Eräs mennyt hetki

He makasivat vierekkäin levitetyllä vuodesohvalla, sillä kesähelteellä parvisänky oli aivan liian kuuma paikka nukkumiseen. Tyttö makasi kasvot kohti poikaa toivoen, että tuo tekisi aloitteen ja painaisi huulensa hänen omilleen. Hän janosi pojan kosketusta, niin huulten kuin sormienkin. Hän muisti kuinka hyvältä se oli tuntunut viimeksi ja halusi elää jälleen sellaisen samanlaisen ujolla tavalla kiihkeän hetken. Poika ei kuitenkaan osannut lukea hänen ajatuksiaan, eikä tyttö uskaltanut osoittaa haluaan liian rohkeasti.  He molemmat olivat väsyneitä, joten tyttö ajatteli että poika halusi mieluummin nukkua. Niinpä hän kääntyi ympäri toiselle kyljelleen, selkä kohti poikaa. Ilokseen tyttö huomasi pian käsivarren kevyen painon vyötäröllään kun poika kiersi kätensä hänen ympärilleen. Oikeastaan oli aivan liian kuuma niin lähekkäin nukkumiseen, mutta tyttö ei siirtynyt kauemmas, vaan sen sijaan ujutti sormensa pojan sormien väliin kuin varmistaakseen ettei tuo saisi siirrettyä kättä pois hänen ympäriltään.

Yö taisi olla molempien osalta levoton, niin kuin aina kun nukkuu ensimmäistä kertaa pitkästä aikaa toisen ihmisen kanssa sen jälkeen kun on aikaa sitten tottunut nukkumaan yksin. Tyttö näki sellaisina öinä helposti tavallista riehakkaampia unia ja tuonakin yönä hän heräsi useasti. Kerran hän havahtui unestaan kun poika käänsi itsensä selkä kohti tyttöä. Tyttö tiesi että poika oli hereillä myös, sen kuuli hengityksestä, joka oli melkein äänetöntä rauhallisuudesta raskaan unihengityksen sijaan. Tyttö halusi ujuttaa kätensä pojan vyötärön ja käsivarren välistä, halusi lähelle. Mutta hän epäröi, ei tiennyt uskalsiko. Olisiko se liian lähentelevää? Sitten hän kohta tajusi, että oli odottanut liikaa, enää ei ainakaan voinut niin että se olisi luonnollista. Tyttö aavisti, että poika huomaisi hänen jahkailunsa.

Lopulta tyttöä vain ärsytti pelkuruutensa. Niinpä hän keräsi jokaisen palasen tahdonvoimastaan ja kaikesta huolimatta laittoi kätensä pojan vyötärön paljaalle iholle. Niin lähelle hän ei uskaltanut käpertyä, että käsi olisi riittänyt kietoutumaan paremmin pojan ympärille, eikä toisaalta aamuauringon kuumentamassa huoneessa ollut tarpeen päästä aivan toisen ihoon kiinni. Tytön huojennukseksi poika tuntui vain pitävän eleestä, sillä tuo laski hetkeksi oman kätensä tytön käden päälle. Samalla tyttö huomasi pojan hengityksen tihentyvän, hän tunsi pojan sydämenlyönnit kädellään. Tytön omakin hengitys oli kiivastunut pelkästä ajatuksesta koskettaa poikaa. Hän muisti millainen oli ollut heidän yhteinen yönsä viimeksi ja hän uskoi pojankin muistavan. Pian he nukahtivat uudelleen ja ainakin tytön huulilla oli hymy.

-----------------------------------

En enää tarkalleen muista milloin olen tämän kovelevyn kätköistä löytyneen pätkän kirjoittanut, mutta muistan että se oli aikaa jona olin juuri havahtunut siihen, että pidän oikeasti kirjoittamisesta. Vieläkään en ajattele itseäni kirjoittajana, vaikka eläin pieniä ja isoja tarinoita päivittäin. Tarinat ovat tärkeitä. Tietenkin tarinat ovat olemassa myös ilman että niitä kirjoittaa muistiin, joskus ne ovat vain hetken mittaisia ja päätyvät unohdukseen. Useimmiten ne ovat sitä. Mutta siitä huolimatta on mielestäni tärkeää ja innostavaa huomata tarinat ympärillään

Itsensämukavaksilarppaaja

On hienoa löytää itsestään aina uusia puolia ja sisäisiä resursseja asioihin joita ei aiemmin voinut kuvitella tekevänsä. Larppaaminen on ehdottomasti paras kokeilemani keino noiden asioiden löytämiseen. Onhan larppaamaan lähteminen ollut jo itsessään iso harppaus joka aikanaan vaati paljon rohkeutta ja päättäväisyyttä.

