Säädytön matka mukavuusalueen ulkopuolelle

Olen viime aikoina kamppaillut pääni sisällä, että missä menee raja itsensä haastamisen kanssa: milloin se kehittää ja milloin se saattaa vain pahentaa tilannetta. Tavoitteenani on kuitenkin kehittää itseäni ilman pakottamista tai itseni vahigoittamista. Uskon kuitenkin, että olen onnistunut tekemään tähän mennessä oikeita valintoja jättäen pois tietyt asiat ja osallistumalla juuri niihin oikeisiin. Vaikka olisi jännittänyt. Ehkä olennaista onkin osata erottaa jännittäminen ahdistuksesta. Aina ahdistus tai jännitys ei ole järjellä selitettävissä, mutta olen ottanut nyt asiakseni tunnistaa ahdistukseni syyt, jotta niille voisi jokus ehkä tehdä jotain. Ainakin jännityksen hallitsemiseen olen löytänyt joitain keinoja. Viikonloppuna onnistuin siinä ja tiedän onnistuvani toistekin.

Viime viikonloppuna tein nimittäin taas matkan mukavuusalueeni ulkopuolelle. Ajattelin ennen sitä että matka olisi suunnaton, mutta jotain sellaista josta oppisin varmasti jotain. Siksi sen halusinkin tehdä. Se jännitti hirveästi, mutta onnekseni löysin itselleni sanat, jotka rauhoittivat. Ne saivat jännityksen poistumaan lähes kokonaan ja yllätin lopulta itseni tyyneydelläni. Lisäksi kiittäminen on matkaseuraani (ihan se konkreettinen matka Helsingistä Kuohijoelle): uusia ihmisiä, joiden kanssa löytyi yhteinen sävel helposti.

Korsetti syntyi tällä kertaa nippusiteistä, paksusta satiinista, silkistä ja koristeista. Hämeenlinna-aikoina painettu kangas pääsi rokokoo-tyyliseksi taskuksi.

Kyseessä oli Säädyttömiä aikeita-niminen larppi: sokerin ja draamantäyteinen dekadenssi-iloittelu rokokoopunkin vaihtoehtomaailmassa. Nimenomaan tuota säädyttömyyttä jännitin ennakkoon eniten, sillä en koe olevani luontaisesti mitenkään säädytön, aistikas tai roisi. Pelinjohto teki kuitenkin onneksi hyvin selväksi sen, että kenenkään ei tarvitse tehdä mitään, mitä ei halua. Pelaajan ei tarvinnut olla valmis tekemään samoja asioita, joita hahmo tavallisesti tekisi. Ehkä hahmoa ei vain juuri sillä hetkellä huvittanut kyseinen toiminta. Muutenkin kaikkien turvallisuuteen ja hyvinvointiin kiinnitettiin paljon huomiota. Heittäytymistä, pelinsisäisiä turvatoimia ja hahmoja workshopattiin ennakkoon ihanan paljon. Pelin aikana oli mahdollista mennä juttelemaan ulkopuoliselle turvallisuushenkilölle ja koska pelialueelta piti poistua jos halusi vessaan, sai siitä pienen hengähdystauon halutessaan.

Asun kokeilua ennen peliä.

Oma pelini oli lopulta melko vähän säädytön, aika meni rivouksien sijaan hahmon sotkujen selvittämiseen. Se ei haitannut mua lainkaan ja lopulta oli tosi hauskaa pelata (uudelleen)rakastuneena söpöilyjuttuja. Lisähupia toi mm. omista asioista juoruilu, romanttisen kontaktin julkinen läksytys, (toista osapuolta suosivan) kaksintaistelun palkintona oleminen, julkinen kosinta ja tunteellisen dramaattinen loppukohtaus.

