Larppi-innostus!

Ilmoittautuin viime viikolla elämäni ensimmäiseen larppiin! Oon halunnut osallistua sellaiseen jo vuosikausia, siitä lähtien kun teininä suunnittelin karkaavani Korson metsiin larppailemaan nettikavereiden kanssa ilman vanhempien lupaa. Etenkin viime vuosina oon kateellisena katellu kavereiden larppikuvia ja toivonut että pääsisin vastaavaan mukaan itsekin.

Sehän ei ole koskaan tietenkään vaatinut mitään muuta kuin sitä, että vain ilmoittautuisi mukaan ja menisi. Helpommin sanottu kuin tehty kuitenkin, koska oon jo pitkän aikaa ollut sitä mieltä, että olen surkea näyttelijä, enkä ollut varma miten selviytyisin larpista. Ja yksinään lähteminen on kuitenkin aina aika iso kynnys. Nyt viime aikoina M:n kanssa ropetellassa oon kuitenkin eläytynyt hahmooni niin paljon, että tuli sellainen olo ettei larppaaminen ole lopulta mitään muuta kuin sen eläytymisen ilmentämistä myös ulospäin. Etenkin jos saisi sellaisen hahmon, joka on itseään lähellä, tai sen tyylinen mitä on aiemminkin pelannut, niin ei tarvitsisi lopulta edes juurikaan näytellä, eläytyä vain. Lopulta aloin olla myös niin turhautunut tähän eristyneiseen elämään, että olin valmis jo lähtemään yksinkin. Siellähän sitä tutustuisi sitten, vieläpä ehkä paremmin kun ei ole ketään tuttua kehen tukeutua.

Sittenpä taas kerran larp.fi:n larppikalenteria selaillessani silmiin osui Rajakatse-larpit joita on touko- ja syyskuun välillä kolme. Niiden kuvailussa sanottiin, että ne sopivat myös aloittelijoille ja tuollainen tavernaan keskittyvä larppi kuulosti itsestäkin sellaiselta helpolta, johan sitä Enelyassa tuli usein ropetettua tavernassa! Hetkisen rohkeutta kerättyäni ilmoittauduin sitten noista kolmesta keskimmäiseen, eli siihen joka on heinäkuussa. Ja tietenkin tästä hienosta tapahtumasta piti ilmoittaa Facebookissa. Onneksi ilmoitinkin, sillä sitä kautta A innostui Rajakatseesta myös ja ei mennyt kauaakaan kun se oli innostanut mut lähtemään kanssaan myös siihen ensimmäiseen toukokuun lopulla pidettävään larppiin. Ja onneksi innosti, miten ihmeessä olisin jaksanut odottaa heinäkuuhun asti! Nyt vaan odottelen vastausta ilmoittautuessa tekemiini kysymyksiin käytännön järjestelyihin liittyen, sillä kyseisen larppiyhdistyksen sivut ovat aika kammottavat, eikä sieltä löydy mitään sen suuntaisia ohjeita. Kaikkea muuta kyllä. Joskin hyvin heikosti löydettävissä. 

Viime yönä näin jo unta tuosta larpista. Siinä unessa tuonne ei ihan noin vaan ilmoittauduttukaan, vaan siihen kuului myös haastattelu, jossa otettiin selvää siitä millaisella hahmolla haluaisi pelata, miten se sopii peliin ja vielä miten on sitoutunut pelaamiseen. Siinä oli kätevää että kaikki kokoukset yms. järjestettiin täällä Jyväskylässä (vaikka larpit on Hollolassa?), niin mun oli helppo lupautua. Lisäksi kiltti ja palvelualtis luonteeni kiinnosti, joten pääsin heti mukaan ison halauksen kera! Tosin sain hahmokseni haltiasairaanhoitajan, jolle sain keksiä kyllä itse luonteen ja kaikki, mutta sekä haltioille että hoitajille kuului joku tietty pukukoodi. Haltioiden piti pukeutua hallitsijansa mieliväriin vaaleansiniseen ja hoitajilla kuului olla valkoinen alusmekko ja sen päällä lyhythelmainen ja - hihainen tunika. Ja sitten mua vähän harmitti etten pääsisikään käyttämään mun hienoa käsinommeltua mekkoa, vaan mun pitäisi tehdä uusi tylsä tunika.

Jännityksellä siis odotan millaisen hahmon saan, muutenkaan ei malttaisi odottaa! Siitä tulee varmasti hauskaa. : 3 Ja lopulta on tosi kivaa, ettei tarvitsekaan mennä yksin! On kuitenkin hyvä ettei tarvitse olla yksinään se joka on pihalla kaikesta. Ja meillä A:n kanssa on varmaan niin tyystin erilaiset hahmot, ettei ne varmaan kauheasti samoissa porukoissa hengaile.

