Talvi-ilo

RAKASTAN talvea. Etenkin siis lunta ja kirpeää pakkasta, vetinen loskasää on vähän rasittavaa kun ei yhtään tiedä miten pitäisi pukeutua. Viime viikonloppuna satoi ihan käsittämättömän paljon lunta yhden yön aikana, 18cm kuulemma. Meijän talon piha oli koko lauantaipäivän auraamaton, siinä oli kiva kahlailla. Onneksi ei tarvinut lähteä pyörällä mihinkään, oli kuulemma vähän hankalasti harrastettavaa toimintaa se kun oikein koko kaupungissa ei aura-autoja näkynyt. Onnistuimme äitinkin kanssa jäämään autolla jumiin hankeen, koska emme ajatelleet toimintaamme ihan loppuun. Iskä hälytettiin apuun ja se sen auton sitten sai yhdellä yrittämällä irti, käsittämätöntä miten tuollainen voi jollekin olla niin helppoa kun me äitin kanssa oltiin jo ihan neuvottomia ja toivomme menettäneitä. :D

Sunnuntaina lähdin Piitu-koiran kanssa lenkille ja päädyin tarpomaan lumiseen metsään. Metsään johti alkumatkasta ihan kuljettava polku, mistä ehdin juuri olla mielissäni kunnes se katosi. Mitä syvemmälle metsään meni, sitä vähemmän siellä oli kukaan kävellyt, jokaisessa maastossa olevan haarautuman jälkeen jäljet vähenivät sillä ns. pääpolulla jolla kävelin. Paikoin sai talsia ihan umpihangessa. Piitu oli asiasta vain mielissään, se vain pomppi hangessa joka ulottui sitä lähestulkoon vatsaan ja vain välillä helpotti kulkuaan hölköttelemällä jonkun jättämissä latu-urissa. Metsässä oli käsittämättömän hiljaista ottaen huomioon että se sijaitsee kuitenkin niin lähellä keskustaa, vaitonaisen ilmapiirin rikkoi vain satunnainen tikka, omat lumessa narisevat askelten äänet ja yksi jossain menevä hälytysajoneuvo. Tuntui ja vaikutti siltä, ettei koko metsässä ole ketään muita.

Välillä piti oikein pysähtyä fiilistelemään hiljaisuutta ja maiseman kauneutta. Lunta oli puissa niin paljon, että heikoimmat oksat taipuivat kohti maata taakkansa alla. Tuli vahvasti sellainen olo, että voisin talviksi (ja ehkä kesiksi) muuttaa johonkin mökkiin keskelle metsää, että voisi nauttia sellaisesta miljööstä aina. Tietenkään tuollainen ei ole täysin realistista, sillä noita sadunomaisia talvihetkiä on oikeassa talvessa varsin vähän ja ihan totuudellisesti ajateltuna tulisin hulluksi jos asuisin keskellä ei-mitään. Mutta ei kai haaveiden ja fiilistelyhetkien tarvitse aina olla ihan niin realistisia.

Tanssileirin jälkeen

Viime viikonloppuna oli tanssileiri, oli ihanaa päästä tanssimaan pitkästä aikaa! Se tuntuu nyt jaloissa ihan mukavasti, etenkin pohkeissa joista toisen onnistuin jotenkin reväyttämään leirin päättävissä irkkutansseissa. Ja eihän pienen revähdyksen takia nyt voi jättää tanssimatta, joten täysillä mentiin loppuun asti, kuten tavallista!

Leiri alkoi vähän heikonlaisesti, kun olin sitä edeltävänä päivänä ja vielä yönäkin korkeassa kuumeessa ja hirvittävän päänsäryn kourissa. Olisi pitänyt viimeistellä Annalle leirille lupaamani mekko, mutta se jäi sitten aivan viime tippaan perjantaiaamuun. Kaikki onneksi aina järjestyy ja kauheasta kiireestä huolimatta ehdittiin junaan ja päästiin autokyytiin Lahdessa. Perjantai meni vähän usvassa kun ei ollut kovin terve olo vieläkään, vaikkei toisaalta myöskään niin sairas ettei olisi voinut tanssia. Yöllä tuntui nousevan vielä kuume ja pieni kipuisuus jatkui lauantaihinkin, kunnes se sitten yhtäkkiä vain katosi. Olen edelleen sitä mieltä, että tanssiminen ja ihanien ihmisten seura oli parantavaa. Ja vieläkään en tiedä mikä tuo mystinen kuumepäänsärky oli, sillä mulla on ollut vastaava kuume viimeksi varmaan joskus kersana, eikä moista särkyä koskaan.

 Huonon olon vuoksi olin vähän laiska ja valitsin paljon pajoja joissa tiesin jo tanssit, mutta tuli kyllä opittua uusiakin tansseja. Tanssiaisissa pääsin tanssimaan kaikki mun lempitanssit ja just kun alkoi olla sellainen olo ettei jaksa enää ja jalkoihin sattui, niin siirryin saunaan ja paljuilemaan epämääräisen hankalan ja kaikkea muuta kuin leidimäisen riisumisrituaalin jälkeen (mekon napit kannattaa avata ennen kuin sitä kiskoo pään yli, lähtee helpommin). En ollut ennen käynyt ton leiripaikan paljussa, vaikka kyseisessä paikassa olen leireillyt vissiin neljä kertaa, oon aina ennen tanssinut villisti aamuun asti. Nyt sitten otettiin vahinkoa vähän takaisin ja vedessä tuli lilluttua puoli seitsemään aamulla. Kahden ja puolen tunnin unet riitti yllättävän hyvin seuraavalle päivälle kun sai herätä tanssimusaan ja kaksi viimeistä pajaa olivat yhtä ilahduttavia kuin kaikki aiemmatkin. Ja tanssien lisäksi leirin tekee ehdottomasti myös ihmiset, on ilahduttavaa tutustua aina vähän lisää ihmisiin ja myös jättimäinen ihmiskasa oli valtavan rentouttava päänrapsutuksineen. Sitten odotellaankin vain seuraavaa leiriä!

Mekkoja voi käyttää kaksi kertaa ja sitten niitä pitää ainakin tuunata jos haluaa vielä käyttää. Tämä oli tämän mekon toinen tanssiaiskäyttökerta ja sainkin aika hyviä vinkkejä sen tuunaamiseen jatkon varalta! Kuvista kiitos taas Annalle ♡

Yhden haaveen toteuttamista

Ratsastus on ollut mulle se toiveharrastus niin kauan kuin vain jaksan muistaa. Samalla kyllä myös se mihin ei ole koskaan ollut oikein varaa ja yksi harvoista liikuntamuodoista joista oikeasti pidän. Tänä syksynä lopulta päätin, että alan nyt harrastaa ratsastusta vaikkei se ihan opiskelijabudjettiin sovikaan. Joskus vain täytyy tehdä jotain kivaa ja itselleen hyödyllistä sen sijaan että vain haaveilisi.

Ollaan siskon kanssa koitettu päästä mahdollisimman usein ratsastamaan Kiviharjun tilalle yhteen vähän niin kuin aikuisryhmään. Siellä on mukava ratsastaa kun ratsukkoja on maneesissa keskimäärin neljä, mikä on aika sopiva määrä. Välillä tunnen oloni aivan avuttomaksi aloittelijaksi kun en osaa edes paeruasioita, mutta onneksi aina välillä tulee niitä onnistumisentunteita kuten viikko sitten. Oli upeaa kun viimein tajusin miksen ole saanut nostettua laukkaa kunnolla ja tuntea se kuinka sain hevosen allani asettumaan kauniisti kaarelle. Harmi kyllä tunneilla tunnutaan siirtyvän usein seuraavaan asiaan juuri kun olen sisäistänyt jonkin asian, vaikka juuri silloin haluaisi vielä ainakin sen yhden toiston lisää.

 Siksipä oltiin siskon kanssa aika innoissamme kun ilmeni hyvä tilaisuus päästä ratsastamaan itsenäisesti tässä melko lähellä. Kyseessä on 22-vuotias vuonohevonen, joka kaipaa toisinaan liikutusta. Siispä skippasin tänään enkun tunnit jotta pääsimme ratsastamaan valoisan aikaan, samalla oli hyvä tilaisuus ottaa kuvia ja videota kun ratsastimme vuorotellen. Oman asennon kierouden yms. tajuaa kuitenkin parhaiten vasta kun sen oikeasti näkee.

