Syyllisyys ja päänsisäiset pienet äänet

Masentuneisuudessa syyllisyydentunto on ehkä pahinta. Pitäisi tehdä töitä, mutta ei kykene. Pitäisi pitää kavereihin yhteyttä, muttei jaksa kirjoittaa viestiä. Pitäisi olla vahva ja murtumaton, mutta ei ole. Harmittaa, että on tahtomattaan hankala ja kiukkuinen. Sitä pakottaa pitämään suurimmat tunteet sisällään, ettei aiheuttaisi kiusallisia tilanteita kellekään. Ei kerro kellekään kaikkea, jottei kenenkään tarvitsisi olla huolissaan.

Ja siinä onkin valmiina suloinen oravanpyörä. Koko ajan tuntuu sitä pahemmalta mitä enemmän jättää kertomatta ja sitä visummin haluaa pitää ongelmansa vain ominaan. Etäisesti sitä tiedostaa, että tällaisia tilanteita varten on ammattiauttajia. Silloin kuuluu puhua jollekin kun kaikessa on mollisointuinen pohjavire, on itkenyt viikkoja ja kuukausia, kun tulevaisuudessa ei näy kuin mustaa ja harmaata.  Mutta silloin se ivallinen ääni puuttuu peliin. Onhan sulla ollut iloisiakin hetkiä. Ethän ole itkenyt vasta kuin kolme kuukautta putkeen. Olethan hetkittäin ihan toiveikas. Ei sulla mitään ongelmaa ole, suurentelet ja kuvittelet vain. Ryhdistäydy ja ole ihmisiksi, lakkaa olemasta säälittävä. Sillä se hoituu.

Kuva täältä

Välillä tuntuu, että menee kauheasti energiaa siihen kun kuuntelee kahta pientä ääntä päässä, joilla on eri kanta asioihin. Toinen on järkevä ja kehittävä. Puhu jollekin, koeta avautua. Vaikka ammattiauttajalle, sillä ei ole olemassa oikeita ja vääriä tasoja masennuksessa ja huonossa olossa. Kaikki on yksilöllistä. Ei ole huonoja syitä. Toinen ääni on se lyttäävä ja vähättelevä. Ei kukaan susta oikeasti välitä. Jos joku sanookin jotain positiivista, ei se tarkoita sitä.  Jos vain katoaisit, ei kukaan huomaisi. Ja vaikka huomaisi, ei sillä olisi suurtakaan merkitystä, sillä kaikilla on se joku joka on sua tärkeämpi.

Kuva täältä

 Juuri nyt ei ahdista, on ihan hyvä olla. Näen muutakin kuin synkkyyttä. Koitan nauttia nyt tästä niin kauan kuin tätä kestää, vaikka flunssa vähän vaivaakin. Luulen että kaikki viimeaikainen ahdistusstressaaminen sai mun supervastustuskyvyn alas niin, että olin ekaa kertaa vuosiin alttiina tavalliselle syysflunssalle. Ikävää miten henkinen vointi vaikuttaa myös fyysiseen. Vaikka toimii se sitten varmaan toisinkin päin. Ehkä flunssa väistyy kun nyt viikonloppuna pidän kivaa!

Pariisi - Rakkauden ja naurun kaupunki

Perjantaina toteutui viimein reissu jota oli odotettu puoli vuotta: olin mukana nelikossa joka hyppäsi lentokoneeseen kohti Pariisia viikonlopun ajaksi. Suunnitelmissa oli käydä Moulin Rougessa ja Disneylandissä, muusta en juuri tiennyt ennakkoon. Meillä oli joukossamme loistava matkanjohtaja, joka oli suunnitellut kaiken hienosti. Senkun seurasi perässä ja nautti matkasta ilman minkäänsortin stressiä! Kokeneiden matkustajien kanssa liikkuminen toimi myös terapiana lentokenttäpelkooni, enkä ollut yhtään niin paniikissa kuin olisin voinut olla. Jännitys ja painottomuuden tunne lentokoneen noustessa purkautui penkkiä vavisuttavava kikatuksena. Tuntuikin että kikatus ei päässyt kunnolla lakkaamaan koko reissun aikana.

