Joskus itsensä satuttaminen on se pienempi paha

Tämä on ehkä niitä asioita, joita ei varmaan kannattaisi kirjoittaa julkiseen blogiin, mutta jotenkin se helpottaa, että saa asian kirjoitettua. Vielä niin että edes jollain on mahdollisuus lukea se, oma yksityinen päiväkirja ei ihan aja samaa asiaa. Joitain asioita ei vain osaa sanoa ääneen kenellekään. Tässä asiassa pelkään saavani sääliä ja sitä en kestä. Ei mua saa sääliä, olen vahva ihminen.

Vahvatkin ihmiset särkyy joskus. Enkä edes ole kovin vahva. Esitän vain. Yli kuukausi sitten menin ihan rikki. Olen aina ollut huono käsittelemään pettymyksiä, mutta se hetki oli pahinta ikinä. Mielessä kävi kaikki itsetuhoisuuden asteet, vaikka etäisesti ymmärsinkin, ettei tuollaisen asian pitäisi olla niin vakava eikä minkään sellaisen arvoinen. Mutta masentumisen taustalla ei välttämättä olekaan mitään isoja tragedioita ja tunne-elämän asioihin liittyy niin paljon yksityiskohtia, että harvoin romahtaminen kai johtuu jostakin yhdestä yksittäisestä asiasta. Silloin reilu kuukausi sitten tuntui, että ainoa keino parantaa oloa ja viedä ajatuksia pois tapahtuneesta oli satuttaa itseäni. Mietin erilaisia vaihtoehtoja ja lopulta lohduttavin ajatus oli tarttua paksuun terävään neulaan ja raaputtaa ihoa. Samaa kohtaa yhä uudestaan ja uudestaan. Se tuntui hyvältä, hysteerinen itkeminen lakkasi. En huolehtinut siitä, jäisikö jäljistä kenties arvet, en välittänyt. Raaputin kuusi raitaa, en tiedä kuinka kauan siihen meni. Jokaiselle haavalle oli syynsä.

Käsivartta kirveli pari päivää, mutta en katunut mitä olin tehnyt, vaikka toisaalta en myöskään halunnut kenenkään näkevän jälkiä. Hellesäällä se oli vähän vaikeaa. Olin varma, että parannuttuaan jäljet katoaisivat. Mutta siinä ne arvet yhä näkyy punertavina melkein valkoisella iholla. Alkuun suututti, ettei kukaan kysynyt niistä, niin selvästi ne näyttää itseaiheutetuilta. Mietin, eikö kukaan välitä, vai eikö uskalleta kysyä. Vai eikö niitä oikeasti nähnyt, vaikka itse näki koko ajan. Ja sitten kun niistä alettiin kysyä, en tiennyt mitä sanoa. Enhän voinut kertoa olleeni niin masentunut, että satutin itseäni. Kuittasin kyselyt vain hymähtämällä jotakin pelkistä naarmuista ja jotakin tapaturma-alttiudesta. Sitten vaihdoin puheenaiheen muualle. En tiedä kuinka läpinäkyvää se oli, mutta ainakaan kyselyt eivät jatkuneet. On vähän ristiriitaista, että yhtä aikaa haluan, että joku huomaa kuinka huono olo mulla on ollut, mutten kuitenkaan halua puhua aiheesta. Ei mua vieläkään varsinaisesti kaduta, sillä tein sen helpottaakseni oloa ja se auttoi. Osaisipa vain itse käsitellä koko asiaa jotenkin paremmin.

Ruhjeidenkeräilijä

En tiedä milloin musta on tullut näin tapaturma-altis. Enhän mie pienenä kuin venäyttänyt nilkat ja ranteen muutaman kerran? Mustelmia ja arpia on toki aina kerääntynyt, koska jotenkin mulle ilmestyy helposti mustelmia ja jää arpia. Mutta eihän sellaisia lasketa. Ja nyt oon kohtuullisen pienen ajan sisään toilaillut tehokkaammin. Siitä taitaa olla neljä vuotta kun taitoin oikeasta nilkasta nivelsiteet rikki ja vajaa vuosi sitten kynsin naamallani asfalttia. Ja nyt sitten viime sunnuntaina piti päästä rypäsemään mökin epätasaisessa maastossa, jossa ei koskaan ole ollut mitään ongelmaa! Mukavasti nilkka sanoi ruts, enkä taas muista mikä olisi ikinä sattunut niin paljon. Tietenkin se oli sama nilkka, jonka rikoin silloin aiemmin. Se, että naamasta puuttui pala viime juhannuksen tienoilla, ei tuntunut olevan mitään siihen verrattuna. Onneksi aurinkolasit peitti kyyneleet osittain. Vähän oli kiusallista, kun vanhemmat ja Anna siinä sitten hösäsi, avunsaaminen on vain niin kertakaikkisen vaikeaa mulle. Mutta jotenkin onnistuin könyämään veneeseen ja veneestä pois. Tärisyttävät aallot sattui nilkkaan, mutta purin hammasta.

