Kevätpärinä

Huomaa että on kevät kun on lähtenyt päälle sellaisen pärinät että heikompia hirvittäis! Mulle talvi ei ole missään määrin epämieluisaa aikaa, enkä pode minkäänsortin kaamosmasennuksista pimeään vuodenaikaan. Talvella vain on huomattavasti vähemmän sosiaalisia tapahtumia ja muuta hauskaa, ne kaikki on keskittynyt aika pitkälti aikavälille maalis-lokakuu. Tänä vuonna nuo ensimmäiset kuukaudet on mennyt vielä aika pitkälti Sonaa varten eläessä ja itsensä on unohtanut vähän siinä sivussa. Nyt kun ipana alkaa olla jo iso tyttö ja kalenteri on varsin täynnä kesäkuuhun asti, onkin hyvä alkaa intopinkeillä tulevista kuukausista!

Tässä oikeastaan elellään vielä viime viikonlopun jälkipärinöissä kun oli ropeviikonloppua Hämeenlinnassa ja se oli niin kivaa! Isoimmat pärinät aiheuttaa ehdottomasti viikon päästä alkava larppikausi. Ei millään malttaisi odottaa taas metsään pääsemistä ja ihmisten näkemistä, saatikka hahmoonsa paneutumista ja todellisuuden unohtamista! Toinen isosti innostava asia on Ropecon, siellä pääsee taas tanssimaan ja sielläkin näkee ihmisiä! (Mun pitäisi kohta saada tyyliin ilmainen sisäänpääsy tapahtumaan, niin paljon oon tänä ja viime vuonna rekrynny porukkaa mukaan.) Kesäkuussa on luvassa Desucon jonne mut ystävällisesti kustannettiin, siitäkin olen yllättävän innoissani ottaen huomioon että tapahtuman ohjelma tarjoaa mulle varsin vähän. Larppeja ja muuta sellaista on sitten luvassa pitkin kesää ja alkusyksyä, ja olen varma että keksitään Annan kanssa kaikkea jännää niiden lomassa. Syyskuussa on sitten mahdollinen luokkaretki ja lokakuussa lähden Pariisiin! Olen aivan käsittämättömän innoissani siitä reissusta, mikä voisi olla hienompaa kuin Disneyland ja Moulin Rouge loistavien ihmisten kanssa!

Mitään tapahtumaa ei malttaisi odottaa, mutta siltikään ei halua että aika menee liian nopeasti kun haluaa ehtiä nauttimaan jokaisesta jutusta. Tässä intoilun keskellä unohtaa myös hyvin stressata siitä mistä kesällä repii rahaa kun työ- tai harjoittelupaikoista ei ole kuulunut mitään. Sitä luottaa vain että kaikki järjestyy ja että kesästä tulee taas erinomaisen loistava!

Kehittäviä harrastuksia

Olin tekemässä ihan muita juttuja (välttelemässä koulujuttujen tekoa ja suunnittelemassa Ropeconasua) kun aloin miettiä niitä näennäisen pieniä asioita lähimenneisyydessä joiden myötä olen sellainen kuin nyt olen. Ensimmäisenä tuli mieleen historialliset tanssit. Muistin kuinka alkuun en uskaltanut pyytää ketään tanssimaan kanssani, vaan ennemmin istuin sivussa kuin otin sen riskin että tulisin torjutuksi. Ei auttanut vaikka kuinka koitettiin rohkaista, ihailin vain sivusta ystävääni ja muita jotka uskalsivat. Ja tanssin vain ne tanssit joissa joku pyysi mua tanssimaan. Pikku hiljaa onnistuin keräämään rohkeuteni niissä tansseissa jotka ehdottomasti halusin tanssia ja rohkaistuin entisestään kun huomasin ettei torjuntaan kuole. Tietenkin tähän prosessiin meni aikaa, katsoin juuri että ensimmäisistä tanssiharkoistani on nyt yli neljä ja puoli vuotta. Välillä vieläkin olen kateellinen ihmisille joille tuollainen ei ole mikään prosessi, vaan rohkeus löytyy heti. En toisaalta voi sille mitään, mulla sosiaaliset jutut vaan ottaa aikansa.

