Tarinamania

"Mania (maanisuus) on mielialahäiriö, jossa mieliala on epänormaalisti ja pysyvästi kohonneena ja kiihtyneenä mielialana, jota jatkuu vähintään viikon. -- Maanisessa tilassa oleva henkilö voi ajautua hakemaan mielihyvää tavoilla, joista on hänelle itselleen haittaa. Hän voi esimerkiksi käyttää rahaa yli varojen, sortua uhkapeleihin tai sopimattomaan sosiaaliseen käytökseen. Maanikkoa on kuitenkin vaikeaa hoitaa, sillä hän itse kokee olonsa hyväksi.

Manian oireisiin kuuluu tyypillisesti ylikorostunut itsetunto, vähentynyt unen tarve, puheliaisuus, kokemus ajatuksen kulun lennokkuudesta, huomiokyvyn häiriintyminen, lisääntynyt päämäärätietoinen toiminta ja taipumus sellaiseen mielihyvää tuottavaan toimintaan, jolla on suuri mahdollisuus johtaa kärsimystä aiheuttaviin seuraamuksiin. Jos näitä oireita esiintyy merkittävissä määrin yhdessä kohonneen mielialan kanssa, voidaan epäillä maniaa. --

 Mania voi aiheuttaa tarkkaavaisuuden ja päättelykyvyn heikentymistä sekä tapaturmia. Siihen liittyy usein myös nukahtamisvaikeudet. Maniassa univajeen vaikutus on kaksisuuntainen. Se aiheuttaa univajetta, joka puolestaan lisää maniaa joka ilmenee mm. ylivilkkautena ja haastavana käytöksenä. Siten myös unen puute voi aiheuttaa maniaa."

Näin sanoo Wikipedia maniasta ja sattumoisin tunnistin tekstistä joitain tuttuja piirteitä. En nyt tosin välttämättä allekirjoita, että toimintani/toimintamme olisi haitallista muutoin kuin niiden kanssaihmisten kannalta, joilta menee pikku hiljaa hermot kuulemaan asiasta. : D Vähentynyt unentarve, puheliaisuus ja kokemus ajatuksen kulun lennokkuudesta kuulostavat kuitenkin vähän liiankin tutuilta! Samoin kuin yleinen "epänormaali ja pysyvästi kohonnut ja kiihtynyt mieliala".

Kysehän on siis mun ja Annan merirosvotarinasta. Ollaan nyt kirjoitettu reilut kaksi kuukautta ja noin 350 sivua, eikä loppua näy. Kirjoitetaan helposti 10-14 tuntia kerrallaan, keskimäärin noin 20 sivua per kerta. Ei enää riitä, että varaa aikaa kirjoittamispäivänä, pitää myös ottaa huomioon moneen menee seuraavana päivänä kouluun. Ja helposti vaikka tiedostaisikin sen, että koulu alkaa aamulla kahdeksalta, voidaan istua koneidemme ääressä vielä kolmelta tai jopa neljältä. Tarina elää omaa elämäänsä, sitä on vaikea kontrolloida. Se vain tapahtuu. Me olemme vain välineitä sen ulospääsyyn.

Hahmoni Ramona

Muille ihmisille on vaikea selittää, mitä kirjoittaessamme oikeasti tapahtuu, ei sitä taida sellaiset ymmärtää joilla ei ole samanlaisia kokemuksia. En olisi itsekään välttämättä ymmärtänyt vielä joku aika sitten. Meidän hahmot on niin inhimillisiä ja uskottavia, että niillä on tarinan myötä oma elämänsä, he tekevät kuinka heille sopii, eikä kuten me haluaisimme. Kun tarina herää eloon, en enää kirjoita Annan kanssa, kirjoittajien persoonat jää hahmojen varjoon.

Tekisi mieli piirtää enemmänkin kaikkia mähmäyskuvia, mutta jotenkin ei saa koskaan aikaiseksi. Onneksi pärinää voi käsitellä - ja toisaalta lisätä suuresti - muillakin tavoin, kuten kuuntelemalla meidän tarinan Spotify-listaa. Ja lähettämällä Annalle pärinäviestejä. :D Asioiden ennakkoon spekuloiminen on hauskaa, vaikka tarina ei aina niille linjoille lähdekään. Samoin hahmojen loputon analysoiminen ja tulkitseminen. Tavallaan ihan hyvä, että nyt joululomalla tulee olemaan hiljaisempaa tarinan kannalta, ehkä sitä vihdoin saa nukuttua kunnolla. :D

Oi Helsinki!