Autossa kipu tuli vain aaltoina ja lopulta hellitti kun sain pitää jalkaa Annan sylissä. Neljänteen kerrokseen ja omaan asuntoon kipuaminen ei sinä iltana tullut kysymykseen, vaan olin porukoiden luona. Johan siitä oli puol vuotta kun oon siellä yöpyny viimeksi. Seuraavana aamuna sain siskolta kyydin Mehiläiseen työterveyteen ja siellä pari tuntia ylös alas ravattuani nilkutin side jalassa ja lääkärintodistus laukussa pois. Viikko sairaslomaa. Pomo ei ollut kovin tyytyväinen kun kerroin lomasta puhelimitse, tuskin on kenenkään työnantajan unelma, että viikon töissä ollut kesätyöläinen jää pois töistä yhtä pitkäksi ajaksi kun on siellä ollut. Mutta minkäs teet, mieluummin mieki olisin ollut töissä ja tienannut rahaa.

Hyvin pysyy turvotus melkein loitolla, kun ei käytä nilkkaa vaan istuu koko päivän kotona. Mutta on se silti vähän violetti ja vihreä. Ja paksu.

Ei tuo nilkka onneksi kai ole yhtä pahasti hajalla kuin silloin neljä vuotta sitten. Silloin koko jalkapöytä oli lopulta sinertävä ja turvonnut, nyt vain lähinnä nilkanseutu. Olen aika optimistinen, että ens tiistaina oon taas töissä! Aloin just pitää siitä portaissa ravaamisesta, homma oli alkanut rutinoitua ja olin saanut puristettua työajan vajaaseen kolmeen tuntiin. Lisäksi olo oli aika energinen, kun oli yli viikon ajan liikkunut säännöllisesti. Se on aika harvinaislaatuista mulle. Unirytmikin oli löytynyt, eikä päivällä väsyttänyt enää. Ei sen puoleen, tätä menoa ei ole pelkoa, että unirytmi muuttuu juuri miksikään lomankaan aikana. :D

Vielä vähän aikaisempi kuva koko oikeasta jalasta johon toi sininen nilkka sopii aika hyvin. ♥

Pyörän ja jakolaukkujen kolhima kaunis kinttuni.

Aina välillä vähän ahdistaa.

Jar of Happiness

Loppuvuodesta nettiä selaillessani tuli vastaan idea, jossa joka päivä kirjoitetaan lapulle asia, joka on piristänyt päivää tai tehnyt iloiseksi ja sitten laput säilötään purkkiin. Kun vuosi on ohi, on purkki täynnä ilahduttavia asioita.

Kuva Tumblrista.

Idea tuntui niin kivalta, että päätin toteuttaa itsekin sellaisen. Nyt melkein kuusi kuukautta myöhemmin alkaa mun happy jar olla aika täysi. Olen huomannut, että olen alkanut kiinnittää iloisiin asioihin huomiota entistä enemmän ja sitä kautta niistä osaa nauttia jo kyseisessä hetkessä ehkä enemmän kuin ennen. Ihmisten sanomisiin ja tekoihin kiinnittää entistä enemmän huomiota ja niille osaa antaa arvoa. Ne haluaa painaa mieleen, jotta ne voi päivän päätteeksi kirjoittaa lapulle ja sujauttaa purkkiin talteen. Luulin, että tämä olisi mulle taas niitä projekteja jotka aloitan, mutta jotka sitten unohtuvat, eivätkä koskaan pääty kunnolla. Mutta yllättävän nopeasti lappujen kirjoittelusta on tullut rutiini.

Mietin, että olen tainnut saada kehuja ja positiivisia kommentteja nyt vuoden sisällä enemmän kuin koko elämäni aikana! Tuntuu, että ympärilläni on paljon todella positiivisia ihmisiä, sellaisia jotka eivät epäröi kehua toista. Itse olen aina ollut huono jakamaan kehuja ja tämä onkin ollut hyvä aika opetella sitä. Haluan saada sanoillani jollekin yhtä hyvän mielen, kuin itse saan kuullessani kehuja ja kannustusta.