                                                                           Ensimmäisistä tanssiaisista 2010, ensimmäinen tanssileiri 2011, tanssileiri 2012

Olin tanssinut historiallisia tansseja jo vuoden kun uskaltauduin lähtemään roolipelikerhoon. Yritin innostaa jotakuta lähtemään kanssani, mutta kun se ei onnistunut menin itsekseni. Se oli valtavan iso askel mulle, en ollut koskaan ennen mennyt mihinkään vastaavaan ilman kaveria tukena ja turvana. Ja voin sanoa, että se oli parhaita päätöksiä elämässäni! Mun elämä olisi totaalisen erilaista jos en olisi uskaltanut. Opin olemaan entistä enemmän oma itseni ja samalla sain ensimmäistä kertaa tilaa tutustua uusiin ihmisiin kun en voinut piiloutua jonkun toisen varjoon. Unohtamatta tietenkään roolipelimaailmaan tutustumista! Vuoden kohokohtia on yhä ropeviikonloput joissa pääsee näkemään jälleen noita ihmisiä.

Jos en olisi innostunut roolipelijutuista, tuskin olisin pari vuotta sitten päättänyt että haluan myös larpata. En välttämättä olisi tutustunut Annaan samalla tavalla, me ei oltaisi punapääjuttu. En olisi kokenut niitä kaikkia larppikokemuksia, joista jokainen tuntuu kasvattaneen mua enkä tutustunut niihin kaikkiin ihmisiin. En varmastikaan olisi löytänyt itsestäni tätä perseilypuolta, ajatus sellaisesta olisi pari vuotta sitten ollut täysin absurdi. Nyt se tuntuu ihan luonnolliselta ja vapauttavalta.

                                                                                                                   Riimukehä ja Rajakatse syksy 2014

Tietenkin isoja muutoksia on ollut muitakin, esimerkiksi Hämeenlinnaan muutto oli ehdottomasti sellainen. Uudet ihanat ystävät ja opiskelu, itsekseen asuminen. Myöhemmin sitten Jyväskylään muutto, kuten myös Kouvolaan palaaminen. Vaikka noi on konkreettisen elämisen kannalta isompia asioita (enkä vaihtaisi ystäviäni mihinkään ♡) kuin jotkut harrastukset, niin silti ne ei juuri nyt tunnu niin suurilta. Olen vain niin ylpeä siitä millaiseksi olen tullut, enkä todellakaan haluaisi olla enää yhtä epävarma kuin ennen. Luulen että tosta kasvusta kertoo hyvin se, kuinka ne joihin olen ns. myöhemmällä iällä tutustunut, pitää mua helposti auktoriteettisena ja vahvana persoonana kun taas vanhemmat ystävät (kuten itsekin) pitää sitä hassuna ja pitää mua ihan erilaisena. Tietenkään sitä epävarmaa pientä ihmistä ei saa karistettua koskaan pois, mutta olen iloinen, että voin nykyään olla niin paljon muutakin!

                                                                                                         Örkkilarppi syksy 2014 ja Fallout-synttärit kesä 2014

Asukuvittelua

Olen tässä viime aikoina koittanut olla aktiivisempi ottamaan asukuvia. Aiemmin tuli harvoin otettua sellaisia ihan siitä yksinkertaisesta syystä, että mun asunnossa on hirvittävän hämärää suurimman osan aikaa. Lisäksi mulla ei ollut kokovartalopeiliä jonka kautta sellaisia ottaa kuvaaja-apulaisen puuttuessa. Nyt mulla on iso peili ja sen nykyinen sijainti on jopa sellainen, että siihen saattaa tiettyyn aikaan päivästä jopa osua valoa.

 Edelleenkin toinen ihminen tai sitten jalusta tässä prosessissa voisi olla isoksi avuksi (Sona ei ainakaan vielä osaa käyttää kameraa), mutta koska otan kuvia lähinnä dokumentoinniksi itselleni, niin kökömpikin laatu kelpaa. Minulla ei ole ollut aikomusta julkaista niitä pahemmin somessa, koska teen kuvailua (kuten tätä blogiakin) lähinnä ikään kuin päiväkirjaksi itselleni. Harkitsin kyllä Instagrammia kuvapäiväkirjaksi, mutta ainakaan vielä se ei ole toteutunut, sillä liiallinen someutuminen ahdistaa.

