes tarkoitettu mulle, vaan enemmänkin perseilemään kykeneville ihmisille. En suonut asialle montaa ajatusta ja olin vain hiljaa kun aiheesta puhuttiin.

Sitten kyseisen larpin pelinjohtajat alkoivat puhua musta kuin olisi automaattista että osallistuisin ja itsekin aloin innostua vähän. Alettiin Annan kanssa suunnitella ties mitä ja ajatus alkoi hiljakseen tuntua aina vain paremmalta. Anna kun saa omalla persoonallaan mun innostuksen kasvamaan huimiin ulottuvuuksiin ja sitä kautta saa musta esiin käyttäytymistä, jollaista en uskonut koskaan harrastavan. En muutu toiseksi ihmiseksi, on vain sellaisia piirteitä, jotka tähän mennessä on pääasiassa pysyneet suljettujen ovien takana. Me siis alettiin ottaa hahmomme omiksi jo varmaan viikkoa ennen peliä ja etenkin perjantain ajomatka pelipaikalle oli aikamoista riehumista. Kaverimme, jonka autolla menimme ja joka itse on kahden lapsen äiti, valitti että olimme kuin viisivuotiaita. Hänen lapsensa tuntuivat helpolta meidän rinnallamme. :D Ihmiset huoltoasemalla ja kaupassa katsoivat oudosti, mutta se oli yhdentekevää kun meillä oli kivaa.

Vielä ennen peliä jännitti, että mitä siitä mahtaisi tulla. Olin päättänyt, etten kiedo oranssia nauhaa käsivarteeni sen merkiksi ettei muhun saa koskea, vaan olin siten avoin kaikelle tappelulle ynnämuulle. Onneksi mun hahmo oli niin nilkki, että se saattoi potkia ja heitellä kävyillä muita, ja sitten juosta Pomon taakse piiloon. Pomo suojeli kivasti lemmikkiään ja saatoin naureskella pahantahtoisesti kaikille. Pelissä oli lopulta valtavan hauskaa, eikä edes edellisenä iltana rikkomani nilkan nivelside paljon hidastanut vauhtia. Oli autoja, tappeluita ja savupommeja. Lopuksi kaikki kuoli. Tai ainaki melkein.

Koko viikonlopusta jäi käsittämätömän hyvä olo. Olin ylittänyt itseni ja tehnyt jotain, mitä en olisi aluksi uskonut kykeneväni tekemään. Lisäksi tuntuu entistä enemmän, että kuulutaan tohon porukkaan, vaikkei olla oltu siinä vielä kovin kauaa. Ja eikä vain Anna, vaan ihmiset tuntee myös mut, enkä ole vain joku Annan jatke. Okei, joiltakuilta mennään kuulemma sekaisin ja ollaan vähän niin kuin kaksi yhden hinnalla- tarjous, mutta monelle ollaan kuitenkin ilmeisesti kaksi omaa persoonaa. Se ei ole mulle aina itsestäänselvyys kun menen uuteen porukkaan jonkun kanssa, yleensä jään vain sen kaverini varjoon eikä kukaan oikein edes huomaa mua. Noi ihmiset luo niin turvallisen ympäristön, että siellä uskaltaa olla täysin oma itsensä ja kaikkea muutakin. On lupa kokeilla, kukaan ei tuomitse. Olen niin äärettömän kiitollinen heille kaikille ja iloinen että silloin vuosi sitten keväällä päätin lähteä tuonne! <3

Piileskelevä mörkö nimeltään Apeus

Miten voikin mielialat vaihdella ääripäästä toiseen? Naisena voisin tietty syyttää hormoneja tai jotain, mutta se selitys tuntuu vähän ontuvalta.

Mun kesä on ollut loistava ja se on ollut täynnä täydellisen hyviä ja onnellisia hetkiä. Silti pohjavireenä on ollut lähes taukoamatta pieni apeus. Se ei ole ollut tuntuvasti läsnä jokaisessa hetkessä, eikä edes joka päivä, mutta silti se on ollut olemassa. Toisina päivinä sen on voinut tuntea vahvemmin ja se on ollut lamaannuttavaa. Vähän tuhoistakin. Aina apeus ei ole johtunut oikein mistään, mutta kirkkaimmin se on tullut esiin tietynlaisissa tilanteissa.  On ollut vaikea sulattaa toisten ihmisten onnea, kun itseltä sellainen on vasta viety.

On ollut itsetutkiskelun paikkoja, olen koettanut joidenkin mantrojen avulla saada ajattelumallini muuttumaan. On pelottanut se, että aiemmin niin suuri optimismini on ollut poissa, etten ole edelleenkään vahva. On ikävää, että annan muiden ihmisten toimien ja mielipiteiden vaikuttaa niin vahvasti itsetuntooni ja kykyyni olla onnellinen.