Moulin Rougen edessä otimme reissun ensimmäiset selfiet ja groupiet, söimme ranskalaisille ilmeisen tyypillisiä crêpejä/lettuja ja jonotimme pienen ikuisuuden. Jonottamisesta tulikin hyvä teema koko reissulle! Onneksi sekin on hauskaa kun on hyvää seuraa. Lisäksi näytös oli ehdottomasti kaiken jonottamisen arvoista. Kuka voisi olla hymyilemättä sellaisessa ympäristössä, shampanjalasi kädessä!

Lauantaiaamuna oli aikainen herätys, sillä Disneylandiin piti ehtiä hyvissä ajoin. Ranskalainen aamiainen vatsantäytteenä jaksoi yllättävän pitkälle, eikä satunnaisesti ripsottava vesi lopulta paljoa haitannut. Puitteet kaikelle oli niin hienoa, jokainen yksityiskohta laitteissa ja maisemoinnissa oli käsittämätön. Jonoja oli vähän kaikkialle, mutta ei yhtään niin paljon kuin olin pelännyt. Tuollaisessa paikassa ei edes tarvitse olla koko ajan laitteissa, kun ympäriinsä kävely on jo elämys itsessään!

Koko puiston kokokohta oli kyllä ehdottomasti yksi laite: Space Mountain - tuo maailmankaikkeuden mahtavin vetonaula! Oli käsittämätöntä, että pääsin laitteeseen jonka muistin niin elävästi pelottavasta trailerista Disney-videoiden alusta. En ollut koskaan ajatellut pääseväni Disneylandiin, saatikka tuohon laitteeseen, josta en edes tiennyt millainen se on. Ja sehän oli käsittämätön! Kikatin ja kiljuin koko matkan ajan niin että vaunun pysähdyttyä yskitti. Enkä pystynyt lopettamaan nauramista pariin minuuttiin senkään jälkeen kun olin jo astunut ulos. PARASTA IKINÄ! Edes toinen kerta kyydissä ei laannuttanut avaruuslaitteen hohtoa.

Illalla ennen hotellille raahautumista kävimme katsomassa sitä mitä moni Pariisissa menee katsomaan, eikä tuo pytinki kieltämättä jättänyt kylmäksi. Tornin kokoa ei ole koskaan aiemmin oikein hahmottanut ja huipulla pyörivät valokeilat näyttivät huimalta pilvisellä säällä. Onhan Eiffel itsessään ruma, ymmärrän noita joitain pariisilaisia tässä asiassa, mutta historianörttini mielikuvitusta hivelee se, kuinka moni ihminen on yli sadan vuoden aikana ihaillut sitä ja noussut sen huipulle ihailemaan näkymiä.

Viimeinen päivämme ei olisi voinut periranskalaisemmin alkaa: patonkia, kahvia ja leivoksia Seinen rannalla. Vähän palelsi, mutta se oli täysin sivuseikka. Tämän jälkeen kiersimme pitkin kaupunkia metrolla katsellemassa tyypillisiä nähtävyyksiä ja myös jonotimme tunnin verran Notre Dameen, jonka jälkeen päätimme ettemme haluakaan sinne. Jonottaminen on niin kivaa!

Olisi kyllä hauska tietää, kuinka paljon askeleita tuli tämän reissun aikana. Energiaa kulutettiin varmasti paljon enemmän mitä sitä saatiin, mutta onneksi vältyttiin kaikilta nälkä- ja väsykiukuilta. Neljä ihmistä oli juuri optimaalinen määrä ihmisiä reissuun, ei liian vähän tai liian paljon. Lisäksi ryhmädynamiikka toimi mielestä käsittämättömän hyvin! Sopivasti järjestelmällisyyttä ja hälläväliä. Huumoria, naurua ja lentäviä lauseita ei reissusta puuttunut, niitä muistellaan varmasti vuosia eteenpäin. Ja vaikka tietenkin mieleen jäi pysyvästi klassiset nähtävyydet, Disneyn ilo ja Moulinin loistokkuus, eniten tulen lämmöllä muistelemaan niitä pieniä hetkiä. Lyhyttä duettoa matkatoverin kanssa metrotunnellissa katusoittajan Imaginen tahtiin. Insidevitsejä jotka liikkuivat jo lauantaina siinä rajalla, että oliko niistä saanut tarpeekseen. Katsein ja lähes telepaattisin kyvyin vaihdettuja viestejä ja vitsejä ihmisen kanssa, jonka juuri ja juuri tunnen (nyt paljon paremmin). Sunnuntaiyötä Suomessa kun koetimme vielä katsoa elokuvaa, vaikka jokaisen silmää jo painoi raskas väsymys.

