Eräs mennyt hetki

He makasivat vierekkäin levitetyllä vuodesohvalla, sillä kesähelteellä parvisänky oli aivan liian kuuma paikka nukkumiseen. Tyttö makasi kasvot kohti poikaa toivoen, että tuo tekisi aloitteen ja painaisi huulensa hänen omilleen. Hän janosi pojan kosketusta, niin huulten kuin sormienkin. Hän muisti kuinka hyvältä se oli tuntunut viimeksi ja halusi elää jälleen sellaisen samanlaisen ujolla tavalla kiihkeän hetken. Poika ei kuitenkaan osannut lukea hänen ajatuksiaan, eikä tyttö uskaltanut osoittaa haluaan liian rohkeasti.  He molemmat olivat väsyneitä, joten tyttö ajatteli että poika halusi mieluummin nukkua. Niinpä hän kääntyi ympäri toiselle kyljelleen, selkä kohti poikaa. Ilokseen tyttö huomasi pian käsivarren kevyen painon vyötäröllään kun poika kiersi kätensä hänen ympärilleen. Oikeastaan oli aivan liian kuuma niin lähekkäin nukkumiseen, mutta tyttö ei siirtynyt kauemmas, vaan sen sijaan ujutti sormensa pojan sormien väliin kuin varmistaakseen ettei tuo saisi siirrettyä kättä pois hänen ympäriltään.

Yö taisi olla molempien osalta levoton, niin kuin aina kun nukkuu ensimmäistä kertaa pitkästä aikaa toisen ihmisen kanssa sen jälkeen kun on aikaa sitten tottunut nukkumaan yksin. Tyttö näki sellaisina öinä helposti tavallista riehakkaampia unia ja tuonakin yönä hän heräsi useasti. Kerran hän havahtui unestaan kun poika käänsi itsensä selkä kohti tyttöä. Tyttö tiesi että poika oli hereillä myös, sen kuuli hengityksestä, joka oli melkein äänetöntä rauhallisuudesta raskaan unihengityksen sijaan. Tyttö halusi ujuttaa kätensä pojan vyötärön ja käsivarren välistä, halusi lähelle. Mutta hän epäröi, ei tiennyt uskalsiko. Olisiko se liian lähentelevää? Sitten hän kohta tajusi, että oli odottanut liikaa, enää ei ainakaan voinut niin että se olisi luonnollista. Tyttö aavisti, että poika huomaisi hänen jahkailunsa.

Lopulta tyttöä vain ärsytti pelkuruutensa. Niinpä hän keräsi jokaisen palasen tahdonvoimastaan ja kaikesta huolimatta laittoi kätensä pojan vyötärön paljaalle iholle. Niin lähelle hän ei uskaltanut käpertyä, että käsi olisi riittänyt kietoutumaan paremmin pojan ympärille, eikä toisaalta aamuauringon kuumentamassa huoneessa ollut tarpeen päästä aivan toisen ihoon kiinni. Tytön huojennukseksi poika tuntui vain pitävän eleestä, sillä tuo laski hetkeksi oman kätensä tytön käden päälle. Samalla tyttö huomasi pojan hengityksen tihentyvän, hän tunsi pojan sydämenlyönnit kädellään. Tytön omakin hengitys oli kiivastunut pelkästä ajatuksesta koskettaa poikaa. Hän muisti millainen oli ollut heidän yhteinen yönsä viimeksi ja hän uskoi pojankin muistavan. Pian he nukahtivat uudelleen ja ainakin tytön huulilla oli hymy.