Paikkaan meneminen jännitti vähän, en saanut pois ajatuksistani mielikuvaa että ratsastaisimme jonkun kotipihassa ja/tai omistaja seisoisi koko ajan kentän laidalla. Jälkimmäinen olisi ollut varsin odotettavaa sillä olimme kuitenkin vieraita ihmisiä, mutta onneksi näin ei käynyt. Omistaja oli oikein mukava ja saimme olla ihan vapaasti. Yritimme antaa toisillemme neuvoja asentoon yms. liittyen ja oli kivaa kun sai soveltaa ratsastustunneilla opittuja asioita ihan omaan tahtiin. Poni oli varsin kiltti ja kuuliainen ja koitimme ottaa esim. pitkillä alku- ja loppukäynneillä huomioon sen, ettei se ole enää ihan nuori. Kaiken kaikkiaan olisi varsin loistavaa jos päästäisiin käymään tuolla aina niinä viikkoina kun emme vaikka muiden menojen takia pääse tunneille. Itsenäinen ja ohjattu ratsastaminen tukisivat hyvin toisiaan. Vielä on ihan hirveästi opeteltavaa perusasioissakin, sen näkee etenkin kuvista ja videolta hyvin. Mutta tämä on laji jossa oikeasti haluan kehittyä!

Heppatytön paluu

Taas oon saanut tuskailla sen kanssa, kun en vaan osaa innostua mistään sillai hillitysti. Normaalisti. Vaan aina pitää mennä täysillä, täysvaltaiseen pärinään asti jolloin päähän ei mahdu mitään muuta kuin se yksi asia. Kyseinen asia voi olla joku ihminen, tai sitten se voi olla harrastus, peli, sarja, tai oikeastaan mitä vaan. Kesäkautena se asia on nyt ollu Rajakatse ja esim. vuosi sitten se oli mun ja Annan tarina. Nyt mun ajatukset ja ajankäytön on vallannut hevoset ja ratsastus. Oon viime päivinä/viikkoina käyttänyt luvattoman paljon aikaa katsomalla heppavideoita Youtubesta (enkä tavallisesti katso videoita juuri koskaan), lukemalla heppablogeja ja etsimällä uusia ratsastusvarusteita. Ratsastamassa ollaan käyty siskon kanssa nyt kolme kertaa neljän viikon sisään. En ole koskaan ratsastanut noin usein noin pienen ajan sisään. Ja nyt ollaan käyty joka kerta samassa paikassa, mikä on tosi kivaa kun oppii tuntemaan tallin tapoja ja ihmisiä. Se ei kersana hyvää tallia etsiessä ollut mitenkään oletusarvoista.

Tän päivän tunnista jäi vähän paha mieli, koska törttöilin aika paljon. En ollut ihan mukana kun nosteltiin laukkoja ja ratsuni lähti ilman pyyntöäni kiitämään pitkin maneesia ja meinattiin aiheuttaa vaaratilanne kun jouduttiin liian lähelle ponia josta heppani ei ilmeisesti juuri pitänyt. Toisella kerralla melkein putosin ja lisäksi en ollut ihan perillä siitä miten pitäisi antaa tilaa ratsukoille joilla on etuajo-oikeus ja siten ilmeisesti sain epävarman olon myös muille ratsastajille. Lopputunnista meni kyllä tosi hyvin, taisin sisäistää jotain siitä mikä mun asennossa on ollut pielessä, sain heppani keskittymään ja tottelemaan, jne., mutta silti vähän harmittaa jos aiheutin muille epävarmuutta tunnilla. Hävettää ja tekis mieli olla menemättä kyseiselle tunnille enää koskaan, mutta eihän asiat sillä tavalla ratkea. Pitää vain oppia virheistään ja nousta takaisin satulaan, olla aikuinen. Ja näyttää ensi tunnilla, että en ole tahallani tyhmä ja muista piittaamaton, mulla on vain välillä vähän pitkät piuhat kun pitäisi oppia jotakin uutta.

Larppikesän loppu

Pari viikkoa sitten oli oikeasti kauden vihoviimeinen rajakatseihmisten larppi. Varsinaiset Rajakatseen pelithän loppui jo aiemmin, mutta ennen tätä Riimukehä-nimisen kampanjan peliä sitä uskotteli itselleen, ettei kaikki ole vielä ohi. Ei ihan vielä. Alkuun olin innoissani kyseisestä larpista, siitä että saisi nähdä vielä kaikkia ihania ihmisiä, mutta sitten alkoi epäilyttää. Paikalle oli tulossa vain kymmenisen pelaajaa ja sen tuntui jotenkin kauhean vähältä ja liian jotenkin intiimiltä. Isommassa porukassa on melko samantekevää mitä teet vai teetkö mitään pelillisesti, kun se ei vaikuta muiden kokemukseen, mutta pienemmässä porukassa sillä on enemmän väliä. Jos yksikin jää toimeettomana nurkkaan istumaan koko pelin ajaksi, kärsii muidenkin peli. Tai niin ainakin ajattelin.

Olin melkein viimehetkille valmis perumaan koko jutun, kun en ollut saanut proppejakaan aikaiseksi. Onneksi kuitenkin hahmotiedot saatuani innostus nousi taas eikä poisjääminen tullutkaan enää kyseeseen. Pelinjohtaja oli niin loistavasti saanut kiinni aiemmin luodun hahmoni olemuksesta ja onnistunut vielä syventämään sitä! Aamukaste-Bernilla oli juuri sellainen kuin piti!

 Automatkalla luin vielä taustamateriaalit läpi ja loppumatkasta kiusasimme kuskiamme Annan kanssa hoilailuillamme. Hetkeksi aikaa kesä tuli takaisin.

Peli sujui lopulta hienosti, täytin mökin höpöttelylläni ja silloin kun en keksinyt sanottavaa Anna vähän avitti. Jo varsin ajoissa hahmomme saivat tehtävänsä hoidettua itseään tyydyttävällä tavalla, oli täysin epäolennaista tyydyttikö se lopulta kaikkia kun se vain näytti hyvältä. Loppuun liittyi pieniä tarkoituksellisia ja tahattomia kauhun hetkiä, jotka sytyttivät innon päästä vielä kauhularppiin.

Pelin jälkeen suurin osa porukasta lähti ja mökkiin keskelle ei-mitään jäi neljän sakki. Sauna lämpeni liian kuumaksi ja lämpimässä lokakuun yöilmassa tuli varmaan vietettyä enemmän aikaa kuin itse saunassa. Juttelimme kaikesta ja se oli mukavaa. Oli jokseenkin absurdia seisoa täysin pimeässä vinolla laiturilla ja katsoa kun hullut menivät uimaan. Laiturin tikkaatkin oli jo nostettu vedestä talviteloille.

Oli ihanaa kun seuraavana aamuna ei ollut mikään kiire herätä. Siivoamiset hoidettiin sitten kun tuntui siltä ja kotiinpäin lähdettiin kun huvitti. Vähän ennen sitä piti vielä seisoa laiturilla ihailemassa lokakuista järveä ja sen autiota maisemaa. Siihen loppui kesä jotenkin todella konkreettisesti. Autossa olisi tehnyt mieli itkeä, mutten kehdannut.

Pääkaupunkiseudulle ja takaisin

Pidän junalla matkustamisesta. Jotenkin tunnelma junassa on lähes aina mukava, on kiva katsella nopeasti vaihtuvia maisemia tai lukea tai mitä nyt haluaakaan tehdä. Koko ajan menee eteenpäin, vaikka liike onkin niin tasaista, että se on helppo unohtaa. Olen aikaa sitten oppinut olemaan välittämättä junien myöhästymisestä juurikaan, sillä se vain on yksi niitä asioita, jotka eivät muutu miksikään vaikka kuinka turhautuisi ja hermostuisi. Tietysti välillä on vain huonoja päiviä kun väsyttää, eikä haluaisi odottaa myöhässä olevaa junaa kylmällä asemalaiturilla, mutta pääasiassa junailu on yksinomaan rentouttavaa ja kivaa.

Tänä viikonloppuna tuli reissattua junalla pääkaupunkiseudulle sekä tapaamaan yhtä ystävääni, että osallistumaan hänen isoveljensä 30-vuotissynttäreille. Olin viimeiseen asti vähän epävarma juhlien ja koko reissun suhteen, sillä laskeskelin etukäteen, että se tulisi väkisinkin varsin kalliiksi, enkä muutenkaan ollut varma miten kaikkeen pitäisi suhtautua. En kuitenkaan tuntenut ennakkoon ystäväni lisäksi juuri ketään juhlista ja päivänsankarikin on kuitenkin jäänyt varsin etäiseksi siihen nähden että olemme tienneet toistemme olemassaolosta ystäväni kautta n.21 vuotta. Ajattelin kuitenkin ottaa koko jutun kokemuksena, sillä tiedossa oli kuitenkin juttuja joita en ollut aiemmin tehnyt.