Pelistä jään kaipaamaan sitä, kuinka hyvin kaikki pelaajat lähtivät mukaan ihan kummallisiinkin juttuihin. Omituisimmillakin näytöksillä ja kilpailuilla oli aina osallistujia ja kannustajia, ja omista henkilökohtaisista ongelmista sai luotua ison seurueen hupia. Popcornia oli tarjolla aina kun vähänkin draamaa esiintyi. Sai olla ihailtu ja ihailla muita avoimesti. Itse oli helppoa luoda peliä muille ja myös muut pelaajat loivat sitä aktiivisesti. Tunnelma oli läpi pelin huikea, eikä tylsää päässyt tulemaan.

Sekä pelistä, että ajasta sen ympärillä jäi mulle pörröinen ja lämmin olo. En tuntenut juuri ketään ennakkoon ja oman seurueen puute jännittää etenkin tietyissä tilanteissa aina. Ja vaikka ymmärrän että valmiiksi toisensa tuntevat istuvat mielellään kavereidensa kanssa samassa pöydässä lounaalla ja heidän voi olla yhtä lailla hankalaa tutustua muhun uutena ihmisenä, en silti kokenut ettenkö voisi liittyä lähes mihin tahansa pöytäkuntaan. Varsinkin pelin jälkeen juttua riitti kenen kanssa tahansa. Tunnelma oli hyväksyvä pitkin viikonlopun ja siitä se lämmin olo nimenomaan jäi.

Olen järjettömän iloinen ja kiitollinen tästä kokemuksesta, vaikka omaan maailmaan palaaminen onkin ollut yllättävän vaikeaa. Nyt mulla on kuitenkin varmuutta lähteä taas jatkossa mukavuusalueeni ulkopuolelle, keskelle uusia ihmisiä, sillä tiedän kykeneväni ja pitäväni hauskaa.

Ihana Helsinkini

Aina välillä tulee niitä hetkiä, kun tajuaa, että mie asun ihan oikeasti Helsingissä! Tunne voi olla ohikiitävä ajatus tai sitten ylitsevuotava onnellisuuden hetki. Tänään olin haljeta onnesta ihan vain siksi, että kotini on Helsingissä. Ihan oikeasti melkein itkin keskellä Helsingin keskustaa vain sen takia, että olin juuri siinä.

Aika lailla kaksi vuotta sitten tähän aikaan Helsinkiin muutosta oli juuri tullut todellisuutta. Muutto ei ollut helppo, se vaati paljon sumplimista ja etenkin rahallista apua. Se ei välttämättä ollut siinä hetkessä järkevin päätös, mutta tiesin haluavani sitä. Olin halunnut jo vuosia, joten tilaisuuteen oli tartuttava. Enkä kadu. Joskus on ollut vaikeita hetkiä, mutta hankaluuksia ilmenee väistämättä aika ajoin, ei se ole asuinpaikasta kiinni.

Se, että alan tuntea Helsinkiä ja etenkin sen keskustaa hyvin, tekee mut valtavan onnelliseksi. Se, että sen kadut ovat mulle vähän kuin kotikatuja. Vaikken keskustassa asukaan, tulee siellä silti liikuttua jopa useita kertoja viikossa, joten kyllä ne katukivet tutuiksi käy. Se on asia, joka lämmittää jostain syystä mieltäni hirveästi. Iloitsen siitä, että Helsingin keskusta kuuluu mun arkeeni. Se on kuitenkin alue, joissa olen teini-ikäisenä pyörinyt. Ja vain haaveillut, ettei mun tarvitsisi lähteä tästä kaupungista, joka oli mulle jo silloin tosi kotoisa paikka.

Tuntuu siis välillä ihan absurdilta, että olen saavuttanut jotain mistä niin pitkään haaveilin. Arki yleensä rullaa itsestään ilman, että tarvitsee kauheasti tiedostaa missä kaupungissa asuu ja aika samanlaista elämä on kaupungissa kuin kaupungissa. Onnellinen voi olla asuinpaikkakunnasta riippumatta. Silti olen aina välillä ihan hirveän kiitollinen siitä, että polkuni on tuonut mut juuri tänne. Täällä on hyvä.