Vaikka äänekäs ja kaikissa asioissa överi ja ajattelematon hahmo ei olekaan mulle enää ihan vieras, sellaiseen henkisesti valmistautuminen vie kuitenkin paljon enemmän resursseja kuin vaikka hahmoon, joka on lähempänä arkiminääni. Arkisempi minä on kuitenkin kaikkea muuta kuin äänekäs, eikä se vaatimalla vaadi huomiota itseensä. Siksipä oli erityisen ilahduttavaa huomata kuinka helposti sitä sittenkin osaa eläytyä hahmoon joka ei juuri muuta teekään kuin vaatii äänekkäästi huomiota. Sekä hyvää että huonoa. On yllättävän vaikeaa asettaa itsensä naurunalaiseksi ja alleviivata kaikille ettei ole se penaalin terävin kynä, vaikka kyse olisikin vain hahmosta, eikä minusta ihmisenä. Tuli huomattua siinä samalla että ei kyllä paljon ehdi ajatella mitään turhaa (tai tärkeääkään) jos suu käy koko ajan!

Viimeisin peli oli kyllä ehdottomasti hauskin missä olen ollut, pääasiassa siksi että pelasin uudella rempseällä hahmollani. Ei vanhemmassa vakihahmossanikaan ole mitään vikaa, sen kanssa on ehdottomasti ollut myös loistavan hyviä pelejä, mutta ne eivät ole varsinaisesti olleet hauskoja sanan kirjaimellisessa tarkoituksessa. Nyt oli ensimmäinen kerta kun pelin jälkeen huomasi että kurkkuun sattui kaikki se huutaminen, nauraminen, ja huutonauraminen. Lisäksi peli oli omalta kohdaltani häkellyttävän elokuvallinen, sen draaman kaari oli jälkeenpäin ajateltuna hieno!

Vähäisin syy elokuvafiilikseen ei suinkaan ollut aivan pelin loppu. Se kun metsän täydellisestä pimeydestä huuteli joku epämääräisen kuuloinen ääni, josta kukaan tavernan eteen kerääntyneistä ihmisistä ei tuntunut tietävän oliko se ystävä vai vihollinen. Pikku hiljaa selvisi, että huutelijalla ei ollut ystävälliset aikomukset, mutta silloin oli jo liian myöhäistä. En ehtinyt edes kääntyä ympäri juostakseni karkuun painikoivan väkijoukon keskeltä kun joku hyökkäsi takaapäin ja sain iskun käsivarteen. En tiennyt kuka mun ja takanani olevan tutun kimppuun oli hyökännyt, enkä tiennyt selviäisinkö kun lyhistyin maahan. Hälinä jatkui ympärilläni, enkä uskaltanut liikahtaakaan, saatikka huutaa.

Pelin jälkeen oli mahtava fiilis. Ei tehnyt mieli lopettaa nauramista ollenkaan, hahmonikin toipunee kyllä. Vaikka aamulla kiukutti huonosti nukuttu yö, ei väsymyksestä ollut pelin jälkeen tietoakaan, vaikka se olikin ollut omalla tavallaan uuvuttava kokemus. Kuten Anna jaksoi nauraa useaan otteeseen, sinä päivänä larppasin itseni mukavaksi.

Sitä tietää että on terve fyysisesti kun tekee mieli syödä ja terve henkisesti kun tekee mieli siivota

Eipä ole taas ihan hetkeen tuntunut eläminen näin hyvältä. Jotenkin helpolta. Laskeskelin että puoltoista kuukautta meni mustassa usvassa, nyt jo hetken aikaa valoa on ollut enemmän kuin varjoja. Huomaan yhä triggeröivät asiat ympärilläni, mutta enää ne ei paina mua syvemmälle juoksuhiekkaan, vaan jäävät vain huomioiksi. Tavallaan pelottaa kun ei tiedä milloin ne alkaa taas aiheuttaa ahdistusta, etenkin kun tiedän kyseisiä tilanteita ja hetkiä olevan tulossa aika paljonkin. Pitää kuitenkin koettaa olla ajattelematta sitä liikaa, ettei turhaan ahdistu ennakkoon.

