Pelkojen kautta paremmaksi minäksi

Toukokuussa olen oppinut itsestäni uusia asioita, paljonkin. Olen useasti astunut enemmän tai vähemmän mukavuusalueeni ulkopuolelleni ja saanut joka kerralta itseeni jotain uutta. Jos ei muuta, niin ainakin merkinnän, että pystyin siihen. Onneksi aikuiselämässä ei tarvitse enää arvosanoja, vaan suoritusmerkintä riittää, sekä lisäksi oma tiedostus siitä mitä kokemuksesta jäi käteen.

Olen jotenkin omassa päässäni kauhean varovainen. Sellainen joka lilluu mielellään mukavuusalueensa kädenlämpöisessä lammessa uskaltamatta kokeilla lainkaan muiden vesien eri asteisia lämpötiloja. Sitten joskus välillä päässäni naksahtaa ja omaksi yllätyksekseni päätän syöksyä pää edellä tuntemattomaan. Usein päätöksenteon hetki on hyvinkin erillään itse tapahtumahetkestä, joten helppohan sitä on päättää, että kyllä minä sitten kuukausien päästä uskallan. Ja kun lusikka on jo törkätty soppaan sormia myöten, ei auta kuin elää mukana. Monta kertaa saattaa pelon keskellä muodostua ajatus, että en kyllä mene, perun koko jutun, mutta itsepäisyyteni harvoin antaa sille sijaa. Taivun pelolle nykyään vain silloin, kun tiedän että asia ei tee syystä tai toisesta mielenterveydelleni hyvää. On eri asia pelätä jotakin uutta kokemusta, kuin tiedostaa vahvasti ettei sen hetkisillä resursseillaan vain kykene siihen.

Isoin hyppy tuntemattomaan oli kun alkuvuodesta päätin hetken mielijohteesta hakea larppiin, Tartuntavaaraan, josta potentiaalisesti en tuntisi ketään. Tykästyin hurjasti sen maailmaan, enkä pahemmin pohtinut mitä kaikkea jännittävää uuteen tilanteeseen heittäytyminen toisi mukanaan. Päätin vain, että haluan sinne ja sillä siisti. Ja miehän pääsin. Hahmon suuri vastuu jännitti jo alkuun hirveästi ja lopulta mieleen hiipi kaikki kauhukuvat. En tunne ketään. Paikka on vieras. Entä jos teen jotain tyhmää ja pilaan pelin muilta? Entä jos mulle on annettu aivan liian iso pala purtavaksi? Entä jos en osaa? Kun perjantai-iltapäivänä larppipaikalle lähtiessäni painoin kotioven perässäni kiinni, meinasin purskahtaa itkuun pelkästä pelosta. Larpin alkuun asti olin jäykkänä kauhusta, mutta kun vuorokauden mittainen seikkailu hahmoni mieleen ja maailmaan alkoi, kaikki oli hyvin. Peli sisälsi paljon sellaista mitä olin odottanut, mutta sitä kaikkien tunteiden määrää en osannut ennakoida. Vielä muutama päivä larpin päättymisen jälkeen olin aivan rikki ja sekaisin tunteideni kanssa. Oli vaikea hyväksyä omiksi tunteikseen fiktiivisen henkilön tunteita, vaikka olikin viettänyt vuorokauden eläen kyseisen henkilön elämää. Mitään niin vahvaa en ollut koskaan kokenut. Tartuntavaara vaikutti syvälle muhun ja kaikki ennakkopelot hyvitettiin sillä kaikella huikella, mitä peli muhun jätti. Yksi noista asioista oli varmuus, että mie uskallan, pystyn ja aion tehdä kaiken saman taas uudelleen.

Samaa varmuutta pönkittivät myös muut kokemukseni. Olin tv-sarjan kuvauksissa avustajana, ja selvisin toivoakseni ihan kunnialla. Lisäksi larppasin soturia, jonka kuvittelin olevan täysin ei-mun-juttu, mutta hahmon nahoissa olinkin paljon mukavammin kuin minkään muun hahmon kanssa ennen. Ehkä sittenkin alan harrastaa miekkailua, vaikka aiemmin olen loputtomasti selittänyt, ettei lähitaistelu ole mun juttu. Mikään ei vain äkkiseltään mietittynä voita sitä adrenaliinin humahdusta, joka iskee tajuntaan miekan osuessa vastustajaan.