Kerrankin saa olla ylpeä itsestään

Tänään olin itsestäni ylpeä. Suhtauduin itseeni ja tilanteisiin aikuismaisesti ja saavutin hyvän mielen.

Viime vuoden lopulla mulla oli varsin monta rautaa tulessa marraskuusta asti. Hoidin koulutehtäviä ja opinnäytetyön, valmistauduin larppiin, suunnittelin ja hankin joululahjoja ja suunnittelin ja tein asut itselleni ja Kallelle uudenvuoden bileisiin. Yksi asia mielessä koko ajan oli se, että olen päässyt lihomaan huonojen tottumusten myötä, eikä henkisiä resursseja riittänyt oikein tekemään asialle mitään. Just ja just sain kodin pidettyä siistinä, vaatteet pestynä, parisuhteen kunnossa ja Sonan (toivottavasti) kaikin puolin tyytyväisenä. 

Nyt uuden vuoden alettua ja vuodenvaihteen juhlallisuuksista selvittyäni tuntuu, että systeemini olisi käynnistynyt uudelleen. Kaikki avoinna olleet tehtävät on nyt suljettu ja käytössä on paljon enemmän suoritustehoja, kuin aiemmin. Loppuvuoden tehtävät oli pääasiassa kivoja, eikä itsessään hirveän stressaavia, mutta näemmä niiden olemassaolo on saanut olon tuntumaan melko tahmealta ja raskaalta. Sen lisäksi että olen kokenut kaiken päälle elämäni ensimmäistä kaamosmasennusta. Nyt tulevaisuus näyttää valoisalta kun on tutkintotodistus kädessä ja useampi mahdollisuus töiden suhteen.

Uudesti löytyneessä tarmossani sain aloitettua taas liikunnan ja se tuntuu hyvältä. Tänään kävin ensimmäistä kertaa puoleen vuoteen tankotanssikoulun tunnilla. Se oli käsilläseisontatunti, mikä alkuun hermostutti mua, koska tuollaiset akrobaattisemmat tunnit sisältää usein tankotanssia enemmän fyysistä kontaktia muiden ihmisten kanssa. Mua inhotti oma lihavuuteni ja se että joudun päästämään jonkun todella lähelle toteamaan saman. Lisäksi olin jo vuosi sitten noilla tunneilla se reilusti muita isompi, mikä on omiaan lisäämään epävarmuutta. Ennen tuntia kumminkin katsoin itseäni peilistä ja totesin, että kyllä, olen lihonut ja aika isokoinen. Se on fakta. Se tosiasia ei juuri tällä hetkellä muutu miksikään, joten parasta on vain hyväksyä se. Sen jälkeen voi päättää joko elää asian kanssa tai tehdä asialle jotain. Ja tämän päiväinen tunti oli mun ensiaskel edistykseen. Totesin, että tunnilla tulee olemaan mua parempia ja jaksavampia ihmisiä ja se on ihan ok. Jotkut ovat harrastaneet enemmän ja munkin pitää aloittaa jostain. Kukaan tuskin katsoo mua pahalla sen takia ja jos katsoo, se ei ole mun ongelma. Saan olla ylpeä siitä, että aion tehdä mua häiritsevälle asialle jotain ja pitää kivaa samalla.

Tämä asenne auttoi mua paljon, enkä kokenut kertaakaan epävarmuutta koostani tai kuntoni tilasta. Mulla oli kivaa ja epäonnistumistenkin jälkeen nousin, nauroin asialle ja jatkoin. Yllätin itsenikin siitä, miten kypsä olin. Ja tämän tunnin myötä odotan innolla seuraavaa. Notkahduksia varmasti tulee niin itsetunnossa kuin kypsässä suhtautumisessa, mutta sekin on ihan ok.

Kuva viime keväältä.

Sekavia mielenterveysmietteitä

Onni on se, kun kumppani ottaa henkisen huonon olon ihan yhtä vakavasti kuin fyysisenkin. On harmillista, että tämä ei ole itsestään selvää, eikä toteudu välttämättä arjen muilla osa-alueilla. Esimerkiksi flunssa on täysin normaali syy jäädä pois töistä, mutta paniikkikohtaukset jostain syystä ei. Toki tämä voi olla ihan mun päänsisäinen harha, mutta en usko. Mielen ongelmat ovat yhä tabu.