-----------------------------------

En enää tarkalleen muista milloin olen tämän kovelevyn kätköistä löytyneen pätkän kirjoittanut, mutta muistan että se oli aikaa jona olin juuri havahtunut siihen, että pidän oikeasti kirjoittamisesta. Vieläkään en ajattele itseäni kirjoittajana, vaikka eläin pieniä ja isoja tarinoita päivittäin. Tarinat ovat tärkeitä. Tietenkin tarinat ovat olemassa myös ilman että niitä kirjoittaa muistiin, joskus ne ovat vain hetken mittaisia ja päätyvät unohdukseen. Useimmiten ne ovat sitä. Mutta siitä huolimatta on mielestäni tärkeää ja innostavaa huomata tarinat ympärillään

Itsensämukavaksilarppaaja

On hienoa löytää itsestään aina uusia puolia ja sisäisiä resursseja asioihin joita ei aiemmin voinut kuvitella tekevänsä. Larppaaminen on ehdottomasti paras kokeilemani keino noiden asioiden löytämiseen. Onhan larppaamaan lähteminen ollut jo itsessään iso harppaus joka aikanaan vaati paljon rohkeutta ja päättäväisyyttä.

Vaikka äänekäs ja kaikissa asioissa överi ja ajattelematon hahmo ei olekaan mulle enää ihan vieras, sellaiseen henkisesti valmistautuminen vie kuitenkin paljon enemmän resursseja kuin vaikka hahmoon, joka on lähempänä arkiminääni. Arkisempi minä on kuitenkin kaikkea muuta kuin äänekäs, eikä se vaatimalla vaadi huomiota itseensä. Siksipä oli erityisen ilahduttavaa huomata kuinka helposti sitä sittenkin osaa eläytyä hahmoon joka ei juuri muuta teekään kuin vaatii äänekkäästi huomiota. Sekä hyvää että huonoa. On yllättävän vaikeaa asettaa itsensä naurunalaiseksi ja alleviivata kaikille ettei ole se penaalin terävin kynä, vaikka kyse olisikin vain hahmosta, eikä minusta ihmisenä. Tuli huomattua siinä samalla että ei kyllä paljon ehdi ajatella mitään turhaa (tai tärkeääkään) jos suu käy koko ajan!

Viimeisin peli oli kyllä ehdottomasti hauskin missä olen ollut, pääasiassa siksi että pelasin uudella rempseällä hahmollani. Ei vanhemmassa vakihahmossanikaan ole mitään vikaa, sen kanssa on ehdottomasti ollut myös loistavan hyviä pelejä, mutta ne eivät ole varsinaisesti olleet hauskoja sanan kirjaimellisessa tarkoituksessa. Nyt oli ensimmäinen kerta kun pelin jälkeen huomasi että kurkkuun sattui kaikki se huutaminen, nauraminen, ja huutonauraminen. Lisäksi peli oli omalta kohdaltani häkellyttävän elokuvallinen, sen draaman kaari oli jälkeenpäin ajateltuna hieno!

Vähäisin syy elokuvafiilikseen ei suinkaan ollut aivan pelin loppu. Se kun metsän täydellisestä pimeydestä huuteli joku epämääräisen kuuloinen ääni, josta kukaan tavernan eteen kerääntyneistä ihmisistä ei tuntunut tietävän oliko se ystävä vai vihollinen. Pikku hiljaa selvisi, että huutelijalla ei ollut ystävälliset aikomukset, mutta silloin oli jo liian myöhäistä. En ehtinyt edes kääntyä ympäri juostakseni karkuun painikoivan väkijoukon keskeltä kun joku hyökkäsi takaapäin ja sain iskun käsivarteen. En tiennyt kuka mun ja takanani olevan tutun kimppuun oli hyökännyt, enkä tiennyt selviäisinkö kun lyhistyin maahan. Hälinä jatkui ympärilläni, enkä uskaltanut liikahtaakaan, saatikka huutaa.

Pelin jälkeen oli mahtava fiilis. Ei tehnyt mieli lopettaa nauramista ollenkaan, hahmonikin toipunee kyllä. Vaikka aamulla kiukutti huonosti nukuttu yö, ei väsymyksestä ollut pelin jälkeen tietoakaan, vaikka se olikin ollut omalla tavallaan uuvuttava kokemus. Kuten Anna jaksoi nauraa useaan otteeseen, sinä päivänä larppasin itseni mukavaksi.

