Piileskelevä mörkö nimeltään Apeus

Miten voikin mielialat vaihdella ääripäästä toiseen? Naisena voisin tietty syyttää hormoneja tai jotain, mutta se selitys tuntuu vähän ontuvalta.

Mun kesä on ollut loistava ja se on ollut täynnä täydellisen hyviä ja onnellisia hetkiä. Silti pohjavireenä on ollut lähes taukoamatta pieni apeus. Se ei ole ollut tuntuvasti läsnä jokaisessa hetkessä, eikä edes joka päivä, mutta silti se on ollut olemassa. Toisina päivinä sen on voinut tuntea vahvemmin ja se on ollut lamaannuttavaa. Vähän tuhoistakin. Aina apeus ei ole johtunut oikein mistään, mutta kirkkaimmin se on tullut esiin tietynlaisissa tilanteissa.  On ollut vaikea sulattaa toisten ihmisten onnea, kun itseltä sellainen on vasta viety.

On ollut itsetutkiskelun paikkoja, olen koettanut joidenkin mantrojen avulla saada ajattelumallini muuttumaan. On pelottanut se, että aiemmin niin suuri optimismini on ollut poissa, etten ole edelleenkään vahva. On ikävää, että annan muiden ihmisten toimien ja mielipiteiden vaikuttaa niin vahvasti itsetuntooni ja kykyyni olla onnellinen.

Tänään koin vapautunutta onnea ilman sen suurempaa syytä ja vain sen takia, että vastaani käveli pariskunta, he näyttivät söpöiltä yhdessä. Olin täysin aidosti iloinen siitä, että he olivat löytäneet toisensa. Sillä hetkellä tuntui, että mun elämässä kaikki on just hyvin, että multa ei puutu mitään. Aurinko paistoi, pyörä kulki lujaa ja tuuli tuntui kasvoilla ja hiuksissa. Edessä on jälleen hauska viikonloppu ihanien ihmisten seurassa ja mulla on lähipiirissä ihmisiä, jotka välittävät musta aidosti. Kaikki tulisi olemaan hyvin ja edessä olisi varmasti kaikkea hauskaa ja yllätyksellistä.

Sitten ei mennyt kauaakaan, kun muutamat pienet jutut laukaisivat taas apeuden. Äkkiä tuntui, että multa puuttuu kaikki, mitä mun olis tähän ikään mennessä pitänyt jo saavuttaa, ettei mulla oikeasti olekaan yhtään mitään. Että vaikka asiat nyt olisivatkin näennäisesti hyvin, niin entäs jos mikään ei muutu seuraavan viiden vuoden aikana. Ja siitä lähti syöksykierre alas. Miten pohjalle vajoaminen onkin niin paljon nopeampaa? Päteekö tähänkin painovoiman lait?

Onneksi huomenna on jo perjantai ja tämäkin ilta on täynnä tekemistä, niin en ehdi pahemmin riutua itsesäälissäni. Mutta kuinka pitkään sitä pystyy vain ohjaamaan ajatukset muualle? Pitäisikö tällaisia asioita käsitellä jotenkin? Ja jos pitäisi, niin miten?