Välillä on toki päiviä kun ei kerta kaikkiaan keksi mitään positiivista. Aina välillä masentaa ja harmittaa kaikki ja tekisi mieli tehdä toinen purkki ikäville asioille. Onneksi sellainen purkki jäisi kuitenkin huomattavasti tyhjemmäksi kuin tämä iloisille asioille tarkoitettu!

Randomit iloisuudenaiheet joka kuukaudelta:

• "Iskän hirvikastike. ♥" 6.1.
• "Meijän luokka on ihan paras! "Torikokoussyndrooma."" 17.2.
• "RATSASTUSTUNTI! ♥ Laukkaaminen Eppu-hepalla. ♥" 7.3.
• ""Voisitsä Hannis näyttää yhtään söpömmältä?" - Anna Herrasmiesklubin jatkoilla." 15.4.
• "Osaan ehkä sittenkin saksaa! Laulaminen on kivaa!♥" 9.5.

Rajakatsekrapula

On turhauttavaa kokea krapula, joka jatkuu pitkään. Se sellainen jonkin tapahtuman ja ihmisläheisyyden jälkeinen olotila, kun ei millään pääse irti siitä mukavasta fiiliksestä, niistä ihmisistä ja kaikesta tapahtuneesta. Kun ei millään malttaisi odottaa seuraavaa kertaa, ei oikein osaa tehdä mitään muuta kuin haaveilla ja minkään muun tekeminen ei onnistu. Aika tuntuu matelevan.

Eilen piti palata todellisuuteen vuoden ensimmäisen kunnollisen Rajakatseen jälkeen, eikä se ole ollut mukavaa, saatikka helppoa. Vieläkin haluaisin vain palata metsään laulamaan nuotiolle, juttelemaan ihmisten kanssa ja larppaamaan. Voisin jopa nukkua teltassa taas, jos se olisi mahdollista. Nyt heti siis. Heinäkuu tuntuu olevan niin hirveän kaukana. Kaikki paikalla olleet tuntui tällä kertaa tutummilta, tuli sellainen olo, että viimein onnistui sujahtamaan vuosia keskenään olleeseen porukkaan mukaan. Kaikki siellä on niin mukavia ja ihania! Rajakatse on todellista eskapismia ja se tuli nyt niin hyvään saumaan, mikään muu tuskin olisi voinut nostaa mua yhtä hyvin siitä kuopasta, johon viime viikolla vajosin.

Viikonloppu oli monelta osin unohtumaton. Perjantaina pääsimme vanhan lava-auton kyytiin kun kuskasimme vettä saunalle ja sitten takaisin. Metsässä kulkevalla tientapaisella ylämäessä Anna huusi "Kaasua!" ja siitähän seurasi vain kaksi lavalla kierivää ja kikattavaa nuorta naista kun huutoa toteltiin. Parasta kyyditystä ikinä! Illalla nuotion ääressä lauloimme vuorotellen, mukaan sai liittyä jos osasi laulun, tai kuvitteli osaavansa. Uskaltauduin laulamaan lauluja, joista olin melko varma, ettei niitä muut tiennyt, uskalsin siis laulaa yksin melko vieraiden ihmisten edessä ja se oli hienoa. Kaikki oli hiirenhiljaa ja taputtivat kun lopetin. Teltassa oli yhä varsin kylmä nukkua ja käki kukkui melkein läpi yön.

Itse pelistä jäi eniten mieleen se, kun alkujännitysten jälkeen olimme juuri tuudittautuneet mukavaan rauhallisuuteen, siihen ettei enää mitään voi tapahtua. Sitten kuului huuto "Kaikki siviilit tavernaan!" ja nuotiokatoksesta ulos tullessa huomasin lähestyviä metsäläisiä. Niitä näytti olevan paljon. Tavernan ikkunaluukut suljettiin kun ihmiset pakkautuivat sinne ja siellä oli ihan pimeää. Vain lautojen raoista tuli valoa, sekä avonaisesta ovesta, jonka edessä seisoi ihmisiä. Hahmoni tuore aviomies otti osaa taisteluun, joten jännitti hurjasti, ettei sille vain käy mitään. Oma jännitys vain sai korostusta siitä kuinka pelästynyt tunnelma hämärässä tavernassa oli. Jossain vaiheessa vauva vielä alkoi itkeä, se tuli juuri hyvään saumaan. Taistelun mentyä ohi tavernan pihamaalla makasi useita ruumiita, joista iso osa oli onneksi metsäläisiä. Kukaan meistä ei kuollut, mutta joitain haavottui. Vienoa turhautti, kun se ei osannut tehdä oikein mitään auttaakseen ja kauhistutti ruumiiden näkeminen.

