Rajakatsekrapula

On turhauttavaa kokea krapula, joka jatkuu pitkään. Se sellainen jonkin tapahtuman ja ihmisläheisyyden jälkeinen olotila, kun ei millään pääse irti siitä mukavasta fiiliksestä, niistä ihmisistä ja kaikesta tapahtuneesta. Kun ei millään malttaisi odottaa seuraavaa kertaa, ei oikein osaa tehdä mitään muuta kuin haaveilla ja minkään muun tekeminen ei onnistu. Aika tuntuu matelevan.

Eilen piti palata todellisuuteen vuoden ensimmäisen kunnollisen Rajakatseen jälkeen, eikä se ole ollut mukavaa, saatikka helppoa. Vieläkin haluaisin vain palata metsään laulamaan nuotiolle, juttelemaan ihmisten kanssa ja larppaamaan. Voisin jopa nukkua teltassa taas, jos se olisi mahdollista. Nyt heti siis. Heinäkuu tuntuu olevan niin hirveän kaukana. Kaikki paikalla olleet tuntui tällä kertaa tutummilta, tuli sellainen olo, että viimein onnistui sujahtamaan vuosia keskenään olleeseen porukkaan mukaan. Kaikki siellä on niin mukavia ja ihania! Rajakatse on todellista eskapismia ja se tuli nyt niin hyvään saumaan, mikään muu tuskin olisi voinut nostaa mua yhtä hyvin siitä kuopasta, johon viime viikolla vajosin.

Viikonloppu oli monelta osin unohtumaton. Perjantaina pääsimme vanhan lava-auton kyytiin kun kuskasimme vettä saunalle ja sitten takaisin. Metsässä kulkevalla tientapaisella ylämäessä Anna huusi "Kaasua!" ja siitähän seurasi vain kaksi lavalla kierivää ja kikattavaa nuorta naista kun huutoa toteltiin. Parasta kyyditystä ikinä! Illalla nuotion ääressä lauloimme vuorotellen, mukaan sai liittyä jos osasi laulun, tai kuvitteli osaavansa. Uskaltauduin laulamaan lauluja, joista olin melko varma, ettei niitä muut tiennyt, uskalsin siis laulaa yksin melko vieraiden ihmisten edessä ja se oli hienoa. Kaikki oli hiirenhiljaa ja taputtivat kun lopetin. Teltassa oli yhä varsin kylmä nukkua ja käki kukkui melkein läpi yön.

Itse pelistä jäi eniten mieleen se, kun alkujännitysten jälkeen olimme juuri tuudittautuneet mukavaan rauhallisuuteen, siihen ettei enää mitään voi tapahtua. Sitten kuului huuto "Kaikki siviilit tavernaan!" ja nuotiokatoksesta ulos tullessa huomasin lähestyviä metsäläisiä. Niitä näytti olevan paljon. Tavernan ikkunaluukut suljettiin kun ihmiset pakkautuivat sinne ja siellä oli ihan pimeää. Vain lautojen raoista tuli valoa, sekä avonaisesta ovesta, jonka edessä seisoi ihmisiä. Hahmoni tuore aviomies otti osaa taisteluun, joten jännitti hurjasti, ettei sille vain käy mitään. Oma jännitys vain sai korostusta siitä kuinka pelästynyt tunnelma hämärässä tavernassa oli. Jossain vaiheessa vauva vielä alkoi itkeä, se tuli juuri hyvään saumaan. Taistelun mentyä ohi tavernan pihamaalla makasi useita ruumiita, joista iso osa oli onneksi metsäläisiä. Kukaan meistä ei kuollut, mutta joitain haavottui. Vienoa turhautti, kun se ei osannut tehdä oikein mitään auttaakseen ja kauhistutti ruumiiden näkeminen.

Vienon uusi mekko. Kuvat otti Anna.

Koko lauantaina en katsonut kelloa iltapäiväkolmen jälkeen, eikä tullut haluakaan katsoa. Se päivä olisi saanut jatkua loputtomasti. Vielä viiden aikaan aamulla, kun nuotiokatoksessa oli enää vain sitkeimmät valvojat, olisin halunnut jatkaa valvomista, vaikka siinä vaiheessa olinkin jo käpertynyt vieressäistujan gambesonin pehmustamaan kainaloon. Viimeinenkin päivä meni hyvissä tunnelmissa kun onnistuimme Annan kanssa purkamaan teltan ennätysajassa ja ennätystehokkaasti ja nuotiolla sai hyvin proteiinipitoista loppumättöä. Lopulta oli haikeaa halata ihmisiä ja vilkuttaa romukuntoisen Datsunin lavalta hyvästiksi. Seuraavaan kertaan!