Huomasin jossain vaiheessa kuinka hyvää mielenterveydelle tekee kieltäytyä asioista. Nykyään siis perunkin joitain juttuja aika helposti jos yhtään on sellainen olo ettei pysty eikä kykene. Yleensä silloin se on hyvä ratkaisu, pitää kuunnella itseään eikä mennä vain koska on luvannut. Kyllä ihmiset ymmärtää, vaikka mulle tämä onkin monesti moraalikysymys ja siksi vaikeaa. Lupauksia saa rikkoa jos on hyvä syy. Ja mielenterveys jos jokin on sellainen. Olenkin nyt sitten oppinut jättämään moniin tapaamisiin pelivaraa ennakkoon, se helpottaa myös ihan hurjasti. Silloin on helpompi kieltäytyä sovitusta, eikä siitä tarvitse potea morkkista kun on mennyt pettämään lupauksen.

Tästä blogista on näköjään tullut mun henkisen hyvinvoinnin tilan raportointipaikka ja päiväkirja. Vaan mikäpä se paremmin inspiroisikaan kirjoittamaan, kuin suuret tunteet.

Syyllisyys ja päänsisäiset pienet äänet

Masentuneisuudessa syyllisyydentunto on ehkä pahinta. Pitäisi tehdä töitä, mutta ei kykene. Pitäisi pitää kavereihin yhteyttä, muttei jaksa kirjoittaa viestiä. Pitäisi olla vahva ja murtumaton, mutta ei ole. Harmittaa, että on tahtomattaan hankala ja kiukkuinen. Sitä pakottaa pitämään suurimmat tunteet sisällään, ettei aiheuttaisi kiusallisia tilanteita kellekään. Ei kerro kellekään kaikkea, jottei kenenkään tarvitsisi olla huolissaan.

Ja siinä onkin valmiina suloinen oravanpyörä. Koko ajan tuntuu sitä pahemmalta mitä enemmän jättää kertomatta ja sitä visummin haluaa pitää ongelmansa vain ominaan. Etäisesti sitä tiedostaa, että tällaisia tilanteita varten on ammattiauttajia. Silloin kuuluu puhua jollekin kun kaikessa on mollisointuinen pohjavire, on itkenyt viikkoja ja kuukausia, kun tulevaisuudessa ei näy kuin mustaa ja harmaata.  Mutta silloin se ivallinen ääni puuttuu peliin. Onhan sulla ollut iloisiakin hetkiä. Ethän ole itkenyt vasta kuin kolme kuukautta putkeen. Olethan hetkittäin ihan toiveikas. Ei sulla mitään ongelmaa ole, suurentelet ja kuvittelet vain. Ryhdistäydy ja ole ihmisiksi, lakkaa olemasta säälittävä. Sillä se hoituu.

Kuva täältä

Välillä tuntuu, että menee kauheasti energiaa siihen kun kuuntelee kahta pientä ääntä päässä, joilla on eri kanta asioihin. Toinen on järkevä ja kehittävä. Puhu jollekin, koeta avautua. Vaikka ammattiauttajalle, sillä ei ole olemassa oikeita ja vääriä tasoja masennuksessa ja huonossa olossa. Kaikki on yksilöllistä. Ei ole huonoja syitä. Toinen ääni on se lyttäävä ja vähättelevä. Ei kukaan susta oikeasti välitä. Jos joku sanookin jotain positiivista, ei se tarkoita sitä.  Jos vain katoaisit, ei kukaan huomaisi. Ja vaikka huomaisi, ei sillä olisi suurtakaan merkitystä, sillä kaikilla on se joku joka on sua tärkeämpi.

Kuva täältä

 Juuri nyt ei ahdista, on ihan hyvä olla. Näen muutakin kuin synkkyyttä. Koitan nauttia nyt tästä niin kauan kuin tätä kestää, vaikka flunssa vähän vaivaakin. Luulen että kaikki viimeaikainen ahdistusstressaaminen sai mun supervastustuskyvyn alas niin, että olin ekaa kertaa vuosiin alttiina tavalliselle syysflunssalle. Ikävää miten henkinen vointi vaikuttaa myös fyysiseen. Vaikka toimii se sitten varmaan toisinkin päin. Ehkä flunssa väistyy kun nyt viikonloppuna pidän kivaa!