Samalla olen nyt miettinyt omaa tyyliäni pukeutua. Selvänä suuntauksena on viime aikoin ollut lolitatyylin kerryttäminen, vaikka tähän mennessä se on ollut mulle enemmänkin inspirationlähde pukeutumiseeni. En ole missään vaiheessa halunnut kutsua itseäni lolitaksi, sillä pukeutumiseni on pääosin liian kasuaalia sellaiseksi, eikä mulla toisaalta ole edes ollut suuria intressejä toteuttaa täysvaltaista lolitaa kuin harvoin. Ja missä edes käyttäisin sellaisia asuja, kun en näistä samaisista syistä koskaan käy missään miiteissä tms.! Yksin tälläytyminen ei ole yhtään niin hauskaa.

Kaikesta tuosta huolimatta toisinaan iskee melkein pakonomainen tarve saada lisää jotakin söpöä vaatekaappiin. Aika usein halun kohteena on brändiä ja usein se menee naurettaviin mittoihin kun innostun. Onneksi en harrasta heräteostoksia, vaan lopulta saan järkeistettyä itseni. Usein niinkin paljon, etten osta sitten mitään vaikka löytäisin brändijuttujen tilalle jotain edullisempaa ja itselleni tarpeellisempaa. Sitten jälkeenpäin joko harmittaa tai unohdan koko asian.

Toisaalta voi olla ihan hyväkin etten ole aktiivisemmin lolitajutuissa mukana, koska se jos mikä innostaisi mua pistämään vähät rahani kaikkeen söpöilyyn! Oon vähän liian helposti innostettavissa kaikkeen. :D

Päivä kerrallaan

Tänä aamuna suihkussa seistessäni mietin kuinka huimasti mun elämänrytmi on muuttunut sen jälkeen kun lepakonpentu muutti luokseni. Aiemmin yksittäiset päivät eivät olleet kovin merkityksellisiä, ellei silloin tapahtunut jotain erikoista ja ennalta kalenteriin merkittyä. Päivät vain kuluivat odotellassani seuraavaa erikoista, arjesta poikkeavaa tapahtumaa. Kuvittelin kaiketi eläväni päivän kerrallaan, mutta nyt huomaan etten tiennyt yhtään mitä se tarkoittaa.

 Nykyään elän päivä kerrallaan. Melkeinpä tunti kerrallaan. Jokaisella hetkellä on mahdollisuus olla merkityksellinen Sonalle. Ehkä se sisäistää tai oppii jotain, ehkä se kokee jotakin uutta. Ehkä se on harvinaisen ärsyttävä ja väsyttävä, tai vain maailman ihanin. Koko ajan pitää olla suunnilleen tietoinen mitä kello on jotta pentu voisi saada ruokansa jonkinlaisen aikataulun mukaan. Myös siitä pitää olla tietoinen, onko se juuri herännyt tai leikkinyt, että sen voisi viedä ulos.

Myös mun päivärytmi on täysin päälaellaan. Juuri eilen nauroin, että jos mie pystyn muuttamaan unirytmini "kymmeneltä nukkumaan ja kuudelta ylös"-tyyppiseksi, niin kuka tahansa pystyy siihen. Mulla ei tietysti ole hirveäsit valinnanvaraa, mutta se ei ole olennaista. Ei aamuisin herääminen ole vieläkään helppoa, mutta sen vaikutuksesta iltaisin on kyllä yllättävän helppoa olla sängyssä aikaisin.