Sunnuntaiaamuna

Tunsin usvaisen aamuilman raikkauden kasvoillani kun astuin ulos. Tuuli toi mukanaan kirpeyden, joka oli ensimmäinen ennusmerkki hiljalleen saapuvasta talvesta. Vedin sisääni ilmaa ja hymyilin. Talvella ei ollut vielä kiire, mutta ottaisin sen avosylin vastaan kun se päättäisi tulla. Jokainen vuodenaika on lahja ja pidän niistä kaikista. Talvesta pidän silti kuitenkin ehkä eniten.

Koira käveli tapansa mukaan verkkaisesti eteenpäin. Sillä ei ollut kiire, ei sillä yleensä kaupungin asfalttiteillä ole. Jossain vaiheessa se löysi jotain kiinnostavaa ja se pysähtyi kuono kiinni maassa. Siellä oli kuollut lintu, joka ei ollut näyttänyt elävältä enää aikoihin. Kiskaisin koiran pois, sillä meillä oli selvästi täysin päinvastainen käsitys siitä mitä linnunraadoille piti tehdä. Aamulenkki jatkui.

Sumu oli tihentynyt kuluneiden minuuttien aikana. Se peitti verhoonsa auringonkin, joka koetti tavoitella säteillään harvoja sunnuntaiaamun kulkijoita. Saimme olla koiran kanssa rauhassa, sillä vastaantulijoita ei juuri ollut.

Yhtäkkiä kirkonkellot alkoivat soida. Siihen aikaan sunnuntaiaamusta olin odottanut kutsuvaa sointia, joka kehoittaisi kaikkia kirkkoon kuulemaan jumalan sanaa. Ääni oli kuitenkin jotain aivan muuta. Kuulosti enemmän siltä, että kellot olisivat soineet hälytystä. Se oli varoittava, huomiotaherättävä ja päättymätön ääni. Tuli olo, että pitäisi siirtyä kirkkoon, tai johonkin sisätilaan suojaan ja pian. Aamu-usva ja tyhjät kadut alkoivat tuntua uhkaavilta. Odotin vain milloin ensimmäiset zombit hyökkäävät. Katsoin vastaan kävelevää pariskuntaa ja varmistin että he vaikuttivat rauhallisilta. Ei epäkuolleita kannoilla. Ehkä kirkon sunnuntaikellot kuulostivat siltä aina, en kai ole koskaan ollut siihen aikaan ulkona kuulemassa niitä. Kiristin silti alitajuisesti vauhtia, sillä en halunnut mitään ylimääräisiä kauhukohtaamisia aamuuni.

Onneksi olin jo lähellä kotitalon pihaa. Oikaisin vielä varmuuden vuoksi nurmikon kautta väistellen korkeiksi kohonneita kärpässieniä. Kotipiha oli suojaisa ja muutamalla askeleella olin sisällä turvassa. Juuri sillä hetkellä kirkonkellot lopettivat soittonsa.

Sosiaalinen taantumus

Musta tuntuu että teen jotain sosiaalisen elämän taantumusta. Vieraiden ihmisten kohtaaminen ja etenkin small talk on jotenkin hirveän vaikeaa. En tiedä onko se vaikeampaa kuin ennen vai kiinnitänkö vain enemmän huomiota siihen. Sanat takkuaa ja puhun ihan mitä sattuu. Vaikka olisin ennakkoon päättänyt mitä sanon, avatessani suuni kaikki unohtuu ja päädyn sanomaan jotain ihan käsittämätöntä. Sitten koetan paikkailla sitä ja vaivun vain syvemmälle juoksuhiekkaan. Teen sitä tutussakin seurassa, mutta sellainen ei hermostuta niin kuin vieraammat kuulijat. Tässä onkin valmiina sitten mukava kierre; hermostun ja ahdistun jo ennakkoon kun pitää puhua vieraille, minkä ansiosta ainakin takeltelen sanoissani ja seuraava kerta ahdistaa entistäkin enemmän.

Ennen musta oli ihan mukavaa, että joku tuli vaihtamaan pari sanaa kun olin Sonan kanssa ulkona, melkeinpä toivoin sitä. Nykyään toivon vain ettei kukaan tulisi vastaan, että riski joutua avaamaan suuni olisi pienempi.