Pariisi - Rakkauden ja naurun kaupunki

Perjantaina toteutui viimein reissu jota oli odotettu puoli vuotta: olin mukana nelikossa joka hyppäsi lentokoneeseen kohti Pariisia viikonlopun ajaksi. Suunnitelmissa oli käydä Moulin Rougessa ja Disneylandissä, muusta en juuri tiennyt ennakkoon. Meillä oli joukossamme loistava matkanjohtaja, joka oli suunnitellut kaiken hienosti. Senkun seurasi perässä ja nautti matkasta ilman minkäänsortin stressiä! Kokeneiden matkustajien kanssa liikkuminen toimi myös terapiana lentokenttäpelkooni, enkä ollut yhtään niin paniikissa kuin olisin voinut olla. Jännitys ja painottomuuden tunne lentokoneen noustessa purkautui penkkiä vavisuttavava kikatuksena. Tuntuikin että kikatus ei päässyt kunnolla lakkaamaan koko reissun aikana.

Moulin Rougen edessä otimme reissun ensimmäiset selfiet ja groupiet, söimme ranskalaisille ilmeisen tyypillisiä crêpejä/lettuja ja jonotimme pienen ikuisuuden. Jonottamisesta tulikin hyvä teema koko reissulle! Onneksi sekin on hauskaa kun on hyvää seuraa. Lisäksi näytös oli ehdottomasti kaiken jonottamisen arvoista. Kuka voisi olla hymyilemättä sellaisessa ympäristössä, shampanjalasi kädessä!

Lauantaiaamuna oli aikainen herätys, sillä Disneylandiin piti ehtiä hyvissä ajoin. Ranskalainen aamiainen vatsantäytteenä jaksoi yllättävän pitkälle, eikä satunnaisesti ripsottava vesi lopulta paljoa haitannut. Puitteet kaikelle oli niin hienoa, jokainen yksityiskohta laitteissa ja maisemoinnissa oli käsittämätön. Jonoja oli vähän kaikkialle, mutta ei yhtään niin paljon kuin olin pelännyt. Tuollaisessa paikassa ei edes tarvitse olla koko ajan laitteissa, kun ympäriinsä kävely on jo elämys itsessään!

Koko puiston kokokohta oli kyllä ehdottomasti yksi laite: Space Mountain - tuo maailmankaikkeuden mahtavin vetonaula! Oli käsittämätöntä, että pääsin laitteeseen jonka muistin niin elävästi pelottavasta trailerista Disney-videoiden alusta. En ollut koskaan ajatellut pääseväni Disneylandiin, saatikka tuohon laitteeseen, josta en edes tiennyt millainen se on. Ja sehän oli käsittämätön! Kikatin ja kiljuin koko matkan ajan niin että vaunun pysähdyttyä yskitti. Enkä pystynyt lopettamaan nauramista pariin minuuttiin senkään jälkeen kun olin jo astunut ulos. PARASTA IKINÄ! Edes toinen kerta kyydissä ei laannuttanut avaruuslaitteen hohtoa.

Illalla ennen hotellille raahautumista kävimme katsomassa sitä mitä moni Pariisissa menee katsomaan, eikä tuo pytinki kieltämättä jättänyt kylmäksi. Tornin kokoa ei ole koskaan aiemmin oikein hahmottanut ja huipulla pyörivät valokeilat näyttivät huimalta pilvisellä säällä. Onhan Eiffel itsessään ruma, ymmärrän noita joitain pariisilaisia tässä asiassa, mutta historianörttini mielikuvitusta hivelee se, kuinka moni ihminen on yli sadan vuoden aikana ihaillut sitä ja noussut sen huipulle ihailemaan näkymiä.

Viimeinen päivämme ei olisi voinut periranskalaisemmin alkaa: patonkia, kahvia ja leivoksia Seinen rannalla. Vähän palelsi, mutta se oli täysin sivuseikka. Tämän jälkeen kiersimme pitkin kaupunkia metrolla katsellemassa tyypillisiä nähtävyyksiä ja myös jonotimme tunnin verran Notre Dameen, jonka jälkeen päätimme ettemme haluakaan sinne. Jonottaminen on niin kivaa!