Esimerkiksi stressi laukaisee mulla helposti erilaisia ahdistuksia ja koen ne kyllä ihan yhtä vahvasti haittaavaksi asiaksi, kuin jonkin fyysisen sairauden. En ole kovin usein esimerkiksi flunssassa, en muista montaa kertaa että olisin sen takia ollut pois vaikka töistä. Sen sijaan ahdistuksen takia olen jättänyt menemättä töihin useamman kerran. En tiedä tosin saisiko ahdistukseen lääkärin todistusta ellei ole jotain diagnoosia, mutta onneksi parin päivän poissaoloon ei monessakaan paikassa tarvitse todistusta. Ja  kun sanoo, ettei voi hyvin, sanat tulkitaan usein siten, että voi fyysisesti huonosti. Se on helpompi selittää (ja sulattaa), kuin mielenterveysongelma.

Sitten sitä saattaa vielä alkaa syyttää itseään huonosta olostaan. Ei pitäisi olla niin herkkä. Miksen kestä niin kuin muut. Entä jos olisin toiminut toisin. Ehkä silloin en olisi saanut sitä lamaannuttavaa huutoa osakseni, joka laukaisi kahden päivän paniikkikohtaukset. Pitäisi olla vahvempi. Ei pitäisi ottaa kaikkea itseensä. Lisäksi pitäisi pystyä keskittymään. Kyllähän aikuisen ihmisen pitäisi päästä ovesta ulos yhdellä yrittämällä. Ja kyllä aikuisen pitäisi pystyä halllitsemaan tunteitaan edes jotenkin.

Olen ensimmäistä kertaa miettinyt vakavasti, voisiko jonkinlainen lääkitys tai muu hoito esimerkiksi keskittymisvaikeuksiin parantaa elämänlaatuani. Ahdistuksesta en välttämättä edelleenkään uskaltaisi mennä puhumaan kenellekään, mutta jonkinsortin ADD tuntuu niin mahdolliselta, että siitä ehkä voisi. Olen pohtinut, että keskittymisen vaikeudet saattavat vaikuttaa yllättävän moneen asiaan, joita en ole koskaan aiemmin edes tullut miettineeksi. Tuollaisen tutkituttaminen tuntuu kuitenkin sellaiselta vaivalta, etten tiedä tuleeko moiseen ryhdyttyä ikinä. On niin vaikea myöntää mitään tällaisia heikkouksia ilman, että tuntuu vaikuttavan ihmiseltä, joka diagnosoi itseään liiaksi ja hakee sitä kautta huomiota.

Onneksi uusi koti on turvapaikka, pesä. Ja onneksi saan jakaa sen ihmisen kanssa, joka ymmärtää monet heikkouteni. Hän lohduttaa ja puolustaa. Hän käyttää koiran silloin kun paniikki ei päästä ulos. Hän varmistaa, että pärjään ja kannustaa uskaltamaan.

Siitä huolimatta, että moni asia voisi olla paremmin, tärkeimmät asiat mulla on kuitenkin helvetin hyvin.

Fomosta luopuminen ja muita fiksuja päätöksiä

Yksi elämääni eniten helpottanut asia on ollut fomosta (fear of missing out) luopuminen. On ihanaa kun ei koe minkäänlaisia tunnontuskia lähtiessään esimerkiksi bileistä hiukan aiemmin nukkumaan, tai päättäessään olla lähtemättä jonnekin kivantuntuiseen juttuun. Joskus saatoin kukkua yömyöhään kynsin hampain ihan vaan koska bileet, tai lähteä koska en halunnut ottaa riskiä että muilla on jossain kivaa ja mulla ehkä ei.