Myönnän että yksin koiranpennun kasvattaminen olikin paljon isompi ja raskaampi asia kuin saatoin kuvitella ja etten tajunnut aiemmin että Sona voi olla mulla kunnes olen lähemmäs 40v. Siltikään en muuttaisi mitään ja tekisin kaiken uudestaan. ♡

Lepakonpentu tuli taloon

Pieni lepakonpentuni täyttää tällä viikolla yhdeksän viikkoa ja jo puolisentoista viikkoa se on ilahduttanut päiviäni. On hienoa seurata sivusta pienen elämän kehitystä kun kaikki on uutta ja jatkuvasti mukaan tarttuu uusia kokemuksia ja taitoja. Tietenkin välillä väsyttää kun unirytmi on ollut pakko kääntää täysin erilaiseksi kuin mulla tavallisesti ja tuntuu että pienessä on eniten virtaa juuri silloin kun itseä väsyttää. Ja vaikken todellakaan ole katunut sitä, että otin Sonan osaksi elämääni, on kyllä välillä pysähtynyt miettimään mitä sitä on tullutkaan tehtyä. Sen myönnän, että elämä olisi helpompaa jos ei tarvitsisi ravata ulkona (ja neljän kerroksen portaita) lukuisia kertoja päivässä, siivota pissaisia lehtiä lattialta ja jos ei tarvitsisi muistaa toisen ruoka-aikoja, mutta yhtälailla se olisi myös huomattavasti tylsempää.

Yhä jännittää se, miten onnistun kasvattamaan tuosta pikkupedosta yhteiskuntakelpoisen koirakansalaisen. Haluan niin kovasti tehdä kaiken oikein, että olen koko ajan googlaamassa sitä sun tätä ja lukemassa erilaisia koirakirjoja. Siinä sitä on sitten huomannut, että koiran koulutus- ja kasvatustapoja tuntuu olevan yhtä paljon kuin koiranomistajia, ettei yhtä täysin oikeaa tapaa varmasti ole. Ehkä itsekin saa varmutta kun pääsee tarkemmin jyvälle tästä ja oppii tuntemaan Sonan paremmin. Maalaisjärjellä ja johdonmukaisuudellakin tuntuu pääsevän jo pitkälle. On myös ihanaa että olen pentuni ainoa kasvattaja, sillä sitten ainakin tiedän tarkkaan missä mennään, mitkä asiat on sallittuja ja miten eri tilanteissa reagoidaan. Ilahduttaa tällaista kontrollifriikkiä. :D Olen huomannut jo nyt olevani mustasukkainen ja vainoharhainen sen suhteen, ettei Sona vain saa missään tai keltään vääränlaisia signaaleja tai ettei se vain opi vahingossa pahoille tavoille.


Sonassa ilahduttaa hurjasti kuinka rohkea se on. Se ottaa tilanteet helposti haltuun, vaikka pientä jännitystä voikin olla. Se rakastaa ihmisiä ja oppii varmasti olemaan koirienkin kanssa kun saadaan sille paljon eri koirakokemuksia. Yksinoloa pitää vielä harjoitella, sillä ihmisläheisyys olisi sen mielestä niin mukavaa ja toivon ettei siitä tule hirveän dominoivaa. Tavallaan en malta odottaa sitä että se kasvaa ja pääsen tekemään sen kanssa oikeasti kaikkea, mutta toisaalta tiedän että pentuaika on lyhyt ja siitä pitäisi nauttia. Siispä koitankin nyt ottaa rennosti ja nauttia, sekä olla niin hyvä koiraäiti kuin vain osaan.

Ihana kamala muutos

Huomenna. Tää aamu saattoi olla viimeinen hyvin pitkään aikaan kun sain nukkua pitkään ja vain loikoa sängyssä ilman mitään kiirettä nousta. Tää ilta saattaa olla viimeinen kun mulla on vapaus tehdä mitä tahansa ajattelematta ja organisoimatta sen tarkemmin. Viimeinen kauppareissu kun ei tarvi ostaa ruokaa myös toiselle.

Muutokset on mulle aina vaikeita. Oon tällä viikolla ollut hetkittäin melkein paniikissa siitä mitä aion tehdä. Huomisen jälkeen mun elämä ei välttämättä koskaan ole enää ennallaan. Tai vaikka huominen ei olisikaan se päivä, se tulee vielä, ennemmin tai myöhemmin. Kerran näitä miettiessäni tajusin kuitenkin, että muutokset voivat tapahtua myös hyvään suuntaan, ne ei aina ole huono asia. Tietenkin sellainen pelottaa helposti, koska joutuu luopumaan urautuneista tavoistaan, asioista joihin on tottunut. Parhaat asiat elämässä kuitenkin tapahtuu mukavuusalueen ulkopuolella, kuten olen vuoden sisään huomannut, ja tämä kyseinen muutos tulee varmasti olemaan yksi sellainen. En tule katumaan, olen miettinyt tämän läpi niin monta kertaa. En uskaltaisi ryhtyä tällaiseen jos en olisi miettinyt, olen liian mukavuudenhaluinen ja kaavoihini kangistunut. Luotan päätökseeni ja seison sen takana. Ja olen niin hirvittävän innoissani, etten tiedä miten pystyn nukkumaan ensi yönä!