Olisi kyllä hauska tietää, kuinka paljon askeleita tuli tämän reissun aikana. Energiaa kulutettiin varmasti paljon enemmän mitä sitä saatiin, mutta onneksi vältyttiin kaikilta nälkä- ja väsykiukuilta. Neljä ihmistä oli juuri optimaalinen määrä ihmisiä reissuun, ei liian vähän tai liian paljon. Lisäksi ryhmädynamiikka toimi mielestä käsittämättömän hyvin! Sopivasti järjestelmällisyyttä ja hälläväliä. Huumoria, naurua ja lentäviä lauseita ei reissusta puuttunut, niitä muistellaan varmasti vuosia eteenpäin. Ja vaikka tietenkin mieleen jäi pysyvästi klassiset nähtävyydet, Disneyn ilo ja Moulinin loistokkuus, eniten tulen lämmöllä muistelemaan niitä pieniä hetkiä. Lyhyttä duettoa matkatoverin kanssa metrotunnellissa katusoittajan Imaginen tahtiin. Insidevitsejä jotka liikkuivat jo lauantaina siinä rajalla, että oliko niistä saanut tarpeekseen. Katsein ja lähes telepaattisin kyvyin vaihdettuja viestejä ja vitsejä ihmisen kanssa, jonka juuri ja juuri tunnen (nyt paljon paremmin). Sunnuntaiyötä Suomessa kun koetimme vielä katsoa elokuvaa, vaikka jokaisen silmää jo painoi raskas väsymys.

Sunnuntaiaamuna

Tunsin usvaisen aamuilman raikkauden kasvoillani kun astuin ulos. Tuuli toi mukanaan kirpeyden, joka oli ensimmäinen ennusmerkki hiljalleen saapuvasta talvesta. Vedin sisääni ilmaa ja hymyilin. Talvella ei ollut vielä kiire, mutta ottaisin sen avosylin vastaan kun se päättäisi tulla. Jokainen vuodenaika on lahja ja pidän niistä kaikista. Talvesta pidän silti kuitenkin ehkä eniten.

Koira käveli tapansa mukaan verkkaisesti eteenpäin. Sillä ei ollut kiire, ei sillä yleensä kaupungin asfalttiteillä ole. Jossain vaiheessa se löysi jotain kiinnostavaa ja se pysähtyi kuono kiinni maassa. Siellä oli kuollut lintu, joka ei ollut näyttänyt elävältä enää aikoihin. Kiskaisin koiran pois, sillä meillä oli selvästi täysin päinvastainen käsitys siitä mitä linnunraadoille piti tehdä. Aamulenkki jatkui.

Sumu oli tihentynyt kuluneiden minuuttien aikana. Se peitti verhoonsa auringonkin, joka koetti tavoitella säteillään harvoja sunnuntaiaamun kulkijoita. Saimme olla koiran kanssa rauhassa, sillä vastaantulijoita ei juuri ollut.

Yhtäkkiä kirkonkellot alkoivat soida. Siihen aikaan sunnuntaiaamusta olin odottanut kutsuvaa sointia, joka kehoittaisi kaikkia kirkkoon kuulemaan jumalan sanaa. Ääni oli kuitenkin jotain aivan muuta. Kuulosti enemmän siltä, että kellot olisivat soineet hälytystä. Se oli varoittava, huomiotaherättävä ja päättymätön ääni. Tuli olo, että pitäisi siirtyä kirkkoon, tai johonkin sisätilaan suojaan ja pian. Aamu-usva ja tyhjät kadut alkoivat tuntua uhkaavilta. Odotin vain milloin ensimmäiset zombit hyökkäävät. Katsoin vastaan kävelevää pariskuntaa ja varmistin että he vaikuttivat rauhallisilta. Ei epäkuolleita kannoilla. Ehkä kirkon sunnuntaikellot kuulostivat siltä aina, en kai ole koskaan ollut siihen aikaan ulkona kuulemassa niitä. Kiristin silti alitajuisesti vauhtia, sillä en halunnut mitään ylimääräisiä kauhukohtaamisia aamuuni.