Kaikki huolet liittyen omaan viihtymiseeni juhlissa osoittautuivat kuitenkin aiheettomiksi varsin pian, sillä siellä oli tosi hauskaa. Ensimmäiseen osaan pippaloita, ennen cocktailhenkisiä juhlia, kuului metsässä rämpiminen kaatosateessa, mikä ei tuntunut ollenkaan hauskalta silloin puolen tunnin jälkeen kun kaikki vaatteet olivat alusvaatteita myöten märkinä ja kengät hölskyivät vettä ja tiedossa oli vielä 40min junamatka takaisin ystäväni luo ennen kuin saisi päälle mitään kuivaa. Nyt koko juttu tuntuu tosin jo huvittavalta, sillä siitä selvittiin ja koko loppuillan pysyimme kuivina.

Itse juhlissa tuli naurettua paljon ja syötyä hyvin, jatkot olivat Dtm:ssä, jossa en ollut koskaan käynyt. Mua oli vähän peloteltu siitä ennakkoon ja mulla oli omatkin epäilykseni, sillä en pidä yökerhoista juurikaan, enkä ole sellaisissa käynyt tosi pitkään aikaan. Helsingin hintatasokaan ei oikein miellyttänyt opiskelijan kukkaroa. Kaikesta huolimatta tunnelma oli heti hauska kun synttärisankari johdatti meidät suoraan siihen osaan baaria, jossa oli pieni tanssilattia ja 90-luvun hittejä ynnämuuta outoa musaa. Tanssittiin koko sen reilu pari tuntia ja laulettiin ystäväni kanssa biisejä mm. Smurffi-sanoituksilla niin että kanssaihmiset saivat hävetä. Lopulta sattui sekä jalkoihin, joissa mulla oli 12 cm korkoa, että kurkkuun, ja onneksi lähdimme vielä silloin kun oli kivaa, ettei tunnelma päässyt missään vaiheessa lässähtämään.

Ei siis kaduta yhtään jos tän reissun takia joutuu nyt sit loppukuusta makaronidieetille, koska oli niin kivaa! Lähtiessä piti miettiä kumpi on pienempi paha, yhä märät tennarit vai korkkarinilkkurit jotka sattuu päkiöihin. Kumpikin kenkävaihtoehto kertoi mielestäni onnistuneesta reissusta eikä siis haittannut lopulta ollenkaan istua junassa sukat vähän kostean tuntuisina.

Väsy

Olen maailmanlopunväsynyt. Liikaa univelkaa ja stressiä. Stressiahdistukset on kyllä nyt pääasiassa selvitetty, mutta uuvuttaa silti kun paljon on vielä tekemättä. Kahvia ei uskalla enää juoda, kun yhtenä yönä en saanut unta koska olin mennyt juomaan sitä neljän aikaan edellisenä iltapäivänä yhden mukillisen. Seuraavana aamuna väsytti ja päätin korjata asian sellaisella Valion latte-juomalla, mistä aiheutui ilmeisesti jonkinmoinen kofeiiniyliannostus sekoitettuna väsymykseen ja siis todella huono olo niin fyysisesti että myös pään sisällä. Nyt koetan pitäytyä juomissa joissa on vähän vähemmän kofeiinia, eli kokiksessa ja teessä, kummastakaan kun en ole koskaan saanut moisia oireita.

Musta tuntuu, että väsymyksen myötä ajatukset kulkee vielä tahmeammin kuin normaalisti. Toissapäivänä poltin koko käteni kun fiksuna naisena päätin siirtää juuri uunista tullutta posliinikippoa paljaalla kädellä. Kylmähoidosta huolimatta peukaloon ja keskisormeen tuli ihan rakot joista isompi puhkesi eilen juuri kun äiti oli ehdottanut, että sen voisi koettaa tyhjentää. Sen jälkeen se olikin myöhäistä, nyt koitetaan vaan estää tulehtuminen. Muutenkin tuntuu että mietteet jää helposti tyhjäkäynnille, mihinkään ratkaisuun ei pääse, eikä mitään saa aikaiseksi.

Sinänsä hassua, että on niin väsynyt vaikka koulua meillä ei ole ihan kauheasti. On vaan isompi lehtiprojekti ja vähän muuta. Edes virallisia aamuherätyksiä ei ole juurikaan, perjantait on vapaana. Mutta sen sijaan on kyllä tullut huideltua ties missä sekä viikolla, että viikonloppuisin. On ihanaa kun viimein oon päässyt viettämään aikaa luokkakavereiden kanssa vapaa-ajallakin ilman että kyse on yleisista bileistä. Mua on kuulemma pidetty pelottavana (todella hämmentävää!) ja siksi tarkempi tutustuminen on kai ottanut aikaa kun en itsekään ole kovin taitava ehdottamaan ajanviettoa. Ja viikonloppuisin tosiaan on tullut reissattua vaikka missä ja samaa on tiedossa aika lailla marraskuun puoleen väliin asti. Tänä viikonloppuna en harvinaisesti ole menossa minnekään, vain ropettamaan lauantaina, joten täytynee koittaa nukkua ja rentoutua samalla kun jossain välissä miettii millaisen teen lehtiprojektimme larppaamista käsittelevästä artikkelistani.

Lopuksi mihinkään liittymätön kuva luolastani aidoimmillaan: se on hallittu kaaos. Ja mulla on myös uusi heräteostoksena hankittu hiiri. ♥

Rajakatsehaikeus

Tänään sunnuntaina autolastillinen larppaajia kamoineen suuntasi viimeistä kertaa pois Rajakatseen mailta tänä vuonna. Paikalle palataan vasta puolen vuoden päästä. En ole suostunut vielä sisäistämään asiaa kunnolla, sillä se tuntuu pahalta ja surettaa. Miten voin olla erossa siitä kaikesta ihanasta niin kauan? Onneksi noihin ihmisiin on päässyt tutustumaan viimeistään tänä kesänä niin hyvin, ettei varmaan tarvitse olla heistä kaikista erossa koko tuota pitkää aikaa. On silti käsittämätöntä miten nopeasti tämäkin larppikausi meni ja miten olen joskus voinut olla ilman sitä kaikkea. Kaikki siellä metsässä on niin kotoista ja tuttua, siellä mieli lepää vaikka keho ei lepäisikään. Koskaan ei ole tylsää, aika menee kuin siivillä ja kelloa ei haluta ollenkaan katsoa. On kyllä ollut elämäni parhaita päätöksiä lähteä tuohon mukaan vaikka silloin pelottikin! Pelikokemukset ja uusiin ihmisiin tutustuminen on muuttanut mua ihmisenä aika paljon, osaan nykyään heittäytyä asioihin larppaamisen ulkopuolellakin ihan eri tavoin kuin ennen. Olen kyllä yhä oma itseni, mutta vain paranneltu ja kehittynyt versio.

Tän viikonlopun peliin liittyi jännitystä muustakin syystä kuin siitä, että tiesi sen olevan viimeinen pitkään aikaan. Mun piti myös tehdä uusia juttuja hahmolleni, mutta jo pitkään mua vaivannut ahdistusstressitila lamautti viime viikollakin, enkä saanut mitään aikaiseksi. Silti kaikesta huolimasta kaikki meni hyvin, paremmin kuin olin uskaltanut toivoa. Turhaan sitä taas huolehti. Kuten Annakin sanoi, Rajakatseessa onnistuu vain olemaan kerta kerralta hauskempaa. Joka kerta tuntee ihmisiä paremmin ja osaa olla luontevammin. Olen edelleen otettu ja valtavan iloinen siitä, kuinka avosylin meidät on otettu vastaan, vieläpä yhdenlaiseen inside-piiriin. Tietysti sellaisen eteen täytyy itsekin tehdä jotain, esimerkiksi mennä paikan päälle koko viikonlopuksi, eikä vain pelin ajaksi, ja olla muutenkin aktiivinen.

Kiitos Annalle taas kuvista ♥

Onneksi mulla on koko syksy niin täynnä, ettei ehkä ihan kauheasti ehdi ikävöidä Rajakatsetta, vieläpä kaikkea kivaa tekemistä. Kyseisen yhteisön IRC-kannullekin liittyminen oli loistava idea vaikka aluksi pelottikin. Sekin lievittää ikävää, kuten myös tieto, että nähdään kyllä taas, ennemmin tai myöhemmin!

Kiukkuärinää

SUUTUTTAA. Mua ei helposti saa kiukustumaan, mutta nyt kiukuttaa niin että halusin potkia maihareilla reikiä seiniin. Tai heittää jotakin parvekkeelta alas.

Mulla ei ole ennen ollut ns. kantista ja vielä reilu vuosi sitten olen ollut sitä mieltä että kaikki baarit ynnämuut on tyhmiä ja ahdistavia paikkoja (ehkä pubeja lukuunottamatta). Kouvolaan muuton jälkeen hyväksi hengailupaikaksi kuitenkin osoittautui Rytmi-Katti, jossa oli aina mukava fiilis, myös alakerrassa joka oli enemmän se bilemesta kuin rauhallisempi yläkerta.