(Jostain syystä Bloggerin mielestä on kivaa että tää teksti on pienikokoista vaikka kuinka yritän säätää. Kirjotinko niin paljon että se ei muuten mahtuisi? :D)

Kehittävää keskustelua

Niin, tänään oli töissä siis yksi niistä (harvoista ja) kuuluisista kehityskeskusteluista. Oltiin työkaverin kanssa jos spekuloitu ennakkoon viikonlopun aikana, mitä kaikkea karmeutta meidän niskaan tällä kertaa kaadetaan, vaaditaan vain olemaan tehokkaampi vetoamalla numeroihin ja niin edelleen. Mitään kakkukahvia ja kiitostahan sieltä olikin turha odottaa, ja vaikka keskustelu aloitettiinkin siihen tyyliin, että "miltäs teistä tuntuu, onko kaikki hyvin", niin lopulta puhe kääntyi siihen, että jostain syystä ollaan tultu nyt firmalle kalliiksi ja rivien välistä saattoi kuulla uhkaavuuden. Miksi ei tehdä kovemmin töitä? Miten on mahdollista, että ei saada enempää aikaan? Jotenkin oon aina ollut huono siinä, kun mua syytetään sellaisesta mitä en ole tehnyt. Nytkin oli ihan vähällä etten purskahtanut itkuun, sillä ei ole kiva saada sellaista kommenttia, että on ollut epätuottava ja firmalle kallis, kun ite on aina tehnyt parhaansa, vaikka motivaatio onkin ollut jo kateissa pitkään.

Mitään ei tunnuttu ottavan tosissaan, niin kuin ei aiemminkaan, vaikka työkaverin kanssa puhuttiinkin siitä kuinka turhauttavaa on se ettei kone toimi kunnolla, ettei me koulutuksen puuttuessa kyetä paikallistamaan syitä koneen kenkkuilulle ja siitä kuinka paljon enemmän motivoisi jos voitaisiin työskennellä edes osin yhtä aikaa, sillä kyllähän yksin töiden tekeminen on loppujen lopuksi aika kurjaa. Ja että ei ole kivaa kun ollaan aina eristyksissä kopissamme, ei tunnuta kuuluvamme tähän työyhteisöön, ihan kuin ei oltaisi samanarvoisia kun ei tiedetä mistään ennakkoon. Kaikki pyyhkäistiin vain pöydän alle sen syyn varjolla, ettei ole rahaa. Ei ole rahaa hankkia kouluttajaa, ei ole rahaa hankkia uutta konetta että voitaisiin työskennellä yhtä aikaa. Ja sehän on vain meidän oma vika jos meillä on sellainen tunne, ettei kuuluta joukkoon muiden työntekijöiden kanssa, pitäisi itse tulla juttelemaan muiden kanssa.

Sanomattahan jäi se, että mua (tai meitä) ei voisi vähempää kiinnostaa. Oon saanut perinjuurin tarpeeksi tästä ajan ja mielenterveyden haaskaamisesta, ja tuntuu että jos mun työpanosta kukaan ei kunnioita, ei munkaan tarvi kunnioittaa muita. Teen yhä kaiken parhaani mukaan, sillä en osaisikaan tehdä vähempää, mutta ilman minkäänlaista halua tai motivaatiota. Toivon totisesti, että saan syksyllä syyn karata täältä opiskelemaan, sillä en tiedä mistä kerään pokkaa sen verran, että otan lopputilin muuten, etenkin jos ei ole edes toista työpaikkaa tiedossa. No, sitä on turha kai miettiä vielä, se on syksyn murhe jos on. (Ehkäpä tästä on silloin hyötyä: http://themetapicture.com/badass-ways-to-say-no/) Ja vaikka loppujen lopuksi ton kehityskeskustelun tarkoitus oli kai etsiä syitä huonoon tuottavuuteen ja motivoida meitä, niin ei kyllä huvita yhtään sen enempää, suorastaan päin vastoin. Onkohan vika mussa vai tossa motivointiyrityksen tyylissä? Mussa tietysti, tyhmä kysymys.

Nyt tekisi mieli syödä loput Jyväshyvän Paussi-suklaamyslipatukat iha vain ärsytykseen. Ja koska ne on superhyviä.

Vappuvappu

Vappuaatto ja mie oon iltaa/yötä myöten töissä. Eikä mua haittaa yhtään. En oikeastaan edes tiedä mitä vappuaattona pitäisi tehdä. Muuta kuin juoda simaa ja syödä munkkeja. Ja lakittaa joku patsas. Ja pitää ylioppilaslakkia. Mutta noi kaksi jälkimmäistä on aika tylsiä asioita, ei kai kukaan oikeasti halua pitää ylioppilaslakkia?