Onneksi olin jo lähellä kotitalon pihaa. Oikaisin vielä varmuuden vuoksi nurmikon kautta väistellen korkeiksi kohonneita kärpässieniä. Kotipiha oli suojaisa ja muutamalla askeleella olin sisällä turvassa. Juuri sillä hetkellä kirkonkellot lopettivat soittonsa.

Sosiaalinen taantumus

Musta tuntuu että teen jotain sosiaalisen elämän taantumusta. Vieraiden ihmisten kohtaaminen ja etenkin small talk on jotenkin hirveän vaikeaa. En tiedä onko se vaikeampaa kuin ennen vai kiinnitänkö vain enemmän huomiota siihen. Sanat takkuaa ja puhun ihan mitä sattuu. Vaikka olisin ennakkoon päättänyt mitä sanon, avatessani suuni kaikki unohtuu ja päädyn sanomaan jotain ihan käsittämätöntä. Sitten koetan paikkailla sitä ja vaivun vain syvemmälle juoksuhiekkaan. Teen sitä tutussakin seurassa, mutta sellainen ei hermostuta niin kuin vieraammat kuulijat. Tässä onkin valmiina sitten mukava kierre; hermostun ja ahdistun jo ennakkoon kun pitää puhua vieraille, minkä ansiosta ainakin takeltelen sanoissani ja seuraava kerta ahdistaa entistäkin enemmän.

Ennen musta oli ihan mukavaa, että joku tuli vaihtamaan pari sanaa kun olin Sonan kanssa ulkona, melkeinpä toivoin sitä. Nykyään toivon vain ettei kukaan tulisi vastaan, että riski joutua avaamaan suuni olisi pienempi.

Tämä on tietysti aika kausittaista, joskus on huomattavasti parempia päiviä. Välillä mietin että pitäisikö tästä jutella jollekin ammattilaiselle. Olisi sellaiselle muutakin puhuttavaa, eikä siitä varmasti haittaakaan olisi.

Tänään on taas vähän huono päivä. On se ääni takaraivossa. Ja tuntuu että ainoa paikka missä ei voi käydä mitään ikävää, on oma sänky. Tietää tasan tarkkaan mitkä asiat voisivat auttaa ja piristää, muttei vain ole voimia tehdä mitään. Velvollisuuksienkin hoitaminen on ihan ylivoimaista. Kirjoittaminen auttaa taas vähän.

Mökkeilyn iloja

Mikä olisikaan parempi paikka nauttia loppukesän lämmöstä kuin saarimökin järkkymätön rauha. Järvi oli tyyni koko viikonlopun ajan. Siinä kelpasi uida kun ei ollut tuulta sekoittamassa veden lämpötilaa arvaamattomaksi. Sudenkorennotkin tuntuivat nauttivan tyynestä ja lämpimästä säästä, sillä niitä kertyi pihapiiriin pyörimään kymmenittäin. Ne olivat kaikki isoja ja saalistivat melkein maantasossa taidokkain liikkein, toisiaan väistellen. Itse saattoi vain ottaa kirjan ja istua lukemaan. Siinä yhessä paikassa istuessa sai vuoroin paahtavaa aurinkoa, vuoroin miellyttävää varjoa kun aurinko kiersi saarta ja jäi säteineen välillä puiden taakse. Äidiltä lainattu lierihattu suojasi romaanin sivuja ahmivia silmiä auringolta ja kun varjon tullen tuli viileää, saattoi kiskaista villasukat varpaiden peitoksi.

Ja kun tuli hetki ettei jaksanut enää lukea, voi kömpiä pieneen sivuhuoneeseen, joka ennen oli ollut pikkuruinen sauna, ja ottaa päivätorkut. Se huone takaa parhaat unet vuorokaudenajasta ja väsymysasteesta riippumatta. En ole koskaan nukkunut siellä huonosti. Mikään ulkopuolinen melu ei haittaa, ei myöskään valo jota ei saa täysin karkoitettua huoneesta. Tarvitsee vain pistää silmät kiinni ja herätä sitten kun haluaa. Mökillä ei ole väliä, vaikka nukkuisi liikaa. Järviveteen pulahtaminen herättää hyvin tokkurasta.