Se hämmentää, miten voi yllättää itsensä yhä uudelleen, vaikka tämän ikäisenä jo kuvitteleekin tuntevansa itsensä ihan läpikotaisin. Kuinka huikeaa on nähdä mihin pystyy, kun vain antaa itselleen tilaa ja avaa ovia uusiin tilaisuuksiin! On täysin luonnollista, että jotkut tilanteet pelottavat eikä siinä ole mitään väärää, että myöntää sen itselleen. Kaikista peloista ei ehkä pääse koskaan kokonaan, eikä itseään voi pakottaa liian nopeaan keihitykseen. Itse olen kumminkin huomannut, ettei ole mitään palkitsevampaa, kuin löytää oma kehittymisen tahti ja lähteä sen mukaan työstämään itseään aina paremmaksi versioksi itsestään.

Uusi kipu pyyhkii vanhan

Toissapäivänä peitätin kivulla menneen tuskan jälkiä. Se oli puoliksi tiedostamaton vahinko, eikä kaikki peittynyt. Asian tajuaminen toi kuitenkin tatuoinneilleni huimasti lisäarvoa. Tosi monesta toivottomasta hetkestä selviää ja pikku hiljaa toivo aina kokoaa itsensä, kasvaa ja valaisee taas.

Uuden elämäni anfangit.

Paniikki

Paniikkikohtaus ei ole koskaan kiva juttu, muttei etenkään julkisella paikalla. Töissä. Tuntui ettei saa kunnolla henkeä, vaikka kuinka haukkoisi. Ihan kuin nenä olisi ollut maailmanlopun tukossa, vaikka ei ollut. Jaloissa kihelmöi se pahaenteinen lupaus, että ne antavat periksi ihan koska tahansa. Ajatukset junnasivat kauheissa asioissa, joiden vain ihan etäisesti tiesi olevan ainoastaan negatiivisesti hyvin latautuneen mielen tuotosta. Ainoa asia mitä halusi tehdä, oli löytää turvallinen paikka, jonne olisi voinut käpertyä sikiöasentoon ja itkeä kunnes kyynelkanavat kuivuvat. Tai itse asiassa itkeä vasta sen jälkeen kun olisi paennut. Juossut jonnekin pois, vaikkei ollutkaan varma minne ja kuinka pitkälle jalat kantaisivat. Olin varma, että jos katoan enkä palaa kotiin, niin silloin mua ei voi jättää. En halunnut nähdä ketään, vähiten sen ihmisen ketä eniten rakastan.

Lopulta tajusin että jos katoan, kukaan ei välttämättä ruoki Sonaa ja käytä sitä ulkona. Jälleen se veti mut takaisin todellisuuteen ja sai pysymään jotenkin järjissäni. Mun pieni hengenpelastaja. ❤

Jutustelun ja kiinnostumisen vaikeus

Olen ehkä maailman huonoin smalltalkissa ja kevyessä jutustelussa vieraiden ja puolituttujen kanssa. Musta on usein ihan mukavaa että mulle jutellaan, mulla ei vain ole luontaista ymmärrystä mitä sellaisissa tilanteissa pitää sanoa. Mitä pitää vastata kun joku huomauttaa, että pääsee yhdeksän päivän päästä eläkkeelle? "Ööö... Kiva juttu"?Entä kun joku kertoo hauskan sattumuksen poikansa kanssa? Mie hymähdin vaivautuneesti ja sanoin "aika hauskaa" äänensävyllä joka kertoi varmasti enemmän hämmennyksestä kuin huvittuneisuudesta.

Yleensä ihmisillä on joku tavoite kun jakavat jonkun jutun ihmisen kanssa, joka nyt vain sattuu olemaan lähellä sopivasti. Huomaan, että kovin usein epäonnistun reagoimaan oikealla tavalla ja sanomaan halutut sanat. Se on ärsyttävää, koska tiedän olevani sosiaalisesti kohtuullisen fiksu, mutta vieraampien ihmisten kanssa jutustelu ei nyt vain luonnistu mitenkään. Ellei meillä ole joku yhteinen juttu. Tai ellei se erehdy kysymään jotain.

