☠

Pelkään eniten maailmassa yksinäisyyttä. Sitä että vaikka mulle ollaan ystävällisiä, niin lopulta kukaan ei välitä musta niin paljon kuin mie välitän niistä. Että vaikka annan paljon, niin en saa koskaan yhtä paljon takaisin. Että se, kuinka innostun helposti myös ihmissuhteista ja sitten satutan itseni jälleen, kun innostus ei olekaan molemminpuolista. Entä jos en löydä ketään, joka kestäisi mua koko loppuelämän, ketään joka välittää musta niin paljon, että haluaa yrittää vaikka mikä vaikeus tulisi eteen. Ihastun herkästi jos mulle vain ollaan ystävällisiä, niin huono itsetunto mulla lopulta on. Ja samalla mua inhottaa, että mun itsetunto on näin riippuvainen muiden ihmisten mielipiteistä ja tunteista.

Ymmärrän nyt entistä paremmin sitä, kuinka fyysinen kipu tuntuu helpottavan henkistä särkymistä. Kävin eilen juurihoidossa ihan vain siksi, että saisin tuntea kipua. Pettymyksekseni se ei sattunut ollenkaan, ei tehdessä eikä senkään jälkeen kun puudutuksen vaikutus lakkasi. Eikä satu vieläkään, vaikka hammaslääkäri varoitti, että joutuu syömään särkylääkettä pari päivää. Olen tarpeeksi masokistinen, että myös muut tavat satuttaa itseäni kävivät mielessäni, mutta lopulta olin sen verran pelkuri (ja fiksu), etten kummoiseenkaan kyennyt.

Mietin eilen myös, voiko pitkään itkemisestä saada nestehukan. Ei se kai kovin todennäköistä taida olla, vaikka unohtaisikin juoda. Ja syödä. Nälän tunnekin tuntuu hyvältä. Tuntuu, että olen ansainnut kaiken kivun, kun menin luottamaan ja toivomaan liikoja. Korkealta putoaa aina kovaa alas.

Kyllä mie tästä taas nousen, niin kuin olen ennenkin noussut. Elämä jatkuu, vaikka sitten väkisin. Velvollisuudet ja muille ihmisille tekemäni lupaukset pakottavat jatkamaan, vaikka aionkin vielä tämän päivän maata joko sängyssä tai lattialla. Lattia on hyvä paikka tässä asunnossa, siihen ei liity muistoja.