Jotkin asiat tuntuvat ääneensanottuna itsestäänselviltä, mutta ne on silti ollut jotenkin vapauttavaa sisäistää. Esimerkiksi:

♥  Mun ei tarvitse syödä niin isoja annoksia kerralla. Voin ottaa pienemmän lautasen tai kulhon ja silti tulla ihan kylläiseksi. Jotenkin sitä on oppinut syömään "koko rahan edestä" ja on ollut huikaisevaa tajuta, että jos ihan oikeasti tuntuu siltä, mun ei tarvitse syödä lautasta tyhjäksi niin kuin lapsena opetettiin. Vaikka se toki hyväksi olisikin.

♥  Voin mennä nukkumaan aikaisin, ei tarvitse valvoa myöhään ihan vain valvomisen ilosta. Jos ei ole muuta tekemistä, nukkuminen on kivaa puuhaa sekin.

♥  Mun ei tarvitse pitää kaikista, eikä olla kaikkien kaveri. Olen introvertti eikä ihmiset lähtökohtaisesti kiinnosta mua ennen kuin toisin todistavat. Tämän takia tutustuminen on usein hankalaa ja hidasta, enkä lähde siihen prosessiin perusteettomasti. Mutta kaikista ei tarvitse tulla mun kavereita, ei edes hyvänpäiväntuttuja. Panostan mieluummin pieneen joukkoon hyviä ystäviä ja oikeasti kiinnostaviin uusiin tuttavuuksiin.

♥  Vähän tuohon ylläolevaan liittyen; mun ei tarvitse toimia luontoni vastaisesti. Mulle tulee monesti olo, että mun ehkä pitäisi olla vastaanottavaisempi ihmisiä kohtaan, avoimempi ja helpommin lähestyttävä. Pelkään etten kiinnosta ketään ja jään äänekkäämpien ihmisten varjoon. Koen että valokeilasta pitäisi taistella sitä enemmän haluavien kanssa. Mutta ei mun tarvitse. Jos en kiinnosta ihmisiä tällaisena, se ei oikeastaan ole minun ongelmani. 

♥  Kaikista päätöksistä ei tarvitse pitää väkisin kiinni. Joskus mieli muuttuu, tulee esteitä tai ei vain jaksa. Itseään pitää kuunnella, sillä itsensä loppuun ajaminen periaatteiden vuoksi ei hyödytä mitään.

Pelkojen kautta paremmaksi minäksi

Toukokuussa olen oppinut itsestäni uusia asioita, paljonkin. Olen useasti astunut enemmän tai vähemmän mukavuusalueeni ulkopuolelleni ja saanut joka kerralta itseeni jotain uutta. Jos ei muuta, niin ainakin merkinnän, että pystyin siihen. Onneksi aikuiselämässä ei tarvitse enää arvosanoja, vaan suoritusmerkintä riittää, sekä lisäksi oma tiedostus siitä mitä kokemuksesta jäi käteen.

Olen jotenkin omassa päässäni kauhean varovainen. Sellainen joka lilluu mielellään mukavuusalueensa kädenlämpöisessä lammessa uskaltamatta kokeilla lainkaan muiden vesien eri asteisia lämpötiloja. Sitten joskus välillä päässäni naksahtaa ja omaksi yllätyksekseni päätän syöksyä pää edellä tuntemattomaan. Usein päätöksenteon hetki on hyvinkin erillään itse tapahtumahetkestä, joten helppohan sitä on päättää, että kyllä minä sitten kuukausien päästä uskallan. Ja kun lusikka on jo törkätty soppaan sormia myöten, ei auta kuin elää mukana. Monta kertaa saattaa pelon keskellä muodostua ajatus, että en kyllä mene, perun koko jutun, mutta itsepäisyyteni harvoin antaa sille sijaa. Taivun pelolle nykyään vain silloin, kun tiedän että asia ei tee syystä tai toisesta mielenterveydelleni hyvää. On eri asia pelätä jotakin uutta kokemusta, kuin tiedostaa vahvasti ettei sen hetkisillä resursseillaan vain kykene siihen.