Tämä on tietysti aika kausittaista, joskus on huomattavasti parempia päiviä. Välillä mietin että pitäisikö tästä jutella jollekin ammattilaiselle. Olisi sellaiselle muutakin puhuttavaa, eikä siitä varmasti haittaakaan olisi.

Tänään on taas vähän huono päivä. On se ääni takaraivossa. Ja tuntuu että ainoa paikka missä ei voi käydä mitään ikävää, on oma sänky. Tietää tasan tarkkaan mitkä asiat voisivat auttaa ja piristää, muttei vain ole voimia tehdä mitään. Velvollisuuksienkin hoitaminen on ihan ylivoimaista. Kirjoittaminen auttaa taas vähän.

Mökkeilyn iloja

Mikä olisikaan parempi paikka nauttia loppukesän lämmöstä kuin saarimökin järkkymätön rauha. Järvi oli tyyni koko viikonlopun ajan. Siinä kelpasi uida kun ei ollut tuulta sekoittamassa veden lämpötilaa arvaamattomaksi. Sudenkorennotkin tuntuivat nauttivan tyynestä ja lämpimästä säästä, sillä niitä kertyi pihapiiriin pyörimään kymmenittäin. Ne olivat kaikki isoja ja saalistivat melkein maantasossa taidokkain liikkein, toisiaan väistellen. Itse saattoi vain ottaa kirjan ja istua lukemaan. Siinä yhessä paikassa istuessa sai vuoroin paahtavaa aurinkoa, vuoroin miellyttävää varjoa kun aurinko kiersi saarta ja jäi säteineen välillä puiden taakse. Äidiltä lainattu lierihattu suojasi romaanin sivuja ahmivia silmiä auringolta ja kun varjon tullen tuli viileää, saattoi kiskaista villasukat varpaiden peitoksi.

Ja kun tuli hetki ettei jaksanut enää lukea, voi kömpiä pieneen sivuhuoneeseen, joka ennen oli ollut pikkuruinen sauna, ja ottaa päivätorkut. Se huone takaa parhaat unet vuorokaudenajasta ja väsymysasteesta riippumatta. En ole koskaan nukkunut siellä huonosti. Mikään ulkopuolinen melu ei haittaa, ei myöskään valo jota ei saa täysin karkoitettua huoneesta. Tarvitsee vain pistää silmät kiinni ja herätä sitten kun haluaa. Mökillä ei ole väliä, vaikka nukkuisi liikaa. Järviveteen pulahtaminen herättää hyvin tokkurasta.

Silloinkin kun aurinko oli jo aikaa sitten kadonnut taivaanrannan taakse, pystyi helposti istumaan ulkona, oli niin lämmin. Ja jos ei muuten, viimeistään nuotion ääreen siirtyminen lämmitti. Oli metsäpalovaroituksia, joten nuotion piti olla pieni. Minusta se näytti aivan tavallisen kokoiselta. Olisi voinut syödäkin ulkona, mutta ei siellä pimeässä olisi nähnyt riipiä lihaa kanan siipipaloista. Söimme siis kesäkeittiössä kynttilöiden valaistessa ruokailua. Valonlähteitä puhaltaessani sammuksiin mietin, että niin monen kynttilän polttaminen olisi aikoinaan merkannut vaurasta taloa. Tai sitten tuhlailevaa emäntää, noin tavallisena iltana kuitenkin, tuikitavallisella aterialla.

Laiturilta näki tähdet hyvin. Ilman silmälasejakin erotti Otavan ja Kassiopeian tutut kuviot. Oli kuulemma venetsialaiset, eli mökkeily- ja venekauden päätös, jota juhlitaan ilmesesti länsirannikolla ahkerasti. Tapoihin kuuluu mm. polttaa tulia menneen kauden kunniaksi. Tähystimme laiturinnokasta järvelle valoja etsien, mutta ei niitä näkynyt muutamaa enempää. Meillä niitä oli kaikkien edestä; roihuja ja kynttilöitä paloi niin että koko pihamaa tuikki valossa.

Saareen on aina mukava mennä ja siellä viihtyy hyvin. Kaikkialla näkyy mökkiasujien omat kädenjäljet: tänä kesänä pidennetty laituri, laudoista rakennetut portaat saunalta ja mökiltä rantaan, kukka- ja yrttipenkit kivien lomassa, savihahmot jotka vahtivat väsymättä. Maailman viihtyisin huussi jossa on lukemista ja räsymatto. Sen ikkunasta näkyy järvi ja kattoikkunasta taivas. Ovea koristaa mun aikoinani piirtämä koiran sivuprofiili, joka on puhkaistu oveen. Sydän oli aivan liian tavanomainen kuvio.