Tänään koin vapautunutta onnea ilman sen suurempaa syytä ja vain sen takia, että vastaani käveli pariskunta, he näyttivät söpöiltä yhdessä. Olin täysin aidosti iloinen siitä, että he olivat löytäneet toisensa. Sillä hetkellä tuntui, että mun elämässä kaikki on just hyvin, että multa ei puutu mitään. Aurinko paistoi, pyörä kulki lujaa ja tuuli tuntui kasvoilla ja hiuksissa. Edessä on jälleen hauska viikonloppu ihanien ihmisten seurassa ja mulla on lähipiirissä ihmisiä, jotka välittävät musta aidosti. Kaikki tulisi olemaan hyvin ja edessä olisi varmasti kaikkea hauskaa ja yllätyksellistä.

Sitten ei mennyt kauaakaan, kun muutamat pienet jutut laukaisivat taas apeuden. Äkkiä tuntui, että multa puuttuu kaikki, mitä mun olis tähän ikään mennessä pitänyt jo saavuttaa, ettei mulla oikeasti olekaan yhtään mitään. Että vaikka asiat nyt olisivatkin näennäisesti hyvin, niin entäs jos mikään ei muutu seuraavan viiden vuoden aikana. Ja siitä lähti syöksykierre alas. Miten pohjalle vajoaminen onkin niin paljon nopeampaa? Päteekö tähänkin painovoiman lait?

Onneksi huomenna on jo perjantai ja tämäkin ilta on täynnä tekemistä, niin en ehdi pahemmin riutua itsesäälissäni. Mutta kuinka pitkään sitä pystyy vain ohjaamaan ajatukset muualle? Pitäisikö tällaisia asioita käsitellä jotenkin? Ja jos pitäisi, niin miten?

Kesäposteljooni ja kesäloma

Se on nyt ohi! Sanomalehdenjakajan hommat nimittäin. Yksitoista viikkoa meni kyllä nopeasti! Alkuun ajattelin että ehdin kyllästyä tuohon hommaan, kun jokainen päivä oli lähestulkoon edellisen kaltainen, mutta ei tässä ajassa ainakaan ehtinyt tympiintyä. Ennemminkin työ kävi koko ajan helpommaksi kun oppi ulkoa reitin ja muisti mikä lehti menee mihinkin luukkuun missäkin talossa. Muistan varmaan aika pitkään kuinka monta lehteä menee mihinkin taloon - arkipäivinä sekä viikonloppuna.

Vaikka onkin ihanaa että nyt alkaa sitten kolmen viikon loma ennen kuin opinnot jatkuu, niin vähän harmittaa kuitenkin. Mulla on ollut koko kesän tosi hyvä olo kun on saanut periaatteessa kuutena päivänä viikossa pakkoliikuntaa ja nyt kun sitä ei enää ole, niin harmittaa jo valmiiksi se kuinka palaan takaisin laiskuuteeni ja liikkumattomuuteen. Kouvolassa kivat liikuntamahdollisuudet on niin harvassa! No, täytyy koittaa motivoitua Annan kanssa ja käydä vaikka uimassa. Ja alkaa pitää niitä historiallisia tansseja.
 

 Yleisesti ottaen tästä kesätyöstä jäi siis hyvät fiilikset. Vaikka vapaapäiviä sinällään oli vähän, niin päivisin kuitenkin oli hyvin aikaa tehdä melkein mitä tahansa. Lisäksi työajat oli melkeinpä täydelliset tällaiselle yökukkujalle. Ja vaikka työtä vastaanottaessani multa kysyttiin uskallanko jakaa keskustassa, niin sen suhteen ei kyllä ollut mitään ongelmaa. Tää betoniparatiisi on sen verran hiljainen paikka, että viikolla missään oli tuskin ketään ja viikonloppuna kaikki vaikutti olevan niin hyvällä tuulella, ettei tarvinut pelätä. Ja luulen, että jonkin verran vältin yhteenottoja ihan vain sillä että olen nuoren näköinen nainen, muhun suhtauduttiin tosi positiivisesti kaikkialla mihin menin.

 Tietty välillä oli säikkyhetkiä, mutta niitä olis ollu joka tapauksessa, koska pelästyin tyyliin omaa heijastusta ja liikennemerkkejä. :D Öisin mielikuvitus liehuu ihan omissa sfääreissään. Normisti vähän kammoksun humalaisia ihmisiä, mutta töissä ollessa sain kyllä kuulla sellaisilta usein kaikkea hauskaa. Kyllä se, että joku kehuu mua hyvännäköiseksi tai kauniiksi hivelee itsetuntoa, vaikka sanoja olisikin humalassa. :D Etenkin kun töihin en todellakaan pukeutunut tai ehostautunut mitenkään järin ehostuskelposeksi ja hikikin siinä portaita ravatessa tuli.

Tää kesä on ollut ihan super hieno ja sitä tuskin pilaa se, että nyt ei enää tarvi mennä öisin töihin. Sen kunniaksi voi ottaa vähän valkoviiniä ja suunnitella mitä kaikkea sitä lomallaan tekis!