Sitä tietää että on terve fyysisesti kun tekee mieli syödä ja terve henkisesti kun tekee mieli siivota

Eipä ole taas ihan hetkeen tuntunut eläminen näin hyvältä. Jotenkin helpolta. Laskeskelin että puoltoista kuukautta meni mustassa usvassa, nyt jo hetken aikaa valoa on ollut enemmän kuin varjoja. Huomaan yhä triggeröivät asiat ympärilläni, mutta enää ne ei paina mua syvemmälle juoksuhiekkaan, vaan jäävät vain huomioiksi. Tavallaan pelottaa kun ei tiedä milloin ne alkaa taas aiheuttaa ahdistusta, etenkin kun tiedän kyseisiä tilanteita ja hetkiä olevan tulossa aika paljonkin. Pitää kuitenkin koettaa olla ajattelematta sitä liikaa, ettei turhaan ahdistu ennakkoon.

Huomasin jossain vaiheessa kuinka hyvää mielenterveydelle tekee kieltäytyä asioista. Nykyään siis perunkin joitain juttuja aika helposti jos yhtään on sellainen olo ettei pysty eikä kykene. Yleensä silloin se on hyvä ratkaisu, pitää kuunnella itseään eikä mennä vain koska on luvannut. Kyllä ihmiset ymmärtää, vaikka mulle tämä onkin monesti moraalikysymys ja siksi vaikeaa. Lupauksia saa rikkoa jos on hyvä syy. Ja mielenterveys jos jokin on sellainen. Olenkin nyt sitten oppinut jättämään moniin tapaamisiin pelivaraa ennakkoon, se helpottaa myös ihan hurjasti. Silloin on helpompi kieltäytyä sovitusta, eikä siitä tarvitse potea morkkista kun on mennyt pettämään lupauksen.

Tästä blogista on näköjään tullut mun henkisen hyvinvoinnin tilan raportointipaikka ja päiväkirja. Vaan mikäpä se paremmin inspiroisikaan kirjoittamaan, kuin suuret tunteet.

Syyllisyys ja päänsisäiset pienet äänet

Masentuneisuudessa syyllisyydentunto on ehkä pahinta. Pitäisi tehdä töitä, mutta ei kykene. Pitäisi pitää kavereihin yhteyttä, muttei jaksa kirjoittaa viestiä. Pitäisi olla vahva ja murtumaton, mutta ei ole. Harmittaa, että on tahtomattaan hankala ja kiukkuinen. Sitä pakottaa pitämään suurimmat tunteet sisällään, ettei aiheuttaisi kiusallisia tilanteita kellekään. Ei kerro kellekään kaikkea, jottei kenenkään tarvitsisi olla huolissaan.

Ja siinä onkin valmiina suloinen oravanpyörä. Koko ajan tuntuu sitä pahemmalta mitä enemmän jättää kertomatta ja sitä visummin haluaa pitää ongelmansa vain ominaan. Etäisesti sitä tiedostaa, että tällaisia tilanteita varten on ammattiauttajia. Silloin kuuluu puhua jollekin kun kaikessa on mollisointuinen pohjavire, on itkenyt viikkoja ja kuukausia, kun tulevaisuudessa ei näy kuin mustaa ja harmaata.  Mutta silloin se ivallinen ääni puuttuu peliin. Onhan sulla ollut iloisiakin hetkiä. Ethän ole itkenyt vasta kuin kolme kuukautta putkeen. Olethan hetkittäin ihan toiveikas. Ei sulla mitään ongelmaa ole, suurentelet ja kuvittelet vain. Ryhdistäydy ja ole ihmisiksi, lakkaa olemasta säälittävä. Sillä se hoituu.