Saaressa on mukava olla. Siellä saa vapaasti olla hyödyllinen tai hyödytön. Ultimaattinen rentoutumispaikka.

Onnellisuus

Välillä on niitä hetkiä kun tajuaa, että maailma onkin oikeastaan aika aurinkoinen paikka ja että kaikki on just hyvin. Enemmänkin.

Just nyt on tuollainen hetki. Kaikki on niin hyvin, että voisin itkeä onnesta. Kaikki ei ole täydellisesti, monessa on korjaamisen varaa. Mutta elämässä hienointa onkin se, että yhtäkkiä masennus ja alakulo voikin muutua iloksi ja auringoksi. Kaiken ei tarvitse olla täydellisesti että voi tuntea itsensä onnelliseksi. Onnen hetket muodostuu niistä pienistä tärkeistä asioista. Ja sillä hetkellä tietää mitkä asiat on niitä tärkeimpiä.

Haaste

Sain tällaisen haasteen Tuomolta, jollaista en kyllä blogiaikana ole koskaan tehnyt. Tuli heti ihan teini-ikä mieleen kun teki vastaavia IRC-Galleriassa. :D Ihan vain nostalgian vuoksi nyt sitten. Tarkoitus ilmeisesti on vastata kysymyksiin ja keksiä sitten omat kymmenen kysymystä jotka lähettää eteenpäin. Mie olen nyt sen verran tylsä, etten ala keksimään uusia kysymyksiä, mutta vastaaminen on aina ihan hauskaa! :D

1. Jos saisit minkä tahansa supervoiman niin mikä se olisi?
~ Lentäminen olis se peruskiva. Ois myös aika kätevää jos voisi syödä loputtomasti, eikä se vaikuttaisi kehoon mitenkään. 

2. Paras japanilainen animaatio-sarja jonka olet katsonut?
~ Öö.. Oon katsonyt japanilaisia animaatioita hyvin vähän, sarjoja vielä vähemmän. Teininä katsoin InuYashaa, vaikken jaksanut silloinkaan sitä kokonaan. Ehkä sitä katsoin silti pisimmälle.  

3. Jos saisit kaikki maailman rahat ja taidot cosplay-asun luomiseen niin ketä cossaisit?
~ Joku haarniska olisi tosi siisti toteuttaa. Tyyliin Leona League of Legendsistä. Tai oma Shepard Mass Effectistä.  

4. 50 000€ voi ostaa:
~ Tässä ei siis ilmeisesti saa sanoa että säästöön? Ihan ekana ostaisin kyllä uudet näytöt ja paremman koneen. Vaatekaappiin lisäystä ja unelmamekkoja. Sonalle parasta ruokaa ja ne kaikki tarvikkeet mitä en ole raaskinut ostaa. Kymppikortteja ratsastukseen. Viimein kunnolliset vesivärit. Ruokaa, viiniä, kirjoja! Tähän saisi ihan loputtoman listan. :D 

5. Paras 2013 vuoden peli?
~ En ole pelannut kai mitään sen vuoden pelejä...Periaatteessa Hearthstone kai julkistettiin silloin? 

6. Paras sarjakuvaan pohjautuva elokuva (ei animaatio)? 
~ En uskalla vastata tähän mitään elokuvaa josta en ole lukenut sarjakuvaa. Ja Watchmen on joka tapauksessa hyvä. 

7. Kuumin peli-, elokuva- ja sarjakuvahahmo?
~ Siis kaikista kategorioista joku? Öö.. Peli: Garrus (tai Jack), ME3; Elokuva: Tony Stark, Iron Man; Sarjakuva: Amira; Nettisarjis Princess Princess

8.  Jos olisit mestarivaras niin mitä varastaisit ja keneltä?
~ Varastaisin museoista kauneimmat historialliset puvut ja perustaisin niistä oman yksityisen museon. 

9.  Jos pääsisit maailmanympärysmatkalle Frodon, Phileas Foggin tai Iron Manin niin kenet valitsist matkakumppaniksi?
~ Iron Manin, se voi lentää ja sillä olisi loputtomasti rahaa pistää matkustukseen ja hemmotteluun!  

10. Paras muumijakso?
~ Se  lumikuningatarjakso, jossa on myös lumihevonen. Lapsuuden lemppari!