Tänään on mahdollisesti viimeinen kerta kun tulen koulusta tyhjään asuntoon. Ehkä viimeinen yö itsekseen asunnossa. Ei enää tylsiä hetkiä eikä mahdollisuutta linnoittautua neljän seinän sisään viikoksi. Ehkä en enää muutu niin helposti alivireiseksi ja apaattiseksi, masentuneeksi. Huomenna en ehkä ole enää yksin.

 Reilun vuorokauden päästä mulla voi olla oma koira.

Kerran kun 12 vuotta sitten ihastui laivakoiriin, niin ei sitä muuta rotua osaa enää ajatella.

Talvi-ilo

RAKASTAN talvea. Etenkin siis lunta ja kirpeää pakkasta, vetinen loskasää on vähän rasittavaa kun ei yhtään tiedä miten pitäisi pukeutua. Viime viikonloppuna satoi ihan käsittämättömän paljon lunta yhden yön aikana, 18cm kuulemma. Meijän talon piha oli koko lauantaipäivän auraamaton, siinä oli kiva kahlailla. Onneksi ei tarvinut lähteä pyörällä mihinkään, oli kuulemma vähän hankalasti harrastettavaa toimintaa se kun oikein koko kaupungissa ei aura-autoja näkynyt. Onnistuimme äitinkin kanssa jäämään autolla jumiin hankeen, koska emme ajatelleet toimintaamme ihan loppuun. Iskä hälytettiin apuun ja se sen auton sitten sai yhdellä yrittämällä irti, käsittämätöntä miten tuollainen voi jollekin olla niin helppoa kun me äitin kanssa oltiin jo ihan neuvottomia ja toivomme menettäneitä. :D

Sunnuntaina lähdin Piitu-koiran kanssa lenkille ja päädyin tarpomaan lumiseen metsään. Metsään johti alkumatkasta ihan kuljettava polku, mistä ehdin juuri olla mielissäni kunnes se katosi. Mitä syvemmälle metsään meni, sitä vähemmän siellä oli kukaan kävellyt, jokaisessa maastossa olevan haarautuman jälkeen jäljet vähenivät sillä ns. pääpolulla jolla kävelin. Paikoin sai talsia ihan umpihangessa. Piitu oli asiasta vain mielissään, se vain pomppi hangessa joka ulottui sitä lähestulkoon vatsaan ja vain välillä helpotti kulkuaan hölköttelemällä jonkun jättämissä latu-urissa. Metsässä oli käsittämättömän hiljaista ottaen huomioon että se sijaitsee kuitenkin niin lähellä keskustaa, vaitonaisen ilmapiirin rikkoi vain satunnainen tikka, omat lumessa narisevat askelten äänet ja yksi jossain menevä hälytysajoneuvo. Tuntui ja vaikutti siltä, ettei koko metsässä ole ketään muita.

Välillä piti oikein pysähtyä fiilistelemään hiljaisuutta ja maiseman kauneutta. Lunta oli puissa niin paljon, että heikoimmat oksat taipuivat kohti maata taakkansa alla. Tuli vahvasti sellainen olo, että voisin talviksi (ja ehkä kesiksi) muuttaa johonkin mökkiin keskelle metsää, että voisi nauttia sellaisesta miljööstä aina. Tietenkään tuollainen ei ole täysin realistista, sillä noita sadunomaisia talvihetkiä on oikeassa talvessa varsin vähän ja ihan totuudellisesti ajateltuna tulisin hulluksi jos asuisin keskellä ei-mitään. Mutta ei kai haaveiden ja fiilistelyhetkien tarvitse aina olla ihan niin realistisia.