Palasin tänään Helsingistä, jossa olen tänä syksynä ravannut tiheämmin kuin vuosikausiin. Tämä taisi olla elokuun jälkeen kuudes kerta. Aina en ole kyllä ollut varsinaisesti Helsingissä, vaan ennemminkin Espoossa ja Vantaalla, mutta ainahan sitä joutuu Pasilassa kumminkin vaihtamaan junaa. :D Ihan Helsingin keskustaan mennessä mulle tulee aina jotenkin tosi hyvä mieli. En tiedä mikä siinä kaupungissa on, mutta tulee aina sellainen olo, että se olisi ihan oma maailmansa. Ehkä se on säilyttänyt jonkin tietyn jo lapsuudesta ja nuoruudesta tutun mystisyyden, koska siellä on tullut aina käytyä vain jonkinmoisissa erityistilanteissa.

Mua vähän huvitti, ettei veturi ollut saanut vihreää ilmettä, niin kuin vaunut, vain tuollaisen pienen vihreän tarran.

En edes tajunnut eilen, että Helsingissä oli näin harmaata ja ankeaa, niin iloinen olin siellä olostani.

Kävin siis eilen D:n synttäri-/tuparipippaloissa. Menin sinne ennen puoltapäivää auttelemaan valmisteluissa. Hienosti osasin mennä ratikalla Töölöön ja löysin vielä oikean talonkin! Päivä oli ihan loistava, tutustuin sen aikana kaikkiin ihan mahtaviin ihmisiin. Oli hiukan absurdia jossain vaiheessa miettiä, kuinka olin ihan vieraassa porukassa vieläpä sellaisen ihmisen juhlissa, jota en kovin hyvin vielä tunne. Onnistuin silti sosialisoimaan mielestäni varsin hyvin, vaikka välillä kuulemma näytin vähän ulkopuoliselta. Ei mulla kuitenkaan ollut ollenkaan ulkopuolinen olo, ei mun aina tarvi osallistua keskusteluun, kun vain tykkään olla läsnä ja kuunnella muita ihmisiä. Monesti tää mun hiljaisuus tulkitaan siksi, että mulla on tylsää, vaikka harvoin mulla on. On vain mukava tarkkailla. Muodosteltiin ihmiskasoja D:n massiiviselle sängylle ja rapsuteltiin toisiamme. Oon jossain vaiheessa tässä kesällä ja syksyllä oppinut sen verran pois kosketusarkuudesta, että voin nauttia siitä jos joku ihan vieras rapsuttelee mun päänahkaa ja on lähellä. Itse sen koskettamisen ja rapsuttamisen tekeminen on vielä vaikeaa, mutta onnistuin siinäkin jo hiukan paremmin. Oli siis paitsi oikein hauskat juhlat, niin niillä oli mulle myös jonkinlainen terapeuttinen vaikutus.

Hyvällä mielikuvituksella siinä lukee 25.

Joku ei tykännyt meijän tekemän salaatin paprikoista.

Seikkailut Avengersien kanssa alkakoon!

En ole koskaan aiemmin katsonut yhtään Avengers-leffaa. Pääasiassa koska pitkään katsoin leffoja Martin kanssa, säästelin kivan oloisia leffoja niin, että katsoin niitä sitten sen kanssa, koska yksin leffojen katsominen tuntui tylsältä. Ja Martti ei koskaan halunnut katsoa Marvel-leffoja, en muista mikä oli todellinen syy, mutta jotenkin siltä välittyi mulle käsitys, että ne on huonoja. Eipä ne sitten lopulta enää juurikaan kiinnostanutkaan. Kauheaa miten toisen ihmisen mielipide voi vaikuttaa itseen niin paljon ilman että on itse edes ottanut asiasta selvää!

Reilu kuukausi takaperin katsoin sitten kaverin kanssa Captain American, ja yllätyksekseni jaksoin katsoa sen, vieläpä pidin siitä. Ja nyt ollaan luokkalaisten kanssa menossa kattomaan Thor 2 ensi viikolla, joten pitäähän mun sivistää itseäni ennen sitä. Googlettamalla sain selville, että noita leffoja voisi katsoa esim. siinä järjestyksessä, että katsoo Captain American jälkeen Iron Man 1 & 2, sitten Hulkin ja Thorin. Minkä jälkeen sitten voisi kai hyvin sopia Thor 2, vaikka en tiedäkään kuinka se sopii kronologisesti tuohon. Ei mulla kuitenkaan ole aikaa ihan kaikkia Avengers-leffoja katsoa, joten saa luvan sopia!

Tänään oli siis vuorossa Iron Manin ensimmäinen, josta pienistä keskittymisvaikeuksista (ei mulla mitenkään erikoinen juttu), pidin tosi paljon! Siitä jäi hyvä mieli, ja siinä oli monta ihan hauskaa kohtaa. Eihän siinä, kuten ei Captain Americassakaan, ollut mitään mullistavaa juonikuviota, mutta ei mun mielestä aina tarvitsekaan olla. Mulle usein riittää, että elokuva on viihdyttävä, että se herättää tunteita. Ja jää mieleen edes hetkeksi leffan katselun jälkeen.