Toinen aukko sosiaalisessa sivistyksessäni on se, että kysymyksen mulle osoittaessaan keskustelukumppani saattaa hyvinkin tulla aukaisseeksi padon jonka olemassaoloa ei tiennyt. Ja jos olisi tiennyt, olisi varmaan pysynyt visusti kaukana patoa ylläpitävistä nappuloista. Turhan lukuisia on ne kerrat kun olen innoissani oksentanut koko elämäntarinani pahaa-aavistamattoman ihmisraukan kasvoille. Ja suuni vain käy, vaikka aivot kirkuu niitä lopettamaan ennen kuin on liian myöhäistä ja ennen kuin keskustelukumppanin kasvoille ilmestyy se lievästi säikähtänyt ilme. Silloin häpeäisin, jos osaisin.

En tiedä johtuuko tää kykenemättömyys jostain aukosta sosiaalisissa taidoissa, vai siitä tosiseikasta, että mua harvoin kiinnostaa muut ihmiset ennen kuin ne tekevät itsestään kiinnostavan. Ymmärrän nykyään hyvin miksi mua on pidetty ylimielisenä, sillä välinpitämättömyys tulkitaan usein siksi. En kuitenkaan koe olevani ylimielinen, mulla vain menee hetki tottua ja tutustua uusiin ihmisiin ja etsiä niistä jokin tarttumapinta, jonka myötä voin kiinnostua. Ja vaikka ihmiset olisi verrattain tuttuja, mulla ei ole kovin usein tapana puhua, ellei ole oikeasti asiaa.

Täysin tuttujen ihmisten kanssa tää koko kuvio on tietysti tyystin eri, silloin kykenen vääntämään tikusta niin monologin kuin dialoginkin ja vastaamaan hyvinkin luontevasti.

Ei varmaan auta kuin hyväksyä tämä piirre itsessäni, sillä joistain ihmisistä ei saa kiinnostavia mitenkään. Ja toisaalta, kaikkien kanssahan ei tarvitsekaan olla kaveri?

(Erityis)herkkyys

En haluaisi käyttää termiä erityisherkkä, sillä se kuulostaa siltä että koettaisin jotenkin alleviivata erityisyyttäni ja lumihiutaleisuuttani. Se on kuitenkin termi, jonka merkityksen moni tuntee ja on siksi selkeä. Lisäksi itseäni helpotti valtavasti lukea jonkin aikaa sitten artikkeleita erityisherkkyydestä. En ollut aiemmin pitänyt tapojani ja ajatusmalleja mitenkään kummallisina, ne vain sattuivat olemaan jotakin joka kuuluu vahvasti mun persoonaan. Erityisherkkyydestä lukemisen myötä sain jonkun nimen tavoilleni, lisäksi varmistuksen siitä, että myös muut kamppailevat ihan samojen asioiden kanssa (tai nauttivat niistä). Vaikken ollutkaan suuresti kaivannut mitään tällaista, avasi aiheeseen tutustuminen kuitenkin maailmaa ihan uudella tavalla.

En muista enää, miten koin maailman lapsena, muistan vain että kaikki pitivät mua herkkänä, koska itkin helposti. Lisäksi muiden ihmisten tunteet tarttui muhun helposti ja ahdistuin jos joku huusi tai oli vihainen lähelläni. Nämä pätevät muhun nykyäänkin. Viime aikoina eniten hankaluuksia on tuottanut toisten tunteiden liian vahvasti kokeminen. Mun on ihan hirveän vaikeaa olla itse iloinen, jos huomaan että joku mun lähellä on huonolla tuulella syystä tai toisesta. Pahinta on jos kyseinen ihminen on läheinen. Yleensä ihmiset eivät ole ilmaisseet pahantuulisuuttaan ja siksi saattavat luulla ettei sitä huomata. Mutta mie huomaan, enkä sitten osaa rentoutua. En välttämättä ajattele, että syy olisi mussa ja vaikka ajattelisinkin, en osaa tehdä mitään. Mulle on jotkut sosiaaliset tilanteet vaikeita, enkä aina tiedä miten tilanteissa kuuluisi toimia. Onneksi kasvamisen myötä on oppinut jutun tai pari, joten yleensä tällaiset tilanteet ratkeavat jotenkin. Tai sitten vain aika riitää.