Vienon uusi mekko. Kuvat otti Anna.

Koko lauantaina en katsonut kelloa iltapäiväkolmen jälkeen, eikä tullut haluakaan katsoa. Se päivä olisi saanut jatkua loputtomasti. Vielä viiden aikaan aamulla, kun nuotiokatoksessa oli enää vain sitkeimmät valvojat, olisin halunnut jatkaa valvomista, vaikka siinä vaiheessa olinkin jo käpertynyt vieressäistujan gambesonin pehmustamaan kainaloon. Viimeinenkin päivä meni hyvissä tunnelmissa kun onnistuimme Annan kanssa purkamaan teltan ennätysajassa ja ennätystehokkaasti ja nuotiolla sai hyvin proteiinipitoista loppumättöä. Lopulta oli haikeaa halata ihmisiä ja vilkuttaa romukuntoisen Datsunin lavalta hyvästiksi. Seuraavaan kertaan!

☠

Pelkään eniten maailmassa yksinäisyyttä. Sitä että vaikka mulle ollaan ystävällisiä, niin lopulta kukaan ei välitä musta niin paljon kuin mie välitän niistä. Että vaikka annan paljon, niin en saa koskaan yhtä paljon takaisin. Että se, kuinka innostun helposti myös ihmissuhteista ja sitten satutan itseni jälleen, kun innostus ei olekaan molemminpuolista. Entä jos en löydä ketään, joka kestäisi mua koko loppuelämän, ketään joka välittää musta niin paljon, että haluaa yrittää vaikka mikä vaikeus tulisi eteen. Ihastun herkästi jos mulle vain ollaan ystävällisiä, niin huono itsetunto mulla lopulta on. Ja samalla mua inhottaa, että mun itsetunto on näin riippuvainen muiden ihmisten mielipiteistä ja tunteista.

Ymmärrän nyt entistä paremmin sitä, kuinka fyysinen kipu tuntuu helpottavan henkistä särkymistä. Kävin eilen juurihoidossa ihan vain siksi, että saisin tuntea kipua. Pettymyksekseni se ei sattunut ollenkaan, ei tehdessä eikä senkään jälkeen kun puudutuksen vaikutus lakkasi. Eikä satu vieläkään, vaikka hammaslääkäri varoitti, että joutuu syömään särkylääkettä pari päivää. Olen tarpeeksi masokistinen, että myös muut tavat satuttaa itseäni kävivät mielessäni, mutta lopulta olin sen verran pelkuri (ja fiksu), etten kummoiseenkaan kyennyt.

Mietin eilen myös, voiko pitkään itkemisestä saada nestehukan. Ei se kai kovin todennäköistä taida olla, vaikka unohtaisikin juoda. Ja syödä. Nälän tunnekin tuntuu hyvältä. Tuntuu, että olen ansainnut kaiken kivun, kun menin luottamaan ja toivomaan liikoja. Korkealta putoaa aina kovaa alas.

Kyllä mie tästä taas nousen, niin kuin olen ennenkin noussut. Elämä jatkuu, vaikka sitten väkisin. Velvollisuudet ja muille ihmisille tekemäni lupaukset pakottavat jatkamaan, vaikka aionkin vielä tämän päivän maata joko sängyssä tai lattialla. Lattia on hyvä paikka tässä asunnossa, siihen ei liity muistoja.

Sunnuntain hämisasu

Jatkoa edelliseen postaukseen sen verran, että tältä näytin sunnuntaina Hämiksessä. Ehdin jo unohtaa, että musta otettiin asukuvat! Kiitokset ystävälleni Tiinalle!

Asun teemana oli ilmeisesti hepat, tajusin vähän jälkeenpäin että mulla oli heppoja mekossa, sukissa ja kaulakorussa, ja viel heppalaukku! Jäi mieleen kommentit tuosta laukusta, että kuulemma se on aika uniikki ja että mun pitäis perustaa yritys ja alkaa valmistaa noita. :D