Maailmanlopulliset synttäribileet

Kerran saatiin Annan kanssa loistava idea: Fallout/post-apokalyptiset synttäribileet. Juhlapaikkana jokin ulkotila jonka voisi lavastaa teeman mukaiseksi. Jokaisen pitäisi pukeutua tai boolimaljalle ei olisi asiaa. Idea muuttui todellisuudeksi reilu pari viikkoa myöhemmin, jolloin suunnattiin tamineissamme ja hirveä määrä tavaraa mukanamme lumenkaatopaikan maailmanlopunjälkeisiin maisemiin.

Varovaisuus on tärkeä asia.

Kahden ison pressun päälle mahtui kaikki istumaan hyvin joko retkituolissa tai ilman. Oli boolia ja matokakkua jonka olin päivällä tehnyt. Sitä erehdyttiin luulemaan lihaksi, mikä ei sinänsä yllätä, aika epämääräinen möykky se olikin. Osa karkkimadoista oli sulanut liian kuumaan suklaakuorrutteeseen, mikä teki kakun ulkonäöstä vielä astetta kuvottavamman.

Maailmanlopun aikaan ei tarvita ruokailuvälineitä, kakkuakin voi syödä puukolla.

Luonnon elolliset kävi tutuksi illan mittaa. Hyttysiä oli ainakin kahta eri lajia ja kumpaakin ihan hillittömästi. Hyttyssavuista oli apua vain pressujen läheisyydessä ja jokainen joka kävi sen alueen ulkopuolella, toi aina lauman verenimijöitä perässään. Lisäksi saimme seuraksemme kohtuullisen ison sammakon, joka ennakkoaavistuksieni mukaisesti päätyi viinimukiini. Eipä se haitannut, kelpaa mulle vähän sammakkoinenkin viini.

Maailmanlopullinen asukokonaisuus.

Tunnelma oli koko illan loistava, pelkäsin että ihmisillä tulisi tylsää noin keskellä ei mitään, ilman minkäänlaisia ulkoisia virikkeitä, mutta onneksi se ei vaikuttanut siltä. Tai ainakaan itselläni ei ollut tylsää, päinvastoin! Illan lopuksi päädyimme kahden Helsingistä asti tulleen vieraan kanssa Annan painostuksesta niiden olohuoneeseen nukkumaan. Aamulla heräsimme Muumi-musiikkiin ja jouduimme raahautumaan mun kämppään jatkamaan juhlienjälkeistä koomausta kun majoittajamme lähtivät reissuun.

Punapäät päivänsankarit.

 Vaikka niistä jotka itse kutsuin juhliin, vain yksi saapui (tämä ei ole syytös vaan toteamus!), niin mulle jäi tosi kiva olo. Ihanaa että ihmiset jaksaa innostua tällaisista ideoista, ihanaa että on sen verran samankaltaisia ihmisiä ympärillä, vaikka sitten välikädellisesti!

Nouse ylös. Pue päälle. Se helpottaa.

Niin paljon on ollut viime aikoina kaikkea kivaa ja päristävää, kuten kahden päivän Rajakatse-larppi viime viikonloppuna ja lisäksi meijän tarina, jota voi spekuloida ja hypettää Annan kanssa loputtomasti.

Vienon mekkoa piti muokkailla vähän. Napit on niin kivoja!

Kuitenkin sitten kun välitön pärinä loppui, eikä ollut varsinaisesti tekemistä, iski taas pienimuotoinen masennus. Ei huvittanut nousta sängystä, motivaatiota riitti ainoastaan nukkumiseen, koko ajan itketti. Niinpä viime keskiviikkona olin hereillä vain noin kuusi tuntia, siitäkin ison osan olin sängyssä telkkaria katsoen (paha merkki jo sinänsä, en ikinä kato telkkaria yksin). Sitä seuraavana yönä nukuin 13 tuntia, koska menin ajoissa nukkumaan ja heräsin vasta puolenpäivän jälkeen. Päivä lähti käyntiin nihkeästi, ei olisi millään edelleenkään huvittanut pukea päälle ja lähteä ulos. Mutta tiesin, että se saisi oloni taas paremmaksi, olihan tiedossa Rytmi-Katin lettukestit ja siinä samalla siis paljon ihmisiä. Jotenkin ihmisistä saa aina energiaa vaikkei edes juttelisi kenenkään kanssa. Pidän siitä, että ympärilläni on hälinää. Otin siis itteäni niskasta kiinni ja pistin päälle uuden mekon ja kengät, sekä suuntasin puistoon ollakseni siellä hetken itsekseni ennen kuin Anna liittyisi seuraani.

Kehdattiin väittää, ettei mun arkivaatteiksi tilaamani asiat ole kovin arkisia! Pöh.

Ja lopulta tosissaan kannatti raahautua ulos asuinluolastani, oli ihan loistava ilta! Anna vie (ja on jo vienyt) mut rappiolle, mutta ei se haittaa kun on niin kivaa!