Isoin hyppy tuntemattomaan oli kun alkuvuodesta päätin hetken mielijohteesta hakea larppiin, Tartuntavaaraan, josta potentiaalisesti en tuntisi ketään. Tykästyin hurjasti sen maailmaan, enkä pahemmin pohtinut mitä kaikkea jännittävää uuteen tilanteeseen heittäytyminen toisi mukanaan. Päätin vain, että haluan sinne ja sillä siisti. Ja miehän pääsin. Hahmon suuri vastuu jännitti jo alkuun hirveästi ja lopulta mieleen hiipi kaikki kauhukuvat. En tunne ketään. Paikka on vieras. Entä jos teen jotain tyhmää ja pilaan pelin muilta? Entä jos mulle on annettu aivan liian iso pala purtavaksi? Entä jos en osaa? Kun perjantai-iltapäivänä larppipaikalle lähtiessäni painoin kotioven perässäni kiinni, meinasin purskahtaa itkuun pelkästä pelosta. Larpin alkuun asti olin jäykkänä kauhusta, mutta kun vuorokauden mittainen seikkailu hahmoni mieleen ja maailmaan alkoi, kaikki oli hyvin. Peli sisälsi paljon sellaista mitä olin odottanut, mutta sitä kaikkien tunteiden määrää en osannut ennakoida. Vielä muutama päivä larpin päättymisen jälkeen olin aivan rikki ja sekaisin tunteideni kanssa. Oli vaikea hyväksyä omiksi tunteikseen fiktiivisen henkilön tunteita, vaikka olikin viettänyt vuorokauden eläen kyseisen henkilön elämää. Mitään niin vahvaa en ollut koskaan kokenut. Tartuntavaara vaikutti syvälle muhun ja kaikki ennakkopelot hyvitettiin sillä kaikella huikella, mitä peli muhun jätti. Yksi noista asioista oli varmuus, että mie uskallan, pystyn ja aion tehdä kaiken saman taas uudelleen.

Samaa varmuutta pönkittivät myös muut kokemukseni. Olin tv-sarjan kuvauksissa avustajana, ja selvisin toivoakseni ihan kunnialla. Lisäksi larppasin soturia, jonka kuvittelin olevan täysin ei-mun-juttu, mutta hahmon nahoissa olinkin paljon mukavammin kuin minkään muun hahmon kanssa ennen. Ehkä sittenkin alan harrastaa miekkailua, vaikka aiemmin olen loputtomasti selittänyt, ettei lähitaistelu ole mun juttu. Mikään ei vain äkkiseltään mietittynä voita sitä adrenaliinin humahdusta, joka iskee tajuntaan miekan osuessa vastustajaan.

Se hämmentää, miten voi yllättää itsensä yhä uudelleen, vaikka tämän ikäisenä jo kuvitteleekin tuntevansa itsensä ihan läpikotaisin. Kuinka huikeaa on nähdä mihin pystyy, kun vain antaa itselleen tilaa ja avaa ovia uusiin tilaisuuksiin! On täysin luonnollista, että jotkut tilanteet pelottavat eikä siinä ole mitään väärää, että myöntää sen itselleen. Kaikista peloista ei ehkä pääse koskaan kokonaan, eikä itseään voi pakottaa liian nopeaan keihitykseen. Itse olen kumminkin huomannut, ettei ole mitään palkitsevampaa, kuin löytää oma kehittymisen tahti ja lähteä sen mukaan työstämään itseään aina paremmaksi versioksi itsestään.

Uusi kipu pyyhkii vanhan

Toissapäivänä peitätin kivulla menneen tuskan jälkiä. Se oli puoliksi tiedostamaton vahinko, eikä kaikki peittynyt. Asian tajuaminen toi kuitenkin tatuoinneilleni huimasti lisäarvoa. Tosi monesta toivottomasta hetkestä selviää ja pikku hiljaa toivo aina kokoaa itsensä, kasvaa ja valaisee taas.

Uuden elämäni anfangit.