Vappu on kyllä nyt parina vuonna ollut hyvä syy leipoa jotain hyvää ja istua iltaa ystävien kanssa, mutta ei kauheasti kummempaa. Ja nyt kun ei ole lähimailla ketään jonka kanssa tehdä vastaavaa, niin voin ihan hyvin olla töissä. Voisin olla huomennakin, mutta vähän epäilen että mut mieluusti haluttaisi töihin silloin, mutta tuplapalkan saaminen voisi olla työn ja tuskan takana, olkoonkin kuinka lakisääteinen juttu tahansa. Jotenka pidetään sitten vapaata huomenna ja no.. pelataan koko päivä tai jotain. Tai siivotaan viimein. Piti meijän simaa tehdä, mutta jotenkin se unohtui. Niin kuin viime vuonnakin. Ja sitä edellisenä. Harmi sinänsä, koska sima on kauhean hyvää. Toivottavasti kotona Kouvolassa olis sitten simaa ja munkkeja kun sinne ens viikonloppuna menen. : 3 Tai voisihan niitä tietty tehdä myöhemminkin, kun on paremmin aikaa.

Sain joltakulta, ehkä pomolta, tänään pullon kuoharia. Naurettiin työkaverin kanssa, että miehän voisin avata sen jo nyt illalla, niin työnteko hoituisi sutjakkaammin. :D En ehkä kuitenkaan, ehkä pidän sen avustuksella yksityiset bileet joko kotiin päästyäni tai huomenna.

Kevät!

Kevätfiilistä luo tänään:

♥ Allergiaoireet alkoivat. Lievinä, mutta kuitenkin.
♥ Pöllyävä katupöly saa aikaan hengenahdistusta.
♥ Ensimmäiset leskenlehdet! Ja niitä oli paljon!
♥ Aurinkoinen ja lämmin sää, ei olisi tarvinut neuletakkia takin alle töihin pyöräillessä. Eikä sormikkaitakaan.
♥ Töissä joutui pistämään ekaa kertaa tuulettimen päälle.
♥ Jalat (ja jostain syystä hauikset) on kevään tanssileirin jäljiltä jumissa.
♥ Vastaan tuleet ihmiset eivät näyttäneen tänään ihan niin myrtseiltä kuin normaalisti. Pyöräilijät on selvästi lisääntyneet.
♥ Töissä on alkanut lippiskausi.

Kiusi vaan, mutta älä ole ilkeä

Olen tässä miettinyt suhtautumistani kiusaamiseen, siis siihen että mua kiusataan. Eihän mua koskaan olla sillai ihan kunnolla kiusattu, jos nyt ei oteta lukuun niitä kahta vanhempaa poikaa jotka kiusasi mua ja Karoa ekalla luokalla kotimatkoilla kunnes äiti vähän läksytti niitä. Ala-asteella olin ehkä jonkinmoinen luokan ja opettajan lellikki, ei kukaan mua uskaltanut kiusata kun olin niin ujo ja sama jatkui yläasteella ja lukiossakin. Sitä paitsi olin aina niin näkymätön, ettei kukaan olisi huomannut mua kiusata. Sitten myöhemmin on tietysti kiusittu sillai leikkisästi, mikä on etenkin teini-iässä saanut mut vaan ihastumaan jos tää kiusija on ollut poika. Ihan tosi harvoin mulle on siis puhuttu mitenkään ilkeästi, joten vaikka siedän tietynlaista humoristista kiusaamista tosi pitkälle (ehkä liiankin), niin heti kun se muuttuu ilkeämieliseksi, musta tulee sille tosi herkkä. Vaikka yrittäisin suhtautua sellaiseen huumorilla, niin loukkaannun kyllä aika pahasti jos mua pidetään pilkkanaan tai ollaan tahallaan ilkeitä. Raja vitsin ja ilkeilyn välillä on usein tosi häilyvä, enkä osaa sitä itsekään määritellä välttämättä, sen vaan tuntee ite sitten. Tässä suhteessa mua voi olla vähän vaikea ymmärtää, jos yhtäkkiä loukkaannun vaikka ensin olenkin nauranut mukana.

Kuten oon jo aiemmin sanonut, en ota itseäni nykyään kovin vakavasti, vaan voin hyvin nauraa mukana omille toilailuilleni ja ehkä vähän noloille sanomisilleni joita en ole miettinyt loppuun. Otan itteeni hirmu helposti kuitenkin kommentit ulkonäöstäni (vaikka olen pääasiassa varsin itsevarma sen suhteen, niin on mulla kuitenkin heikot kohtani) ja joistain taidoistani. Rakentava kritiikki jälkimmäisen kohdalla on sellaista mitä olen pikku hiljaa oppinut sulattamaan, mutta ilkeämieliset "vähän oot huono"-tyyppiset kommentit otan kyllä liikaakin itteeni. Etenkin kun ottaa huomioon, että noin sanovat yrittävät usein peitellä omaa epävarmuuttaan eivätkä sanat välttämättä liity mitenkään muhun. Sellaisia usein vitsiksi tarkoitettuja juttuja, joista myös helposti ärsyynnyn, on se jos mua pidetään tyhmänä (siis fiksun vastakohta, tämä on mulle jostain syystä herkkä paikka) tai jos mun toimintaa yleistetään kaikkiin naisiin, tai toisin päin. Ehkä oon vähän feministi tai jotain.