 En jaksa tähän sen kummempaa arvostelua nyt vääntää. Tuli vain mieleen tuosta, kuinka kaikista ennakko-oletuksista huolimatta pidin näistä kahdesta leffasta, että miten tärkeää on olla kuuntelematta muiden valmiita mielipiteitä asioista, joista voisi helposti luoda omankin mielipiteen. Oli sitten kuinka tärkeä ihminen hyvänsä, ei kaikessa tarvitse olla samaa mieltä. Marvel-leffat olkoon mulle muistutuksena siitä. Ja vaikka mulla ei ole vähään aikaan ollut enää mitään ahdistusta asiasta, niin tää jotenkin lohdutti kuitenkin. Tieto siitä, että pärjään itsekseni, että tuo suhde ei ollut mulle se oikea, jos edes näitä leffoja ei voinut katsoa!

Lolitoja ja dystopiaa

Tää viikonloppu meni taas ihan supernopeasti (tai no, eihän sunnuntai vielä ole ohi), kun T ja M oli luonani kyläilemässä. Oli ihan hirmu hauskaa taas, vaikka tulikin valvottua aikas myöhään kumpanakin yönä, meillä oli vaan niin kerta kaikkisen loistavat uudet cyberpunk- ropeideat, ettei niiltä malttanut nukkua. :D Kunnon dystopiamaailma vuonna 4013! Perjantaina T tuli vähän aiemmin, niin että käytiin vähän kahviloimassa lolitat päällä. Oli ensimmäinen kerta kun käytin kunnolla tuota Innocent Worldin mekkoa ja rusettipantaa, jee! Pidän niistä hurjasti. Koska hepat ja tupsut. ♥

Löydettiin kaunis tausta asukuville.

Autojen valot valaisi satunnaisesti kuvia.

Arpinaama.

Ja ihan normi-ilta.

Ja lisäksi vielä halloween-gif keskiviikolta. :3

Silloin on asiat aika loistavasti, kun kuolemanväsymyskään ei pilaa hyvää oloa

Olipa kyllä tosi kiva viikonloppu! Ja jollain tapaa voimaannuttava. Vaikka väsyttää fyysisesti vähien unien takia ja kroppa kiittää tanssista aika kivuliaasti, niin henkisesti on tosi hyvä olla. Uskalsin päästää ihmisiä kosketusetäisyydelle ja se kannatti; sain mukavaa päänrapsuttelua usealta taholta, aivan pyytämättä. Se tuntui jonkinlaiselta tutustumisriitin osalta, aivan kuin nyt kuuluisin vahvemmin porukkaan. Nyt näin kuuden leirin ja reilun 3,5 vuoden jälkeen. Ja se on ihanaa! Vaikka ympärillä on viime aikoina ollut ihania ihmisiä, jotka tuntuvat hyväksyvän mut juuri tällaisena, niin siltikin tuollainen tietynlainen ryhmään hyväksyminen tuntuu mahtavalta. Tuntuu siltä, että kelpaan taas.

Täpinätärinäpärinä

En edes muista koska mulla olisi ollut näin yhtäjaksoisesti kivaa, joka päivä on päällä kauhea täpinä! Reiluun vuoteenhan mulla ei ollut kuin satunnaisesti jotain mitä odottaa, ei mitään viikottaista, ja ennen sitäkin täpinäpäivät oli vain viikottaisia. Nyt se on päivittäistä! Enkä pistä vastaan ollenkaan, etenkään kun on ihmisiä joiden kanssa intoilla yhdessä! Ja kun on valmiiksi päällä sellainen yleinen innostus, niin tylsistäkin asioista on ehkä helpompi innostua. Kuten ruuanlaitosta. Tai näennäisesti tylsistä koulutehtävistä. Siltikään tämä jokapäiväinen pärinä ei vie tehoa niiltä isommilta ja harvemmin tapahtuvilta asioilta, kuten tanssileiri, ystävien näkeminen pitkästä aikaa, ropeviikonloppu. Saa nähdä kuinka kauan tällaista jaksaa, mutta ainakaan vielä ei ole loppua tiedossa!

Tänään intoilu johti uunin luukun hajoamiseen.. Tai sitten se oli jo valmiiksi löysällä.

Ps. Koen saaneeni tänään uuden ystävän. Mulla menee usein aika kauan aikaa siihen, että kavereista tulee ystäviä, koska ystävien välillä vallitsee suurempi luottamus kuin kaverien. Muille avautuminen on välillä hankalaa, mutta on se aina palkitsevaa! ♥

Syksyn luontokuvapläjäys

En yleensä ihan kauheasti jaksa kuvailla maisemia ja muita sellaisia kohtuu muuttumattomia asioita, mutta viime päivinä en ole voinut kuin ihailla ruskan värjäämiä puita ja täytyihän ne sitten koettaa ikuistaa.

Kesä ja syksy samassa kuvassa.

Puiden, lähinnä haapojen, keltaisuus on niin intensiivistä, etten kestä! Täytyy lisätä vielä yksi luontokuva, joskin tämä on otettu keittiön ikkunan läpi.

Tämä lutikkakaveri oli aikas iso!