Toinen asia, jolla on monenlaisia vaikutuksia, on se että tunnen kokevani erilaiset aistiärsykkeet varsin voimakkaasti. En nuorempanakaan halunnut kuunnella musiikkia kovin kovalla, koska se se sai mun olon epämukavaksi. Muistan jopa kokeneeni asiasta pientä häpeää, kyllähän metallistin olisi kuulunut tuhota kuuloaan minkä ehti! Uuvahdan helposti jos koen liikaa aistiärsykkeitä ympärilläni ja etenkin turhat äänet vaikeuttaa mun keskittymistä. Tämä yhdistettynä siihen etten kestä myöskään sosiaalisia tilanteita loputtomasti, johtaa hetkiin tai päiviin, jolloin en kaipaa kuin omaa rauhaani ja paikkaa jossa voin kontrolloida kokemiani ärsykkeitä.

Ehdottoman positiivinen seikka aistiherkkyydessä sen sijaan on se, että pystyy nauttimaan kaikesta täysillä. Pystyy lumoutumaan luonnon kauneudesta tai menemään ihan sekaisin lempituoksustaan. Näitä on välillä vaikea selittää, oon saanut kokea etteivät kaikki huomaa tällaisia asioita. Onneksi on silti myös ihmisiä jotka ymmärtää, ja voi yhdessä ihastella syksyn lehtien värejä tai tietyn hajuveden huumaavuutta.

Ilmeisesti erityisherkän ominaisuuksien listalla on myös mm. kofeiiniyliherkkyys, tunnollisuus, säikkyherkkyys ja virheidenteon pelko. Kuulostaa tutuilta. En nykyisin halua lokeroida itseäni mihinkään lokeroon ja siksi en haluakaan alkaa kantaa mitään erityisherkkyyden lippua, mutta musta on kiva pohtia mistä mun mikäkin ominaisuus tulee. Toiset on kehittyneet vuosien varrella, toiset on kuulunut mun persoonaan aina. Suurin osa näistä erityisherkän jutuista on kulkenut enemmän tai vähemmän mun mukana pitkin elämää. Yhdestäkään en haluaisi eroon, niiden kanssa täytyy vain oppia elämään.

#vainparisuhdejutut

On ehkä vähä huvittavaa seurusteluhistoriani huomioonottaen, kuinka järkyttynyt olen ollut toisinaan siitä, miten paljon parisuhde vaatii vaivannäköä. En toki koe, että toimiva parisuhde vaatisi yksinomaa töitä hampaat irvessä, ei sen kuuluisi olla väkisin vääntämistä. Suhteessa eläminen edellyttää kuitenkin sitä, ettei ajattele pelkästään itseään ja että osaa ottaa toisen huomioon. Itselläni sinkkuusaika taisi vahvistaa taipumuksiani ajatella vain itseäni. Osaan olla empaattinen ja ottaa muita huomioon, mutta perusarjessa jumittuu helposti ajattelemaan sitä mitä minä haluan, miten minä tunnen ja miten minä haluan asioiden sujuvan. Kun elää itsekseen, tuollaisesta ei ole suurta haittaa, mutta asiat mutkistuvat hiukan kun kuvioihin astuu toinen ihminen.

Joitain kertoja parisuhde on tuntunut hetken aikaa ylivoimaisen vaikealta tehdä oikein. Olen tehnyt virheitä ajattelemattomuuttani, ja koska en tietenkään haluaisi toistaa niitä, pitäisi oppia muistamaan mitkä asiat satuttavat toista. Ei kuulosta vaikealta, mutta olen niin huono muistamaan asioita, että väkisinkin pelkään unohtavani jotain olennaista, minkä seurauksena sattuu taas ikävästi.

Lisäksi parisuhde vaatii kompromisseja. Olen vuosikausia hokenut itselleni, että minulla saa olla mielipiteitä, ja ennenkaikkea olen oikeutettu ilmaisemaan ne ja pitämään niistä kiinni. Sitten kun nyt olen sisäistänyt tämän, pitäisikin oppia taipumaan. Itsekseen eläessä on myös kehittänyt itselleen aika vahvoja toimintatapoja, joista voi olla vaikeaa päästää irti. Olen tosi huono luopumaan tavoistani toimia ja muuttamaan päänsisäisiä suunnitelmia. Olenkin yllättänyt itseni muutamaan otteeseen luopumalla niistä ja antamalla ohjat toiselle. Ei se olekaan niin vaikeaa, ja lopputulos on poikkeuksetta ollut hieno!