Ja nyt sekin on kokonaan pilattu. Alakerrassa on pinkit seinät ja siellä soi Shakira. Raskaampaa musiikkia ei saa vaikka pyytäisi. Vessassa pissikset valittaa kun kopeissa on liian vähän tilaa ja pytyt on vinossa.

Tuli mieleen se oman teini-iän ahdistus mitä koki kun kavereiden mukana puoliväkisin istui jossain baarissa, eikä tuntenut oloaan ollenkaan kotoisaksi. Nyt sentään helpotti kanssakärsijöiden joukko, jotka avoimesti kapinoivat systeemiä vastaan mustat maskit naamassa. Tuntui hyvältä kuulua johonkin porukkaan, mutta ei siinä paikassa puolta tuntia kauempaa voinut olla siltikään. Pitänee vaihtaa kantista, ei haluta tukea tuollaista kaupungissa jossa vastaavia paikkoja on muitakin, mutta vaihtoehtomusiikille ja -ihmisille ei ole juuri paikkoja. Suututtaa.

Örkkimäisyyksiä

Viikonloppun vietin taas metsässä, tällä kertaa leikittiin örkkejä ynnämuita. Ensin kun kuulin larpista, hylkäsin idean suorilta käsin. Ajattelin ettei se todellakaan olisi mun juttu, ei musta ole riehumaan siten. Päättelin, että kutsua ei varmaan edes tarkoitettu mulle, vaan enemmänkin perseilemään kykeneville ihmisille. En suonut asialle montaa ajatusta ja olin vain hiljaa kun aiheesta puhuttiin.

Sitten kyseisen larpin pelinjohtajat alkoivat puhua musta kuin olisi automaattista että osallistuisin ja itsekin aloin innostua vähän. Alettiin Annan kanssa suunnitella ties mitä ja ajatus alkoi hiljakseen tuntua aina vain paremmalta. Anna kun saa omalla persoonallaan mun innostuksen kasvamaan huimiin ulottuvuuksiin ja sitä kautta saa musta esiin käyttäytymistä, jollaista en uskonut koskaan harrastavan. En muutu toiseksi ihmiseksi, on vain sellaisia piirteitä, jotka tähän mennessä on pääasiassa pysyneet suljettujen ovien takana. Me siis alettiin ottaa hahmomme omiksi jo varmaan viikkoa ennen peliä ja etenkin perjantain ajomatka pelipaikalle oli aikamoista riehumista. Kaverimme, jonka autolla menimme ja joka itse on kahden lapsen äiti, valitti että olimme kuin viisivuotiaita. Hänen lapsensa tuntuivat helpolta meidän rinnallamme. :D Ihmiset huoltoasemalla ja kaupassa katsoivat oudosti, mutta se oli yhdentekevää kun meillä oli kivaa.

Vielä ennen peliä jännitti, että mitä siitä mahtaisi tulla. Olin päättänyt, etten kiedo oranssia nauhaa käsivarteeni sen merkiksi ettei muhun saa koskea, vaan olin siten avoin kaikelle tappelulle ynnämuulle. Onneksi mun hahmo oli niin nilkki, että se saattoi potkia ja heitellä kävyillä muita, ja sitten juosta Pomon taakse piiloon. Pomo suojeli kivasti lemmikkiään ja saatoin naureskella pahantahtoisesti kaikille. Pelissä oli lopulta valtavan hauskaa, eikä edes edellisenä iltana rikkomani nilkan nivelside paljon hidastanut vauhtia. Oli autoja, tappeluita ja savupommeja. Lopuksi kaikki kuoli. Tai ainaki melkein.

Koko viikonlopusta jäi käsittämätömän hyvä olo. Olin ylittänyt itseni ja tehnyt jotain, mitä en olisi aluksi uskonut kykeneväni tekemään. Lisäksi tuntuu entistä enemmän, että kuulutaan tohon porukkaan, vaikkei olla oltu siinä vielä kovin kauaa. Ja eikä vain Anna, vaan ihmiset tuntee myös mut, enkä ole vain joku Annan jatke. Okei, joiltakuilta mennään kuulemma sekaisin ja ollaan vähän niin kuin kaksi yhden hinnalla- tarjous, mutta monelle ollaan kuitenkin ilmeisesti kaksi omaa persoonaa. Se ei ole mulle aina itsestäänselvyys kun menen uuteen porukkaan jonkun kanssa, yleensä jään vain sen kaverini varjoon eikä kukaan oikein edes huomaa mua. Noi ihmiset luo niin turvallisen ympäristön, että siellä uskaltaa olla täysin oma itsensä ja kaikkea muutakin. On lupa kokeilla, kukaan ei tuomitse. Olen niin äärettömän kiitollinen heille kaikille ja iloinen että silloin vuosi sitten keväällä päätin lähteä tuonne! <3

Piileskelevä mörkö nimeltään Apeus

Miten voikin mielialat vaihdella ääripäästä toiseen? Naisena voisin tietty syyttää hormoneja tai jotain, mutta se selitys tuntuu vähän ontuvalta.

Mun kesä on ollut loistava ja se on ollut täynnä täydellisen hyviä ja onnellisia hetkiä. Silti pohjavireenä on ollut lähes taukoamatta pieni apeus. Se ei ole ollut tuntuvasti läsnä jokaisessa hetkessä, eikä edes joka päivä, mutta silti se on ollut olemassa. Toisina päivinä sen on voinut tuntea vahvemmin ja se on ollut lamaannuttavaa. Vähän tuhoistakin. Aina apeus ei ole johtunut oikein mistään, mutta kirkkaimmin se on tullut esiin tietynlaisissa tilanteissa.  On ollut vaikea sulattaa toisten ihmisten onnea, kun itseltä sellainen on vasta viety.

On ollut itsetutkiskelun paikkoja, olen koettanut joidenkin mantrojen avulla saada ajattelumallini muuttumaan. On pelottanut se, että aiemmin niin suuri optimismini on ollut poissa, etten ole edelleenkään vahva. On ikävää, että annan muiden ihmisten toimien ja mielipiteiden vaikuttaa niin vahvasti itsetuntooni ja kykyyni olla onnellinen.

Tänään koin vapautunutta onnea ilman sen suurempaa syytä ja vain sen takia, että vastaani käveli pariskunta, he näyttivät söpöiltä yhdessä. Olin täysin aidosti iloinen siitä, että he olivat löytäneet toisensa. Sillä hetkellä tuntui, että mun elämässä kaikki on just hyvin, että multa ei puutu mitään. Aurinko paistoi, pyörä kulki lujaa ja tuuli tuntui kasvoilla ja hiuksissa. Edessä on jälleen hauska viikonloppu ihanien ihmisten seurassa ja mulla on lähipiirissä ihmisiä, jotka välittävät musta aidosti. Kaikki tulisi olemaan hyvin ja edessä olisi varmasti kaikkea hauskaa ja yllätyksellistä.

Sitten ei mennyt kauaakaan, kun muutamat pienet jutut laukaisivat taas apeuden. Äkkiä tuntui, että multa puuttuu kaikki, mitä mun olis tähän ikään mennessä pitänyt jo saavuttaa, ettei mulla oikeasti olekaan yhtään mitään. Että vaikka asiat nyt olisivatkin näennäisesti hyvin, niin entäs jos mikään ei muutu seuraavan viiden vuoden aikana. Ja siitä lähti syöksykierre alas. Miten pohjalle vajoaminen onkin niin paljon nopeampaa? Päteekö tähänkin painovoiman lait?

Onneksi huomenna on jo perjantai ja tämäkin ilta on täynnä tekemistä, niin en ehdi pahemmin riutua itsesäälissäni. Mutta kuinka pitkään sitä pystyy vain ohjaamaan ajatukset muualle? Pitäisikö tällaisia asioita käsitellä jotenkin? Ja jos pitäisi, niin miten?

Kesäposteljooni ja kesäloma

Se on nyt ohi! Sanomalehdenjakajan hommat nimittäin. Yksitoista viikkoa meni kyllä nopeasti! Alkuun ajattelin että ehdin kyllästyä tuohon hommaan, kun jokainen päivä oli lähestulkoon edellisen kaltainen, mutta ei tässä ajassa ainakaan ehtinyt tympiintyä. Ennemminkin työ kävi koko ajan helpommaksi kun oppi ulkoa reitin ja muisti mikä lehti menee mihinkin luukkuun missäkin talossa. Muistan varmaan aika pitkään kuinka monta lehteä menee mihinkin taloon - arkipäivinä sekä viikonloppuna.