Kuva täältä

Välillä tuntuu, että menee kauheasti energiaa siihen kun kuuntelee kahta pientä ääntä päässä, joilla on eri kanta asioihin. Toinen on järkevä ja kehittävä. Puhu jollekin, koeta avautua. Vaikka ammattiauttajalle, sillä ei ole olemassa oikeita ja vääriä tasoja masennuksessa ja huonossa olossa. Kaikki on yksilöllistä. Ei ole huonoja syitä. Toinen ääni on se lyttäävä ja vähättelevä. Ei kukaan susta oikeasti välitä. Jos joku sanookin jotain positiivista, ei se tarkoita sitä.  Jos vain katoaisit, ei kukaan huomaisi. Ja vaikka huomaisi, ei sillä olisi suurtakaan merkitystä, sillä kaikilla on se joku joka on sua tärkeämpi.

Kuva täältä

 Juuri nyt ei ahdista, on ihan hyvä olla. Näen muutakin kuin synkkyyttä. Koitan nauttia nyt tästä niin kauan kuin tätä kestää, vaikka flunssa vähän vaivaakin. Luulen että kaikki viimeaikainen ahdistusstressaaminen sai mun supervastustuskyvyn alas niin, että olin ekaa kertaa vuosiin alttiina tavalliselle syysflunssalle. Ikävää miten henkinen vointi vaikuttaa myös fyysiseen. Vaikka toimii se sitten varmaan toisinkin päin. Ehkä flunssa väistyy kun nyt viikonloppuna pidän kivaa!

Pariisi - Rakkauden ja naurun kaupunki

Perjantaina toteutui viimein reissu jota oli odotettu puoli vuotta: olin mukana nelikossa joka hyppäsi lentokoneeseen kohti Pariisia viikonlopun ajaksi. Suunnitelmissa oli käydä Moulin Rougessa ja Disneylandissä, muusta en juuri tiennyt ennakkoon. Meillä oli joukossamme loistava matkanjohtaja, joka oli suunnitellut kaiken hienosti. Senkun seurasi perässä ja nautti matkasta ilman minkäänsortin stressiä! Kokeneiden matkustajien kanssa liikkuminen toimi myös terapiana lentokenttäpelkooni, enkä ollut yhtään niin paniikissa kuin olisin voinut olla. Jännitys ja painottomuuden tunne lentokoneen noustessa purkautui penkkiä vavisuttavava kikatuksena. Tuntuikin että kikatus ei päässyt kunnolla lakkaamaan koko reissun aikana.

Moulin Rougen edessä otimme reissun ensimmäiset selfiet ja groupiet, söimme ranskalaisille ilmeisen tyypillisiä crêpejä/lettuja ja jonotimme pienen ikuisuuden. Jonottamisesta tulikin hyvä teema koko reissulle! Onneksi sekin on hauskaa kun on hyvää seuraa. Lisäksi näytös oli ehdottomasti kaiken jonottamisen arvoista. Kuka voisi olla hymyilemättä sellaisessa ympäristössä, shampanjalasi kädessä!

Lauantaiaamuna oli aikainen herätys, sillä Disneylandiin piti ehtiä hyvissä ajoin. Ranskalainen aamiainen vatsantäytteenä jaksoi yllättävän pitkälle, eikä satunnaisesti ripsottava vesi lopulta paljoa haitannut. Puitteet kaikelle oli niin hienoa, jokainen yksityiskohta laitteissa ja maisemoinnissa oli käsittämätön. Jonoja oli vähän kaikkialle, mutta ei yhtään niin paljon kuin olin pelännyt. Tuollaisessa paikassa ei edes tarvitse olla koko ajan laitteissa, kun ympäriinsä kävely on jo elämys itsessään!

Koko puiston kokokohta oli kyllä ehdottomasti yksi laite: Space Mountain - tuo maailmankaikkeuden mahtavin vetonaula! Oli käsittämätöntä, että pääsin laitteeseen jonka muistin niin elävästi pelottavasta trailerista Disney-videoiden alusta. En ollut koskaan ajatellut pääseväni Disneylandiin, saatikka tuohon laitteeseen, josta en edes tiennyt millainen se on. Ja sehän oli käsittämätön! Kikatin ja kiljuin koko matkan ajan niin että vaunun pysähdyttyä yskitti. Enkä pystynyt lopettamaan nauramista pariin minuuttiin senkään jälkeen kun olin jo astunut ulos. PARASTA IKINÄ! Edes toinen kerta kyydissä ei laannuttanut avaruuslaitteen hohtoa.

