Joskus itsensä satuttaminen on se pienempi paha

Tämä on ehkä niitä asioita, joita ei varmaan kannattaisi kirjoittaa julkiseen blogiin, mutta jotenkin se helpottaa, että saa asian kirjoitettua. Vielä niin että edes jollain on mahdollisuus lukea se, oma yksityinen päiväkirja ei ihan aja samaa asiaa. Joitain asioita ei vain osaa sanoa ääneen kenellekään. Tässä asiassa pelkään saavani sääliä ja sitä en kestä. Ei mua saa sääliä, olen vahva ihminen.

Vahvatkin ihmiset särkyy joskus. Enkä edes ole kovin vahva. Esitän vain. Yli kuukausi sitten menin ihan rikki. Olen aina ollut huono käsittelemään pettymyksiä, mutta se hetki oli pahinta ikinä. Mielessä kävi kaikki itsetuhoisuuden asteet, vaikka etäisesti ymmärsinkin, ettei tuollaisen asian pitäisi olla niin vakava eikä minkään sellaisen arvoinen. Mutta masentumisen taustalla ei välttämättä olekaan mitään isoja tragedioita ja tunne-elämän asioihin liittyy niin paljon yksityiskohtia, että harvoin romahtaminen kai johtuu jostakin yhdestä yksittäisestä asiasta. Silloin reilu kuukausi sitten tuntui, että ainoa keino parantaa oloa ja viedä ajatuksia pois tapahtuneesta oli satuttaa itseäni. Mietin erilaisia vaihtoehtoja ja lopulta lohduttavin ajatus oli tarttua paksuun terävään neulaan ja raaputtaa ihoa. Samaa kohtaa yhä uudestaan ja uudestaan. Se tuntui hyvältä, hysteerinen itkeminen lakkasi. En huolehtinut siitä, jäisikö jäljistä kenties arvet, en välittänyt. Raaputin kuusi raitaa, en tiedä kuinka kauan siihen meni. Jokaiselle haavalle oli syynsä.

Käsivartta kirveli pari päivää, mutta en katunut mitä olin tehnyt, vaikka toisaalta en myöskään halunnut kenenkään näkevän jälkiä. Hellesäällä se oli vähän vaikeaa. Olin varma, että parannuttuaan jäljet katoaisivat. Mutta siinä ne arvet yhä näkyy punertavina melkein valkoisella iholla. Alkuun suututti, ettei kukaan kysynyt niistä, niin selvästi ne näyttää itseaiheutetuilta. Mietin, eikö kukaan välitä, vai eikö uskalleta kysyä. Vai eikö niitä oikeasti nähnyt, vaikka itse näki koko ajan. Ja sitten kun niistä alettiin kysyä, en tiennyt mitä sanoa. Enhän voinut kertoa olleeni niin masentunut, että satutin itseäni. Kuittasin kyselyt vain hymähtämällä jotakin pelkistä naarmuista ja jotakin tapaturma-alttiudesta. Sitten vaihdoin puheenaiheen muualle. En tiedä kuinka läpinäkyvää se oli, mutta ainakaan kyselyt eivät jatkuneet. On vähän ristiriitaista, että yhtä aikaa haluan, että joku huomaa kuinka huono olo mulla on ollut, mutten kuitenkaan halua puhua aiheesta. Ei mua vieläkään varsinaisesti kaduta, sillä tein sen helpottaakseni oloa ja se auttoi. Osaisipa vain itse käsitellä koko asiaa jotenkin paremmin.