Vaikka onkin ihanaa että nyt alkaa sitten kolmen viikon loma ennen kuin opinnot jatkuu, niin vähän harmittaa kuitenkin. Mulla on ollut koko kesän tosi hyvä olo kun on saanut periaatteessa kuutena päivänä viikossa pakkoliikuntaa ja nyt kun sitä ei enää ole, niin harmittaa jo valmiiksi se kuinka palaan takaisin laiskuuteeni ja liikkumattomuuteen. Kouvolassa kivat liikuntamahdollisuudet on niin harvassa! No, täytyy koittaa motivoitua Annan kanssa ja käydä vaikka uimassa. Ja alkaa pitää niitä historiallisia tansseja.
 

 Yleisesti ottaen tästä kesätyöstä jäi siis hyvät fiilikset. Vaikka vapaapäiviä sinällään oli vähän, niin päivisin kuitenkin oli hyvin aikaa tehdä melkein mitä tahansa. Lisäksi työajat oli melkeinpä täydelliset tällaiselle yökukkujalle. Ja vaikka työtä vastaanottaessani multa kysyttiin uskallanko jakaa keskustassa, niin sen suhteen ei kyllä ollut mitään ongelmaa. Tää betoniparatiisi on sen verran hiljainen paikka, että viikolla missään oli tuskin ketään ja viikonloppuna kaikki vaikutti olevan niin hyvällä tuulella, ettei tarvinut pelätä. Ja luulen, että jonkin verran vältin yhteenottoja ihan vain sillä että olen nuoren näköinen nainen, muhun suhtauduttiin tosi positiivisesti kaikkialla mihin menin.

 Tietty välillä oli säikkyhetkiä, mutta niitä olis ollu joka tapauksessa, koska pelästyin tyyliin omaa heijastusta ja liikennemerkkejä. :D Öisin mielikuvitus liehuu ihan omissa sfääreissään. Normisti vähän kammoksun humalaisia ihmisiä, mutta töissä ollessa sain kyllä kuulla sellaisilta usein kaikkea hauskaa. Kyllä se, että joku kehuu mua hyvännäköiseksi tai kauniiksi hivelee itsetuntoa, vaikka sanoja olisikin humalassa. :D Etenkin kun töihin en todellakaan pukeutunut tai ehostautunut mitenkään järin ehostuskelposeksi ja hikikin siinä portaita ravatessa tuli.

Tää kesä on ollut ihan super hieno ja sitä tuskin pilaa se, että nyt ei enää tarvi mennä öisin töihin. Sen kunniaksi voi ottaa vähän valkoviiniä ja suunnitella mitä kaikkea sitä lomallaan tekis!

Maailmanlopulliset synttäribileet

Kerran saatiin Annan kanssa loistava idea: Fallout/post-apokalyptiset synttäribileet. Juhlapaikkana jokin ulkotila jonka voisi lavastaa teeman mukaiseksi. Jokaisen pitäisi pukeutua tai boolimaljalle ei olisi asiaa. Idea muuttui todellisuudeksi reilu pari viikkoa myöhemmin, jolloin suunnattiin tamineissamme ja hirveä määrä tavaraa mukanamme lumenkaatopaikan maailmanlopunjälkeisiin maisemiin.

Varovaisuus on tärkeä asia.

Kahden ison pressun päälle mahtui kaikki istumaan hyvin joko retkituolissa tai ilman. Oli boolia ja matokakkua jonka olin päivällä tehnyt. Sitä erehdyttiin luulemaan lihaksi, mikä ei sinänsä yllätä, aika epämääräinen möykky se olikin. Osa karkkimadoista oli sulanut liian kuumaan suklaakuorrutteeseen, mikä teki kakun ulkonäöstä vielä astetta kuvottavamman.

Maailmanlopun aikaan ei tarvita ruokailuvälineitä, kakkuakin voi syödä puukolla.

Luonnon elolliset kävi tutuksi illan mittaa. Hyttysiä oli ainakin kahta eri lajia ja kumpaakin ihan hillittömästi. Hyttyssavuista oli apua vain pressujen läheisyydessä ja jokainen joka kävi sen alueen ulkopuolella, toi aina lauman verenimijöitä perässään. Lisäksi saimme seuraksemme kohtuullisen ison sammakon, joka ennakkoaavistuksieni mukaisesti päätyi viinimukiini. Eipä se haitannut, kelpaa mulle vähän sammakkoinenkin viini.

Maailmanlopullinen asukokonaisuus.

Tunnelma oli koko illan loistava, pelkäsin että ihmisillä tulisi tylsää noin keskellä ei mitään, ilman minkäänlaisia ulkoisia virikkeitä, mutta onneksi se ei vaikuttanut siltä. Tai ainakaan itselläni ei ollut tylsää, päinvastoin! Illan lopuksi päädyimme kahden Helsingistä asti tulleen vieraan kanssa Annan painostuksesta niiden olohuoneeseen nukkumaan. Aamulla heräsimme Muumi-musiikkiin ja jouduimme raahautumaan mun kämppään jatkamaan juhlienjälkeistä koomausta kun majoittajamme lähtivät reissuun.

Punapäät päivänsankarit.

 Vaikka niistä jotka itse kutsuin juhliin, vain yksi saapui (tämä ei ole syytös vaan toteamus!), niin mulle jäi tosi kiva olo. Ihanaa että ihmiset jaksaa innostua tällaisista ideoista, ihanaa että on sen verran samankaltaisia ihmisiä ympärillä, vaikka sitten välikädellisesti!

Nouse ylös. Pue päälle. Se helpottaa.

Niin paljon on ollut viime aikoina kaikkea kivaa ja päristävää, kuten kahden päivän Rajakatse-larppi viime viikonloppuna ja lisäksi meijän tarina, jota voi spekuloida ja hypettää Annan kanssa loputtomasti.

Vienon mekkoa piti muokkailla vähän. Napit on niin kivoja!

Kuitenkin sitten kun välitön pärinä loppui, eikä ollut varsinaisesti tekemistä, iski taas pienimuotoinen masennus. Ei huvittanut nousta sängystä, motivaatiota riitti ainoastaan nukkumiseen, koko ajan itketti. Niinpä viime keskiviikkona olin hereillä vain noin kuusi tuntia, siitäkin ison osan olin sängyssä telkkaria katsoen (paha merkki jo sinänsä, en ikinä kato telkkaria yksin). Sitä seuraavana yönä nukuin 13 tuntia, koska menin ajoissa nukkumaan ja heräsin vasta puolenpäivän jälkeen. Päivä lähti käyntiin nihkeästi, ei olisi millään edelleenkään huvittanut pukea päälle ja lähteä ulos. Mutta tiesin, että se saisi oloni taas paremmaksi, olihan tiedossa Rytmi-Katin lettukestit ja siinä samalla siis paljon ihmisiä. Jotenkin ihmisistä saa aina energiaa vaikkei edes juttelisi kenenkään kanssa. Pidän siitä, että ympärilläni on hälinää. Otin siis itteäni niskasta kiinni ja pistin päälle uuden mekon ja kengät, sekä suuntasin puistoon ollakseni siellä hetken itsekseni ennen kuin Anna liittyisi seuraani.

Kehdattiin väittää, ettei mun arkivaatteiksi tilaamani asiat ole kovin arkisia! Pöh.

Ja lopulta tosissaan kannatti raahautua ulos asuinluolastani, oli ihan loistava ilta! Anna vie (ja on jo vienyt) mut rappiolle, mutta ei se haittaa kun on niin kivaa!

Juhannus

Nyt juhannusaikana mökillä on mennyt enemmän aikaa sängyssä kuin poissa sängystä. Koko ajan väsyttää, koko ajan voi nukkua lisää, eikä ole oikeastaan mitään motivaatiota nousta ylös. Ainoastaan syömisen ja vessassa käymisen ajaksi olen jaksanut vääntäytyä pois sängyn pohjalta. Vähän olen yrittänyt viettää aikaa sukulaisten kanssa, mutta kun ei oikein ole jaksanut. Kaikki ärsyttää. Ja jostain syystä tuntuu jo neljättä päivää, että on koko ajan itkun partaalla. Kummitäti yritti tulla liian lähelle liian nopeasti, kysyi mikä vaivaa. Se ahdisti, joten sulkeuduin taas yksinäisyyteeni ja nukuin vähän lisää. Sen jälkeen oli entistä vaikeampaa edes yrittää.

Joskus itsensä satuttaminen on se pienempi paha

Tämä on ehkä niitä asioita, joita ei varmaan kannattaisi kirjoittaa julkiseen blogiin, mutta jotenkin se helpottaa, että saa asian kirjoitettua. Vielä niin että edes jollain on mahdollisuus lukea se, oma yksityinen päiväkirja ei ihan aja samaa asiaa. Joitain asioita ei vain osaa sanoa ääneen kenellekään. Tässä asiassa pelkään saavani sääliä ja sitä en kestä. Ei mua saa sääliä, olen vahva ihminen.

