Larppikesän loppu

Pari viikkoa sitten oli oikeasti kauden vihoviimeinen rajakatseihmisten larppi. Varsinaiset Rajakatseen pelithän loppui jo aiemmin, mutta ennen tätä Riimukehä-nimisen kampanjan peliä sitä uskotteli itselleen, ettei kaikki ole vielä ohi. Ei ihan vielä. Alkuun olin innoissani kyseisestä larpista, siitä että saisi nähdä vielä kaikkia ihania ihmisiä, mutta sitten alkoi epäilyttää. Paikalle oli tulossa vain kymmenisen pelaajaa ja sen tuntui jotenkin kauhean vähältä ja liian jotenkin intiimiltä. Isommassa porukassa on melko samantekevää mitä teet vai teetkö mitään pelillisesti, kun se ei vaikuta muiden kokemukseen, mutta pienemmässä porukassa sillä on enemmän väliä. Jos yksikin jää toimeettomana nurkkaan istumaan koko pelin ajaksi, kärsii muidenkin peli. Tai niin ainakin ajattelin.

Olin melkein viimehetkille valmis perumaan koko jutun, kun en ollut saanut proppejakaan aikaiseksi. Onneksi kuitenkin hahmotiedot saatuani innostus nousi taas eikä poisjääminen tullutkaan enää kyseeseen. Pelinjohtaja oli niin loistavasti saanut kiinni aiemmin luodun hahmoni olemuksesta ja onnistunut vielä syventämään sitä! Aamukaste-Bernilla oli juuri sellainen kuin piti!

 Automatkalla luin vielä taustamateriaalit läpi ja loppumatkasta kiusasimme kuskiamme Annan kanssa hoilailuillamme. Hetkeksi aikaa kesä tuli takaisin.

Peli sujui lopulta hienosti, täytin mökin höpöttelylläni ja silloin kun en keksinyt sanottavaa Anna vähän avitti. Jo varsin ajoissa hahmomme saivat tehtävänsä hoidettua itseään tyydyttävällä tavalla, oli täysin epäolennaista tyydyttikö se lopulta kaikkia kun se vain näytti hyvältä. Loppuun liittyi pieniä tarkoituksellisia ja tahattomia kauhun hetkiä, jotka sytyttivät innon päästä vielä kauhularppiin.

Pelin jälkeen suurin osa porukasta lähti ja mökkiin keskelle ei-mitään jäi neljän sakki. Sauna lämpeni liian kuumaksi ja lämpimässä lokakuun yöilmassa tuli varmaan vietettyä enemmän aikaa kuin itse saunassa. Juttelimme kaikesta ja se oli mukavaa. Oli jokseenkin absurdia seisoa täysin pimeässä vinolla laiturilla ja katsoa kun hullut menivät uimaan. Laiturin tikkaatkin oli jo nostettu vedestä talviteloille.

Oli ihanaa kun seuraavana aamuna ei ollut mikään kiire herätä. Siivoamiset hoidettiin sitten kun tuntui siltä ja kotiinpäin lähdettiin kun huvitti. Vähän ennen sitä piti vielä seisoa laiturilla ihailemassa lokakuista järveä ja sen autiota maisemaa. Siihen loppui kesä jotenkin todella konkreettisesti. Autossa olisi tehnyt mieli itkeä, mutten kehdannut.