Illalla ennen hotellille raahautumista kävimme katsomassa sitä mitä moni Pariisissa menee katsomaan, eikä tuo pytinki kieltämättä jättänyt kylmäksi. Tornin kokoa ei ole koskaan aiemmin oikein hahmottanut ja huipulla pyörivät valokeilat näyttivät huimalta pilvisellä säällä. Onhan Eiffel itsessään ruma, ymmärrän noita joitain pariisilaisia tässä asiassa, mutta historianörttini mielikuvitusta hivelee se, kuinka moni ihminen on yli sadan vuoden aikana ihaillut sitä ja noussut sen huipulle ihailemaan näkymiä.

Viimeinen päivämme ei olisi voinut periranskalaisemmin alkaa: patonkia, kahvia ja leivoksia Seinen rannalla. Vähän palelsi, mutta se oli täysin sivuseikka. Tämän jälkeen kiersimme pitkin kaupunkia metrolla katsellemassa tyypillisiä nähtävyyksiä ja myös jonotimme tunnin verran Notre Dameen, jonka jälkeen päätimme ettemme haluakaan sinne. Jonottaminen on niin kivaa!

Olisi kyllä hauska tietää, kuinka paljon askeleita tuli tämän reissun aikana. Energiaa kulutettiin varmasti paljon enemmän mitä sitä saatiin, mutta onneksi vältyttiin kaikilta nälkä- ja väsykiukuilta. Neljä ihmistä oli juuri optimaalinen määrä ihmisiä reissuun, ei liian vähän tai liian paljon. Lisäksi ryhmädynamiikka toimi mielestä käsittämättömän hyvin! Sopivasti järjestelmällisyyttä ja hälläväliä. Huumoria, naurua ja lentäviä lauseita ei reissusta puuttunut, niitä muistellaan varmasti vuosia eteenpäin. Ja vaikka tietenkin mieleen jäi pysyvästi klassiset nähtävyydet, Disneyn ilo ja Moulinin loistokkuus, eniten tulen lämmöllä muistelemaan niitä pieniä hetkiä. Lyhyttä duettoa matkatoverin kanssa metrotunnellissa katusoittajan Imaginen tahtiin. Insidevitsejä jotka liikkuivat jo lauantaina siinä rajalla, että oliko niistä saanut tarpeekseen. Katsein ja lähes telepaattisin kyvyin vaihdettuja viestejä ja vitsejä ihmisen kanssa, jonka juuri ja juuri tunnen (nyt paljon paremmin). Sunnuntaiyötä Suomessa kun koetimme vielä katsoa elokuvaa, vaikka jokaisen silmää jo painoi raskas väsymys.

Sunnuntaiaamuna

Tunsin usvaisen aamuilman raikkauden kasvoillani kun astuin ulos. Tuuli toi mukanaan kirpeyden, joka oli ensimmäinen ennusmerkki hiljalleen saapuvasta talvesta. Vedin sisääni ilmaa ja hymyilin. Talvella ei ollut vielä kiire, mutta ottaisin sen avosylin vastaan kun se päättäisi tulla. Jokainen vuodenaika on lahja ja pidän niistä kaikista. Talvesta pidän silti kuitenkin ehkä eniten.

Koira käveli tapansa mukaan verkkaisesti eteenpäin. Sillä ei ollut kiire, ei sillä yleensä kaupungin asfalttiteillä ole. Jossain vaiheessa se löysi jotain kiinnostavaa ja se pysähtyi kuono kiinni maassa. Siellä oli kuollut lintu, joka ei ollut näyttänyt elävältä enää aikoihin. Kiskaisin koiran pois, sillä meillä oli selvästi täysin päinvastainen käsitys siitä mitä linnunraadoille piti tehdä. Aamulenkki jatkui.