Vahvatkin ihmiset särkyy joskus. Enkä edes ole kovin vahva. Esitän vain. Yli kuukausi sitten menin ihan rikki. Olen aina ollut huono käsittelemään pettymyksiä, mutta se hetki oli pahinta ikinä. Mielessä kävi kaikki itsetuhoisuuden asteet, vaikka etäisesti ymmärsinkin, ettei tuollaisen asian pitäisi olla niin vakava eikä minkään sellaisen arvoinen. Mutta masentumisen taustalla ei välttämättä olekaan mitään isoja tragedioita ja tunne-elämän asioihin liittyy niin paljon yksityiskohtia, että harvoin romahtaminen kai johtuu jostakin yhdestä yksittäisestä asiasta. Silloin reilu kuukausi sitten tuntui, että ainoa keino parantaa oloa ja viedä ajatuksia pois tapahtuneesta oli satuttaa itseäni. Mietin erilaisia vaihtoehtoja ja lopulta lohduttavin ajatus oli tarttua paksuun terävään neulaan ja raaputtaa ihoa. Samaa kohtaa yhä uudestaan ja uudestaan. Se tuntui hyvältä, hysteerinen itkeminen lakkasi. En huolehtinut siitä, jäisikö jäljistä kenties arvet, en välittänyt. Raaputin kuusi raitaa, en tiedä kuinka kauan siihen meni. Jokaiselle haavalle oli syynsä.

Käsivartta kirveli pari päivää, mutta en katunut mitä olin tehnyt, vaikka toisaalta en myöskään halunnut kenenkään näkevän jälkiä. Hellesäällä se oli vähän vaikeaa. Olin varma, että parannuttuaan jäljet katoaisivat. Mutta siinä ne arvet yhä näkyy punertavina melkein valkoisella iholla. Alkuun suututti, ettei kukaan kysynyt niistä, niin selvästi ne näyttää itseaiheutetuilta. Mietin, eikö kukaan välitä, vai eikö uskalleta kysyä. Vai eikö niitä oikeasti nähnyt, vaikka itse näki koko ajan. Ja sitten kun niistä alettiin kysyä, en tiennyt mitä sanoa. Enhän voinut kertoa olleeni niin masentunut, että satutin itseäni. Kuittasin kyselyt vain hymähtämällä jotakin pelkistä naarmuista ja jotakin tapaturma-alttiudesta. Sitten vaihdoin puheenaiheen muualle. En tiedä kuinka läpinäkyvää se oli, mutta ainakaan kyselyt eivät jatkuneet. On vähän ristiriitaista, että yhtä aikaa haluan, että joku huomaa kuinka huono olo mulla on ollut, mutten kuitenkaan halua puhua aiheesta. Ei mua vieläkään varsinaisesti kaduta, sillä tein sen helpottaakseni oloa ja se auttoi. Osaisipa vain itse käsitellä koko asiaa jotenkin paremmin.

Ruhjeidenkeräilijä

En tiedä milloin musta on tullut näin tapaturma-altis. Enhän mie pienenä kuin venäyttänyt nilkat ja ranteen muutaman kerran? Mustelmia ja arpia on toki aina kerääntynyt, koska jotenkin mulle ilmestyy helposti mustelmia ja jää arpia. Mutta eihän sellaisia lasketa. Ja nyt oon kohtuullisen pienen ajan sisään toilaillut tehokkaammin. Siitä taitaa olla neljä vuotta kun taitoin oikeasta nilkasta nivelsiteet rikki ja vajaa vuosi sitten kynsin naamallani asfalttia. Ja nyt sitten viime sunnuntaina piti päästä rypäsemään mökin epätasaisessa maastossa, jossa ei koskaan ole ollut mitään ongelmaa! Mukavasti nilkka sanoi ruts, enkä taas muista mikä olisi ikinä sattunut niin paljon. Tietenkin se oli sama nilkka, jonka rikoin silloin aiemmin. Se, että naamasta puuttui pala viime juhannuksen tienoilla, ei tuntunut olevan mitään siihen verrattuna. Onneksi aurinkolasit peitti kyyneleet osittain. Vähän oli kiusallista, kun vanhemmat ja Anna siinä sitten hösäsi, avunsaaminen on vain niin kertakaikkisen vaikeaa mulle. Mutta jotenkin onnistuin könyämään veneeseen ja veneestä pois. Tärisyttävät aallot sattui nilkkaan, mutta purin hammasta.

Autossa kipu tuli vain aaltoina ja lopulta hellitti kun sain pitää jalkaa Annan sylissä. Neljänteen kerrokseen ja omaan asuntoon kipuaminen ei sinä iltana tullut kysymykseen, vaan olin porukoiden luona. Johan siitä oli puol vuotta kun oon siellä yöpyny viimeksi. Seuraavana aamuna sain siskolta kyydin Mehiläiseen työterveyteen ja siellä pari tuntia ylös alas ravattuani nilkutin side jalassa ja lääkärintodistus laukussa pois. Viikko sairaslomaa. Pomo ei ollut kovin tyytyväinen kun kerroin lomasta puhelimitse, tuskin on kenenkään työnantajan unelma, että viikon töissä ollut kesätyöläinen jää pois töistä yhtä pitkäksi ajaksi kun on siellä ollut. Mutta minkäs teet, mieluummin mieki olisin ollut töissä ja tienannut rahaa.

Hyvin pysyy turvotus melkein loitolla, kun ei käytä nilkkaa vaan istuu koko päivän kotona. Mutta on se silti vähän violetti ja vihreä. Ja paksu.

Ei tuo nilkka onneksi kai ole yhtä pahasti hajalla kuin silloin neljä vuotta sitten. Silloin koko jalkapöytä oli lopulta sinertävä ja turvonnut, nyt vain lähinnä nilkanseutu. Olen aika optimistinen, että ens tiistaina oon taas töissä! Aloin just pitää siitä portaissa ravaamisesta, homma oli alkanut rutinoitua ja olin saanut puristettua työajan vajaaseen kolmeen tuntiin. Lisäksi olo oli aika energinen, kun oli yli viikon ajan liikkunut säännöllisesti. Se on aika harvinaislaatuista mulle. Unirytmikin oli löytynyt, eikä päivällä väsyttänyt enää. Ei sen puoleen, tätä menoa ei ole pelkoa, että unirytmi muuttuu juuri miksikään lomankaan aikana. :D

Vielä vähän aikaisempi kuva koko oikeasta jalasta johon toi sininen nilkka sopii aika hyvin. ♥

Pyörän ja jakolaukkujen kolhima kaunis kinttuni.

Aina välillä vähän ahdistaa.

Jar of Happiness

Loppuvuodesta nettiä selaillessani tuli vastaan idea, jossa joka päivä kirjoitetaan lapulle asia, joka on piristänyt päivää tai tehnyt iloiseksi ja sitten laput säilötään purkkiin. Kun vuosi on ohi, on purkki täynnä ilahduttavia asioita.

Kuva Tumblrista.

Idea tuntui niin kivalta, että päätin toteuttaa itsekin sellaisen. Nyt melkein kuusi kuukautta myöhemmin alkaa mun happy jar olla aika täysi. Olen huomannut, että olen alkanut kiinnittää iloisiin asioihin huomiota entistä enemmän ja sitä kautta niistä osaa nauttia jo kyseisessä hetkessä ehkä enemmän kuin ennen. Ihmisten sanomisiin ja tekoihin kiinnittää entistä enemmän huomiota ja niille osaa antaa arvoa. Ne haluaa painaa mieleen, jotta ne voi päivän päätteeksi kirjoittaa lapulle ja sujauttaa purkkiin talteen. Luulin, että tämä olisi mulle taas niitä projekteja jotka aloitan, mutta jotka sitten unohtuvat, eivätkä koskaan pääty kunnolla. Mutta yllättävän nopeasti lappujen kirjoittelusta on tullut rutiini.

Mietin, että olen tainnut saada kehuja ja positiivisia kommentteja nyt vuoden sisällä enemmän kuin koko elämäni aikana! Tuntuu, että ympärilläni on paljon todella positiivisia ihmisiä, sellaisia jotka eivät epäröi kehua toista. Itse olen aina ollut huono jakamaan kehuja ja tämä onkin ollut hyvä aika opetella sitä. Haluan saada sanoillani jollekin yhtä hyvän mielen, kuin itse saan kuullessani kehuja ja kannustusta.