Siitä huolimatta, että parisuhde satunnaisesti ja hyvin hetkittäin tuntuu vaikealta, antaa se todella paljon enemmän. Koen olevani henkisesti vakaammalla pohjalla kuin muutamaan vuoteen, enkä muista milloin olisin viimeksi ollut näin pitkään onnellinen. Lisäksi koen, että täysin uusi maailma on avautunut, kun voimme yhdessä muiden pariskuntien kanssa tehdä pariskunta-asioita. Siksi olen jatkuvasti kiitollinen siitä, miten ihanan lisän olen elämääni saanut.

Rakkaus

Rakkaus on sitä, kun haaveilee samanlaisista puutarhakengistä vierekkäin yhteisellä terassilla. Ja sitä kun jokainen ilta on kuin lapsuuden yökylässä: höpötys ei lopu vaikka tietää että pitäisi jo nukkua. 

Kuinka iloinen voikaan olla yhdestä ihmisestä! Miten onkaan voinut löytää niin yhteensopivan ihmisen, ettei sellaisesta uskaltanut edes haaveilla. Kun kaikki tärkeät asiat on kohdallaan ja sen lisäksi on hirveästi sellaisia pieniä asioita, jotka saavat erityisen iloiseksi. Ja vielä kun niitä löytyy koko ajan lisää! Ai sinäkin pidät nokkelista rikos- ja etsiväelokuvista. Ai meillä on samanlainen karkkimaku. Ai sinäkin ajattelet juuri samoin kuin minä.

Se on ehkä naurettava, mutta eräs pieni asia saa mut iloisemmaksi kuin mikään muu. Äiti joskus vuosia sitten sanoi mulle, että hanki mies joka tanssii kanssasi. Silloin kommentti tuntui ikävältä, koska olin pitkäaikaisessa suhteessa ihmisen kanssa, joka ei suoranaisesti ollut tanssija-ainesta. Mutta hän ei ollutkaan mulle se oikea. Ja nyt mulla on ihminen joka on paitsi halukas tanssimaan kanssani, vielä aika hyvä siinä!

En väitä, että aiemmat parisuhteeni olisivat olleet pelkästään huonoja, vaikka aika paljon traumoja onkin matkan varrelta jäänyt. On niissä kohdattu myös isoja onnellisuuden tunteita ja aikanaan olen ollut täysin varma niiden toimivuudesta. En silti voi olla myöntämättä, että mikään aiempi ei vedä vertoja tälle. Aiemmat tunteet tuntuu niin naiiveilta ja lapsenomaisilta tämän rinnalla. Toki aika muuttaa muistikuvia suuntaan ja toiseen, mutta se on fakta, ettei kukaan aiempi ole ollut mulle näin yhteensopiva. Kukaan muu ei ole saanut yhtä monta ruksia päänsisäiseen checklistiini.

Tänään jotenkin havahduin siihen, että mie seurustelen. Se ei toki ollut ensimmäinen kerta, mutta kaikki on edennyt niin nopeasti, että joidenkin juttujen prosessoimiseen menee jonkin aikaa. Niin pitkään olin onneton ja vaikka syyt olikin pääasiassa muualla kuin sinkkuudessani, tämä on parantanut mun mielialaa hirvittävästi. Juuri nyt oli oikea hetki uudelle suhteelle, ei oikeastaan kuukauttakaan aiemmin.

Rakastuminen saa mut ihan hölmöksi. En normaalisti ole kovin romanttinen, mutta silti pidin tänään kaksia eri kokoisia, mutta muuten samanlaisia puutarhakenkiä erään omakotitalon terassilla maailman söpöimpänä asiana. Lisäksi kuulen itseni puhuvan välillä niin sokerisia juttuja, että saan melkein reikiä hampaisiini. Ja silti tarkoitan jokaista sanaa täydestä sydämestäni. Enkä koskaan kuvitellut, että voisin kuluttaa jonkun kanssa melkein vuorokauden vain makaamalla sängyssä tuijotellen toista silmiin.

Rakkaus on sitä kun ei malta olla esittelemättä kumppaniaan kaikille. Rakkaus saa pään pyörälle ja synnyttää humalaisen olotilan jossa ajalla ei ole merkitystä. Rakkaus on ällöä ja hattaraista ja niin ihanaa!