Pilleriongelma

Miksi paikkoihin soittaminen on aina niin vaikeaa? Nytkin mun piti jo muutaman viikon ajan soittaa terveyskeskukseen varatakseni ajan lääkärille että saisin uudet allergialääkkeet. Kummasti "unohdin" sen aina ennen töitä ja sitten oli jo toki liian myöhäistä. Tänään sitten otin itteäni niskasta kiinni ja pakotin itteni muistamaan sen. Siltikin istuin koneella terveyskeskuksen puhelinnumero nenän edessä noin tunnin ja keräsin rohkeutta. No, sitten viimein sain soitettua ja hetken odotusmusiikkia kuunneltuani sain vain kuulla että pitää soittaa ens viikolla uudestaan koska sillä mun lääkärillä ei ole vielä varauslistoja huhtikuulle. Hienoa. Sitten käydään taas sama rulianssa läpi.

No, koskapa lääkäriajan ja näin ollen uuden allergialääkereseptin saaminen menee siis vähintään huhtikuulle, niin piti hakea apteekista reseptittömiä lääkkeitä että saa niiden napsimisen aloitettua ennen kuin lepän siitepölyt iskee. Siellä sitten seisoin hetkisen allergialääkehyllyn edessä miettien vaihtoehtoja kunnes symppis farmaseuttipoitsu varasti mun huomion rohkeasti siitä huolimatta että oli nappikuulokkeet korvissa (tätä tapahtuu hyvin harvoin, mulle ainakaan). Ystävällisesti hän sitten suositteli tällaisia uutuuslääkkeitä joiden ottamiseen ei tarvitse nestettä, vaan ne liukenee suussa. Eivätkä nämä väsytä niin kuin Heinix, kuulemma. Ajattelin sitten, että tämähän on hyvä idea, vielä kun tämä farmaseutti kertoi niillä olevan erinomainen hinta-laatusuhde! Hetken harkitsin ottavani 30kpl pakkauksen koska tarvitsen niitä kuitenkin ja se oli suhteessa edullisempi, mutta otin sitten kuitenkin vain kymmenen pillerin paketin, ihan testatakseni miten ne toimii mulla. Ja onneksi otin vain kymmenen!  Töissä nappasin sitten ekan tabletin suuhuni, ja se oli ihan hirvittävän makuista! Hyi kamala! Ihan kuin olisi pistänys suuhun kuivaa hammastahnaa. Se tabletti mureni suuhun tosi nopeasti, mutta suuhun jäi se maku ja jauhoinen tuntu hetkeksi sen jälkeen. Nyt en tiedä miten selviän vielä yhdeksästä pilleristä! >__<

Ei kai ulkona tarvitse käydä kuin kerran kolmessa päivässä

Oon viime päivinä linnoittautunut vain sisätiloihin, kun ei ole ollut töitä ja koska päälle pukeminen ja ihmiseltä näyttäminen on yleensä aika rankkaa. Tänään kuitenkin saatiin Martin kanssa aikaiseksi sen verran, että raahauduttiin pihalle ja käytiin tuossa vajaan parin kilsan päässä Viherlandiassa kattomassa kasveja ja sisustustavaraa. Täytyy joskus käydä siellä kun on rahaa, sen verta lyhyt matka sinne on ja siellä oli tosi kivoja esineitä ja jättivalikoima kasveja! Mukaan tarttui Iittalan Outletista Taika-sarjan kaksi 0,4dl sinistä mukia koska ne oli -50% alennuksessa. Tykkään niin siitä värityksestä ja kuvasta, lisäksi toi on hyvä koko! Ja koska ulkona oli kiva ilma, päätin ottaa kameran mukaan. Ehkä vielä joskus opin kuvaamaan.

Joku lennätteli tuollaista lennokkia, siitä kuului hauska pörinä.

Toi pieni mökki on niin söpö. Varmaankin joku saunarakennus, sillä se on lähellä isompaa taloa.

Lumella näkyi kivasti vain eläinten jälkiä, ei yksiäkään ihmisen jättämiä.

Piti sitä vähän poseeratakin.

Todistusaineistoa siitä että tuolla tuli tosiaan käytyä. :D

Lapset on vaarallisia.

Söpöjä palleroita!

Täytyy olla kyllä hullu jos hiihtää. Itelle tulee kylmät väreet kun vain ajattelee suksia.