Välillä on toki päiviä kun ei kerta kaikkiaan keksi mitään positiivista. Aina välillä masentaa ja harmittaa kaikki ja tekisi mieli tehdä toinen purkki ikäville asioille. Onneksi sellainen purkki jäisi kuitenkin huomattavasti tyhjemmäksi kuin tämä iloisille asioille tarkoitettu!

Randomit iloisuudenaiheet joka kuukaudelta:

• "Iskän hirvikastike. ♥" 6.1.
• "Meijän luokka on ihan paras! "Torikokoussyndrooma."" 17.2.
• "RATSASTUSTUNTI! ♥ Laukkaaminen Eppu-hepalla. ♥" 7.3.
• ""Voisitsä Hannis näyttää yhtään söpömmältä?" - Anna Herrasmiesklubin jatkoilla." 15.4.
• "Osaan ehkä sittenkin saksaa! Laulaminen on kivaa!♥" 9.5.

Rajakatsekrapula

On turhauttavaa kokea krapula, joka jatkuu pitkään. Se sellainen jonkin tapahtuman ja ihmisläheisyyden jälkeinen olotila, kun ei millään pääse irti siitä mukavasta fiiliksestä, niistä ihmisistä ja kaikesta tapahtuneesta. Kun ei millään malttaisi odottaa seuraavaa kertaa, ei oikein osaa tehdä mitään muuta kuin haaveilla ja minkään muun tekeminen ei onnistu. Aika tuntuu matelevan.

Eilen piti palata todellisuuteen vuoden ensimmäisen kunnollisen Rajakatseen jälkeen, eikä se ole ollut mukavaa, saatikka helppoa. Vieläkin haluaisin vain palata metsään laulamaan nuotiolle, juttelemaan ihmisten kanssa ja larppaamaan. Voisin jopa nukkua teltassa taas, jos se olisi mahdollista. Nyt heti siis. Heinäkuu tuntuu olevan niin hirveän kaukana. Kaikki paikalla olleet tuntui tällä kertaa tutummilta, tuli sellainen olo, että viimein onnistui sujahtamaan vuosia keskenään olleeseen porukkaan mukaan. Kaikki siellä on niin mukavia ja ihania! Rajakatse on todellista eskapismia ja se tuli nyt niin hyvään saumaan, mikään muu tuskin olisi voinut nostaa mua yhtä hyvin siitä kuopasta, johon viime viikolla vajosin.

Viikonloppu oli monelta osin unohtumaton. Perjantaina pääsimme vanhan lava-auton kyytiin kun kuskasimme vettä saunalle ja sitten takaisin. Metsässä kulkevalla tientapaisella ylämäessä Anna huusi "Kaasua!" ja siitähän seurasi vain kaksi lavalla kierivää ja kikattavaa nuorta naista kun huutoa toteltiin. Parasta kyyditystä ikinä! Illalla nuotion ääressä lauloimme vuorotellen, mukaan sai liittyä jos osasi laulun, tai kuvitteli osaavansa. Uskaltauduin laulamaan lauluja, joista olin melko varma, ettei niitä muut tiennyt, uskalsin siis laulaa yksin melko vieraiden ihmisten edessä ja se oli hienoa. Kaikki oli hiirenhiljaa ja taputtivat kun lopetin. Teltassa oli yhä varsin kylmä nukkua ja käki kukkui melkein läpi yön.

Itse pelistä jäi eniten mieleen se, kun alkujännitysten jälkeen olimme juuri tuudittautuneet mukavaan rauhallisuuteen, siihen ettei enää mitään voi tapahtua. Sitten kuului huuto "Kaikki siviilit tavernaan!" ja nuotiokatoksesta ulos tullessa huomasin lähestyviä metsäläisiä. Niitä näytti olevan paljon. Tavernan ikkunaluukut suljettiin kun ihmiset pakkautuivat sinne ja siellä oli ihan pimeää. Vain lautojen raoista tuli valoa, sekä avonaisesta ovesta, jonka edessä seisoi ihmisiä. Hahmoni tuore aviomies otti osaa taisteluun, joten jännitti hurjasti, ettei sille vain käy mitään. Oma jännitys vain sai korostusta siitä kuinka pelästynyt tunnelma hämärässä tavernassa oli. Jossain vaiheessa vauva vielä alkoi itkeä, se tuli juuri hyvään saumaan. Taistelun mentyä ohi tavernan pihamaalla makasi useita ruumiita, joista iso osa oli onneksi metsäläisiä. Kukaan meistä ei kuollut, mutta joitain haavottui. Vienoa turhautti, kun se ei osannut tehdä oikein mitään auttaakseen ja kauhistutti ruumiiden näkeminen.

Vienon uusi mekko. Kuvat otti Anna.

Koko lauantaina en katsonut kelloa iltapäiväkolmen jälkeen, eikä tullut haluakaan katsoa. Se päivä olisi saanut jatkua loputtomasti. Vielä viiden aikaan aamulla, kun nuotiokatoksessa oli enää vain sitkeimmät valvojat, olisin halunnut jatkaa valvomista, vaikka siinä vaiheessa olinkin jo käpertynyt vieressäistujan gambesonin pehmustamaan kainaloon. Viimeinenkin päivä meni hyvissä tunnelmissa kun onnistuimme Annan kanssa purkamaan teltan ennätysajassa ja ennätystehokkaasti ja nuotiolla sai hyvin proteiinipitoista loppumättöä. Lopulta oli haikeaa halata ihmisiä ja vilkuttaa romukuntoisen Datsunin lavalta hyvästiksi. Seuraavaan kertaan!

☠

Pelkään eniten maailmassa yksinäisyyttä. Sitä että vaikka mulle ollaan ystävällisiä, niin lopulta kukaan ei välitä musta niin paljon kuin mie välitän niistä. Että vaikka annan paljon, niin en saa koskaan yhtä paljon takaisin. Että se, kuinka innostun helposti myös ihmissuhteista ja sitten satutan itseni jälleen, kun innostus ei olekaan molemminpuolista. Entä jos en löydä ketään, joka kestäisi mua koko loppuelämän, ketään joka välittää musta niin paljon, että haluaa yrittää vaikka mikä vaikeus tulisi eteen. Ihastun herkästi jos mulle vain ollaan ystävällisiä, niin huono itsetunto mulla lopulta on. Ja samalla mua inhottaa, että mun itsetunto on näin riippuvainen muiden ihmisten mielipiteistä ja tunteista.

Ymmärrän nyt entistä paremmin sitä, kuinka fyysinen kipu tuntuu helpottavan henkistä särkymistä. Kävin eilen juurihoidossa ihan vain siksi, että saisin tuntea kipua. Pettymyksekseni se ei sattunut ollenkaan, ei tehdessä eikä senkään jälkeen kun puudutuksen vaikutus lakkasi. Eikä satu vieläkään, vaikka hammaslääkäri varoitti, että joutuu syömään särkylääkettä pari päivää. Olen tarpeeksi masokistinen, että myös muut tavat satuttaa itseäni kävivät mielessäni, mutta lopulta olin sen verran pelkuri (ja fiksu), etten kummoiseenkaan kyennyt.

Mietin eilen myös, voiko pitkään itkemisestä saada nestehukan. Ei se kai kovin todennäköistä taida olla, vaikka unohtaisikin juoda. Ja syödä. Nälän tunnekin tuntuu hyvältä. Tuntuu, että olen ansainnut kaiken kivun, kun menin luottamaan ja toivomaan liikoja. Korkealta putoaa aina kovaa alas.

Kyllä mie tästä taas nousen, niin kuin olen ennenkin noussut. Elämä jatkuu, vaikka sitten väkisin. Velvollisuudet ja muille ihmisille tekemäni lupaukset pakottavat jatkamaan, vaikka aionkin vielä tämän päivän maata joko sängyssä tai lattialla. Lattia on hyvä paikka tässä asunnossa, siihen ei liity muistoja.

Sunnuntain hämisasu

Jatkoa edelliseen postaukseen sen verran, että tältä näytin sunnuntaina Hämiksessä. Ehdin jo unohtaa, että musta otettiin asukuvat! Kiitokset ystävälleni Tiinalle!

Asun teemana oli ilmeisesti hepat, tajusin vähän jälkeenpäin että mulla oli heppoja mekossa, sukissa ja kaulakorussa, ja viel heppalaukku! Jäi mieleen kommentit tuosta laukusta, että kuulemma se on aika uniikki ja että mun pitäis perustaa yritys ja alkaa valmistaa noita. :D

Hattuisaa herkuttelua

Eilen (sunnuntaina) olin käymässä Hämeenlinnassa ja osallistuin ystäväni yrityksen Cloudberry Ladyn sample sale-herkuttelu- miittiin. Siellä sai kuoharia, namia jugurttijätskiä ja hedelmäsalaattia. Lisäksi tuli juteltua uusien ihmisten kanssa, vaikka se ennakkoon vähän jännittikin, kun en aina ole kovin hyvä uusissa sosiaalisissa tilanteissa. Ja sit voitin bingossa hiuskamman ja pari pinniä, jee! Lopuksi tuin tuota ihanaa yritystä, vaikka mulla ei itselläkään ole hirveästi rahaa, ostamalla Tuulian tekemän kauniin bonnetin. Ihastuin siihen heti, vaikkei mulla olekaan oikein mihin yhdistää se. :D Mutta keksin vielä jotain, tai teen jonkun uuden mekon. Jonkun sirkusaiheisen, koska hatun värit on sininen, punainen ja kulta.