Sumu oli tihentynyt kuluneiden minuuttien aikana. Se peitti verhoonsa auringonkin, joka koetti tavoitella säteillään harvoja sunnuntaiaamun kulkijoita. Saimme olla koiran kanssa rauhassa, sillä vastaantulijoita ei juuri ollut.

Yhtäkkiä kirkonkellot alkoivat soida. Siihen aikaan sunnuntaiaamusta olin odottanut kutsuvaa sointia, joka kehoittaisi kaikkia kirkkoon kuulemaan jumalan sanaa. Ääni oli kuitenkin jotain aivan muuta. Kuulosti enemmän siltä, että kellot olisivat soineet hälytystä. Se oli varoittava, huomiotaherättävä ja päättymätön ääni. Tuli olo, että pitäisi siirtyä kirkkoon, tai johonkin sisätilaan suojaan ja pian. Aamu-usva ja tyhjät kadut alkoivat tuntua uhkaavilta. Odotin vain milloin ensimmäiset zombit hyökkäävät. Katsoin vastaan kävelevää pariskuntaa ja varmistin että he vaikuttivat rauhallisilta. Ei epäkuolleita kannoilla. Ehkä kirkon sunnuntaikellot kuulostivat siltä aina, en kai ole koskaan ollut siihen aikaan ulkona kuulemassa niitä. Kiristin silti alitajuisesti vauhtia, sillä en halunnut mitään ylimääräisiä kauhukohtaamisia aamuuni.

Onneksi olin jo lähellä kotitalon pihaa. Oikaisin vielä varmuuden vuoksi nurmikon kautta väistellen korkeiksi kohonneita kärpässieniä. Kotipiha oli suojaisa ja muutamalla askeleella olin sisällä turvassa. Juuri sillä hetkellä kirkonkellot lopettivat soittonsa.

Sosiaalinen taantumus

Musta tuntuu että teen jotain sosiaalisen elämän taantumusta. Vieraiden ihmisten kohtaaminen ja etenkin small talk on jotenkin hirveän vaikeaa. En tiedä onko se vaikeampaa kuin ennen vai kiinnitänkö vain enemmän huomiota siihen. Sanat takkuaa ja puhun ihan mitä sattuu. Vaikka olisin ennakkoon päättänyt mitä sanon, avatessani suuni kaikki unohtuu ja päädyn sanomaan jotain ihan käsittämätöntä. Sitten koetan paikkailla sitä ja vaivun vain syvemmälle juoksuhiekkaan. Teen sitä tutussakin seurassa, mutta sellainen ei hermostuta niin kuin vieraammat kuulijat. Tässä onkin valmiina sitten mukava kierre; hermostun ja ahdistun jo ennakkoon kun pitää puhua vieraille, minkä ansiosta ainakin takeltelen sanoissani ja seuraava kerta ahdistaa entistäkin enemmän.

Ennen musta oli ihan mukavaa, että joku tuli vaihtamaan pari sanaa kun olin Sonan kanssa ulkona, melkeinpä toivoin sitä. Nykyään toivon vain ettei kukaan tulisi vastaan, että riski joutua avaamaan suuni olisi pienempi.

Tämä on tietysti aika kausittaista, joskus on huomattavasti parempia päiviä. Välillä mietin että pitäisikö tästä jutella jollekin ammattilaiselle. Olisi sellaiselle muutakin puhuttavaa, eikä siitä varmasti haittaakaan olisi.

Tänään on taas vähän huono päivä. On se ääni takaraivossa. Ja tuntuu että ainoa paikka missä ei voi käydä mitään ikävää, on oma sänky. Tietää tasan tarkkaan mitkä asiat voisivat auttaa ja piristää, muttei vain ole voimia tehdä mitään. Velvollisuuksienkin hoitaminen on ihan ylivoimaista. Kirjoittaminen auttaa taas vähän.