Silloinkin kun aurinko oli jo aikaa sitten kadonnut taivaanrannan taakse, pystyi helposti istumaan ulkona, oli niin lämmin. Ja jos ei muuten, viimeistään nuotion ääreen siirtyminen lämmitti. Oli metsäpalovaroituksia, joten nuotion piti olla pieni. Minusta se näytti aivan tavallisen kokoiselta. Olisi voinut syödäkin ulkona, mutta ei siellä pimeässä olisi nähnyt riipiä lihaa kanan siipipaloista. Söimme siis kesäkeittiössä kynttilöiden valaistessa ruokailua. Valonlähteitä puhaltaessani sammuksiin mietin, että niin monen kynttilän polttaminen olisi aikoinaan merkannut vaurasta taloa. Tai sitten tuhlailevaa emäntää, noin tavallisena iltana kuitenkin, tuikitavallisella aterialla.

Laiturilta näki tähdet hyvin. Ilman silmälasejakin erotti Otavan ja Kassiopeian tutut kuviot. Oli kuulemma venetsialaiset, eli mökkeily- ja venekauden päätös, jota juhlitaan ilmesesti länsirannikolla ahkerasti. Tapoihin kuuluu mm. polttaa tulia menneen kauden kunniaksi. Tähystimme laiturinnokasta järvelle valoja etsien, mutta ei niitä näkynyt muutamaa enempää. Meillä niitä oli kaikkien edestä; roihuja ja kynttilöitä paloi niin että koko pihamaa tuikki valossa.

Saareen on aina mukava mennä ja siellä viihtyy hyvin. Kaikkialla näkyy mökkiasujien omat kädenjäljet: tänä kesänä pidennetty laituri, laudoista rakennetut portaat saunalta ja mökiltä rantaan, kukka- ja yrttipenkit kivien lomassa, savihahmot jotka vahtivat väsymättä. Maailman viihtyisin huussi jossa on lukemista ja räsymatto. Sen ikkunasta näkyy järvi ja kattoikkunasta taivas. Ovea koristaa mun aikoinani piirtämä koiran sivuprofiili, joka on puhkaistu oveen. Sydän oli aivan liian tavanomainen kuvio.

Saaressa on mukava olla. Siellä saa vapaasti olla hyödyllinen tai hyödytön. Ultimaattinen rentoutumispaikka.

Onnellisuus

Välillä on niitä hetkiä kun tajuaa, että maailma onkin oikeastaan aika aurinkoinen paikka ja että kaikki on just hyvin. Enemmänkin.

Just nyt on tuollainen hetki. Kaikki on niin hyvin, että voisin itkeä onnesta. Kaikki ei ole täydellisesti, monessa on korjaamisen varaa. Mutta elämässä hienointa onkin se, että yhtäkkiä masennus ja alakulo voikin muutua iloksi ja auringoksi. Kaiken ei tarvitse olla täydellisesti että voi tuntea itsensä onnelliseksi. Onnen hetket muodostuu niistä pienistä tärkeistä asioista. Ja sillä hetkellä tietää mitkä asiat on niitä tärkeimpiä.

Haaste

Sain tällaisen haasteen Tuomolta, jollaista en kyllä blogiaikana ole koskaan tehnyt. Tuli heti ihan teini-ikä mieleen kun teki vastaavia IRC-Galleriassa. :D Ihan vain nostalgian vuoksi nyt sitten. Tarkoitus ilmeisesti on vastata kysymyksiin ja keksiä sitten omat kymmenen kysymystä jotka lähettää eteenpäin. Mie olen nyt sen verran tylsä, etten ala keksimään uusia kysymyksiä, mutta vastaaminen on aina ihan hauskaa! :D

1. Jos saisit minkä tahansa supervoiman niin mikä se olisi?
~ Lentäminen olis se peruskiva. Ois myös aika kätevää jos voisi syödä loputtomasti, eikä se vaikuttaisi kehoon mitenkään. 

2. Paras japanilainen animaatio-sarja jonka olet katsonut?
~ Öö.. Oon katsonyt japanilaisia animaatioita hyvin vähän, sarjoja vielä vähemmän. Teininä katsoin InuYashaa, vaikken jaksanut silloinkaan sitä kokonaan. Ehkä sitä katsoin silti pisimmälle.  

3. Jos saisit kaikki maailman rahat ja taidot cosplay-asun luomiseen niin ketä cossaisit?
~ Joku haarniska olisi tosi siisti toteuttaa. Tyyliin Leona League of Legendsistä. Tai oma Shepard Mass Effectistä.  