Koulutehtävää varten otettu kuva.

Vakava vappu

Vappuna kuuluu kai ryypätä. No, join yhden siiderin. Munkkeja en syönyt, enkä juonut simaa. Kaiken tämän sijaan käytiin luokan kanssa pikavisiitillä Helsingissä ja sen jälkeen siivosin  kämpän. Illemmalla istuin ystävien kanssa hetken ulkona kylmässä pelaamassa korttia kunnes siirryttiin lämpimään mun luo höpöttelemään. Olihan tämä hauskempaa kuin alkuperäiset suunniltemani, siis se, että ompelisin koko päivän.

 

Olisin hurjasti halunnut pistää päälleni liehuvahelmaisen kukkamekon, koska onhan vappu jo melkein kesä. Mutta ei ulkona kyllä semmoisessa mekossa olisi tarennut, piti palata sisälle pukemaan paremmin päälle. Samalla kukkaseppele vaihtui pienempään, mutta olipa sellainen päässä vapun kunniaksi kuitenkin. Ylioppilaslakista olen samaa mieltä kuin viime vuonna: en halua pistää sitä enää päähäni, ei se niin hieno saavutus ollut, eikä edes näytä niin hurmaavalta päässäni.

Huomiseksi joku keksi pistää kuoroesiintymisen, aamuksi totta kai. Olisin halunnut valvoa pidempäänkin, odottaa että J tulee luokseni nukkumaan, mutta kai aamulla sitten pitäisi olla jossain määrin ihmisen näköinen. Vaikka sopisihan krapulazombin ulkonäkö kyllä tähän juhlapäivän teemaan.

Munapäivä

Tänään iski kauhea pakkomielle saada pääsiäismunia, sekä suklaan että niiden ylläreiden takia, joten suuntasin kapungille hakemaan semmoisia. Pukeuduin keväisesti ja keräsin vaihteeksi tuijottavia katseita, mutta mitäs tuosta.

Robin Hoodista sai kymmenen dinomunaa kolmella eurolla, jee! Tästä puuttuu yksi, koska olin vähän loppasuu.

Oli tietty pakko avata kaikki munat ja kattoa yllärit, vaikka en kaikkea suklaata jaksanutkaan syödä kerralla.

En ihan ymmärtäny tätä. Ilmeisesti tällä voi piirtää jotain kuvioita, mut en ihan osannu.

Puolet leluista oli dinoja.

Tykkään etenkin tuosta derbistä kierosilmäisestä dinosta.

Jälkeen päin harmittaa, etten tajunnut ravistella munia kaupassa, koska kivoimpia leluista oli noi dinot! Koottavat asiat on hauskoja hetken, mutta pääasiassa ne on aika tyhmiä. :D Mitä tuollaisella bumerangilla muka tekee?

 Ja koskaanhan ei siis voi olla liian vanha tällaiseen, eihän?

Rovaniemiseikkailu

Tänä viikonloppuna oli kotimaamatkustuskuukauden viimeisenä kohteena Rovaniemi. Aiempina viikonloppuina kävin siis Joensuussa, Valkeakoskella ja Hämeenlinnassa ja nyt en vähään aikaan aio reissata mihinkään. Paluumatka on käynnissä ja matkaa on jäljellä noin kymmenen tuntia.Onneksi sain yhtenä ainoista koko bussissa vallata kaksi paikkaa itsekseni, kerrankin siitä mun "älä juttele mulle tai istu mun viereen" - aurasta on oikeasti iloa! Vaikka mulla nyt ei sinänsä ole mitään sitä vastaan että joku istuu mun vieressä, on yksin istuminen aina kivempaa, eikä mua oikeastaan huvittaisi nyt jutellakaan.

Rovaniemellä oli siis IOP, insinööriopiskelijapäivät. Lähdin mukaan koska J ja sen kaveri kysyi lähdenkö, ja kyllähän mulle seikkailut aina kelpaa! Vähän epäilytti mitä tästä tulee, koska en tunne tästä porukasta oikein ketään ja insinöörit (tai opiskelijat yleensä) ei nyt yleensä ole sitä rauhallisinta porukkaa. Menomatka meni silti ihan kivasti, en oikein tiedä mihin se 11 tuntia katosi kun vain neljä tuntia siitä meni katkonaisiin uniin. Ja Rovanimellä oli tosi kivaa J:n ja parin sen luokkakaverin kanssa. Kierrettiin rasteja kaupungissa omaan tahtiin ja suoritettiin ne jotka haluttiin. Iltabileet hotellilla oli loistavat, siellä ollut bändi soitti hyvin! Ja hotellissa oli hyvä nukkua, meillä kävi J:n kanssa tuuri ja saatiin yhteinen kahdenhengenhuone kun kaikki pariskunnat ei kuulemma päässy edes samaan huoneeseen!

Hienoa web-kameralaatua.

Rovaniemellä oli vielä lunta, mutta jotenkin ei edes tajunnu että oli niin pohjoisessa. Oon tottunu käymään Lapissa joko ihan  talvella kun lunta on metrikaupalla, tai kesällä kun hyttysiä on niin ettei ulos voi mennä. Ja kaiken lisäksi Rovaniemihän oli melkein kuin kaupunki! Toisin kuin Posio.

Niin ja näin poroja! Ja tuulimyllyjä. Ne on creepyjä. Jälkimmäiset siis.

Logoilua

Muutama viikko sitten saatiin typografian tunnilla tehtäväksi piirtää puolessa tunnissa logoehdotuksia hankkeelle nimeltä Spirit - trendikäs maaseutu. Siinä sitten piirreltiin luonnoksia silmät ristissä kahdeksan jälkeen aamulla epätietoisena siitä, miltä näyttää trendikäs maaseutu. Puolen tunnin jälkeen valittiin luokkalaisten ja opettajan kanssa ne parhaat luonnokset, jotka vietiin sitten kyseisen hankkeen työryhmälle lopullista valintaa varten. Multa valintaan lähti kolme luonnosta (hih) ja lopulta niistä yksi sitten valittiin hankkeen logoksi. Olin aika innoissani kunnes tajusin että se tarkoitti työskentelyä hiihtolomalla!

Mustavalkoinen, isompi versio logosta

No, logon teko ja viimeistely oli lopulta ihan hauskaa, tulipa treenattua taas vähän Illustratorin käyttöä. Värien ja fonttien kanssa sai hetken tapella, mutta onneksi opettaja sanoi kannustavasti, että "luota itseesi, osaat kyllä". Koko logoon hurahti helposti reilu 10 tuntia, aika paljon enemmän kuin aluksi kuvittelin. Seitsemän tuntia meni koulussa pelkästään viimeistelyssä ja graafisen ohjeiston tekemisessä. Välillä teki mieli repiä hiuksia päästä, mutta lopulta ei kyllä haittaa, ettei tuosta rahallista palkkiota saanut. Opin nimittäin tämän kanssa asioita, jotka koulussa opetetaan vasta kolmannella luokalla. Sain siis pienen etulyöntiaseman luokkalaisiin nähden logon teossa! :P Palkkioksi luvattiin jokin pieni tuotepalkinto.

Kampanjasta kertova juttu ja logo ilmestyivät PK:ssa 12.3.

Eilen tuon tuotepalkinnon sitten sain ja se osoittautui positiiviseksi yllätyksekseni kahdeksi Iittalan posliinipurnukaksi. En oikein tiedä mitä noilla pitäisi tehdä, mitä niiden sisälle kuuluu laittaa kun kannet eivät ole edes tiiviitä, mutta ehkäpä keksin sen vielä. Jotain pikkukrääsää niihin voi helpostikin ilmestyä. :D

Purnukat ja alkuperäiset luonnokset.

Olen ihan ylpeä itsestäni, vaikka juttu onkin vielä aika pieni, eikä mitenkään suuresti näkyvä. On tuo kuitenkin ensimmäisiä asioita, joita multa on julkaistu missään virallisesti! Kyllä tää ura tästä vielä urkenee. :3


PS. Tänään koulussa sain ihan palkallista työtä tähän hankkeeseen liittyen. Wuhuu!