Örkkimäisyyksiä

Viikonloppun vietin taas metsässä, tällä kertaa leikittiin örkkejä ynnämuita. Ensin kun kuulin larpista, hylkäsin idean suorilta käsin. Ajattelin ettei se todellakaan olisi mun juttu, ei musta ole riehumaan siten. Päättelin, että kutsua ei varmaan edes tarkoitettu mulle, vaan enemmänkin perseilemään kykeneville ihmisille. En suonut asialle montaa ajatusta ja olin vain hiljaa kun aiheesta puhuttiin.

Sitten kyseisen larpin pelinjohtajat alkoivat puhua musta kuin olisi automaattista että osallistuisin ja itsekin aloin innostua vähän. Alettiin Annan kanssa suunnitella ties mitä ja ajatus alkoi hiljakseen tuntua aina vain paremmalta. Anna kun saa omalla persoonallaan mun innostuksen kasvamaan huimiin ulottuvuuksiin ja sitä kautta saa musta esiin käyttäytymistä, jollaista en uskonut koskaan harrastavan. En muutu toiseksi ihmiseksi, on vain sellaisia piirteitä, jotka tähän mennessä on pääasiassa pysyneet suljettujen ovien takana. Me siis alettiin ottaa hahmomme omiksi jo varmaan viikkoa ennen peliä ja etenkin perjantain ajomatka pelipaikalle oli aikamoista riehumista. Kaverimme, jonka autolla menimme ja joka itse on kahden lapsen äiti, valitti että olimme kuin viisivuotiaita. Hänen lapsensa tuntuivat helpolta meidän rinnallamme. :D Ihmiset huoltoasemalla ja kaupassa katsoivat oudosti, mutta se oli yhdentekevää kun meillä oli kivaa.

Vielä ennen peliä jännitti, että mitä siitä mahtaisi tulla. Olin päättänyt, etten kiedo oranssia nauhaa käsivarteeni sen merkiksi ettei muhun saa koskea, vaan olin siten avoin kaikelle tappelulle ynnämuulle. Onneksi mun hahmo oli niin nilkki, että se saattoi potkia ja heitellä kävyillä muita, ja sitten juosta Pomon taakse piiloon. Pomo suojeli kivasti lemmikkiään ja saatoin naureskella pahantahtoisesti kaikille. Pelissä oli lopulta valtavan hauskaa, eikä edes edellisenä iltana rikkomani nilkan nivelside paljon hidastanut vauhtia. Oli autoja, tappeluita ja savupommeja. Lopuksi kaikki kuoli. Tai ainaki melkein.

Koko viikonlopusta jäi käsittämätömän hyvä olo. Olin ylittänyt itseni ja tehnyt jotain, mitä en olisi aluksi uskonut kykeneväni tekemään. Lisäksi tuntuu entistä enemmän, että kuulutaan tohon porukkaan, vaikkei olla oltu siinä vielä kovin kauaa. Ja eikä vain Anna, vaan ihmiset tuntee myös mut, enkä ole vain joku Annan jatke. Okei, joiltakuilta mennään kuulemma sekaisin ja ollaan vähän niin kuin kaksi yhden hinnalla- tarjous, mutta monelle ollaan kuitenkin ilmeisesti kaksi omaa persoonaa. Se ei ole mulle aina itsestäänselvyys kun menen uuteen porukkaan jonkun kanssa, yleensä jään vain sen kaverini varjoon eikä kukaan oikein edes huomaa mua. Noi ihmiset luo niin turvallisen ympäristön, että siellä uskaltaa olla täysin oma itsensä ja kaikkea muutakin. On lupa kokeilla, kukaan ei tuomitse. Olen niin äärettömän kiitollinen heille kaikille ja iloinen että silloin vuosi sitten keväällä päätin lähteä tuonne! <3