4. 50 000€ voi ostaa:
~ Tässä ei siis ilmeisesti saa sanoa että säästöön? Ihan ekana ostaisin kyllä uudet näytöt ja paremman koneen. Vaatekaappiin lisäystä ja unelmamekkoja. Sonalle parasta ruokaa ja ne kaikki tarvikkeet mitä en ole raaskinut ostaa. Kymppikortteja ratsastukseen. Viimein kunnolliset vesivärit. Ruokaa, viiniä, kirjoja! Tähän saisi ihan loputtoman listan. :D 

5. Paras 2013 vuoden peli?
~ En ole pelannut kai mitään sen vuoden pelejä...Periaatteessa Hearthstone kai julkistettiin silloin? 

6. Paras sarjakuvaan pohjautuva elokuva (ei animaatio)? 
~ En uskalla vastata tähän mitään elokuvaa josta en ole lukenut sarjakuvaa. Ja Watchmen on joka tapauksessa hyvä. 

7. Kuumin peli-, elokuva- ja sarjakuvahahmo?
~ Siis kaikista kategorioista joku? Öö.. Peli: Garrus (tai Jack), ME3; Elokuva: Tony Stark, Iron Man; Sarjakuva: Amira; Nettisarjis Princess Princess

8.  Jos olisit mestarivaras niin mitä varastaisit ja keneltä?
~ Varastaisin museoista kauneimmat historialliset puvut ja perustaisin niistä oman yksityisen museon. 

9.  Jos pääsisit maailmanympärysmatkalle Frodon, Phileas Foggin tai Iron Manin niin kenet valitsist matkakumppaniksi?
~ Iron Manin, se voi lentää ja sillä olisi loputtomasti rahaa pistää matkustukseen ja hemmotteluun!  

10. Paras muumijakso?
~ Se  lumikuningatarjakso, jossa on myös lumihevonen. Lapsuuden lemppari!

Ahdistus. Sitä voi harhauttaa ja juosta karkuun aikansa. Mutta lopulta se aina löytää.

Melkein uskon sitä ääntä, vaikka tiedän ettei pitäisi. Se on vain niin uskottava. Sillä on hyviä perusteluita joita kaikkia en pysty kumoamaan.

En halua nähdä ketään. Ahdistuin kun äiti soitti. Pelkään että joku huomaa. Tai ei huomaa.

Pohdintoja

Oon ollut viime päivinä jotenkin kummallisen alavireinen. En oikein tiedä mistä se johtuu. Tai on mulla epäilys mahdollisesta osasyyllisestä, mutta ei mitään hajua siitä mitä voisi tehdä sen korjatakseni.

Perjantaina oli lähtö Vantaalle tapaamaan larppikavereita ja mun oli jotenkin hirvittävän vaikeaa innostua siitä vaikka ihanista ihmisistä onkin kyse. Yleensä innostun kaikesta niin helposti ja niin paljon, joten se oli tosi outoa. Vielä asemalla myöhässä olevaa junaa Annan kanssa odotellessamme mietin että olisiko vain pitänyt jäädä kotiin. Oli tosi ristiriitaista kun tiesin että on tulossa kiva viikonloppu parhaassa seurassa ja silti ei vain yhtään huvittanut. Ikään kuin joku apeus olisi pakkopaidan lailla pitänyt innostuvaa minääni aisoissa ja aloillaan tukahduttaen kaiken innon.

Viikonlopun aikana useamman kerran tuli fyysiseltä tuntuva ahdistus liiasta metelistä ja liian monesta päällekkäin puhuvasta ihmisestä sisätiloissa. Oli vain pakko poistua tilanteesta joko konkreettisesti lähtemällä kokonaan huoneesta tai henkisesti keskittyä hetken aikaa esim. piirtelyyn tai puhelimen pläräämiseen. Mulle tulee noita oloja joskus muutenkin, mutta ei ennen tuossa seurassa eikä koskaan noin usein. Koko ajan oli vähän sellainen olo etten ole lainkaan oma itseni. Yleensä pystyn peittämään tai unohtamaan apeuden ja ahdistuksen kun pääsen ihmisseuraan, ja nyt siitä ei kummallisesti ollut juurikaan apua.

Kävi taas myös ilmi se oma sosiaalinen rajallisuus; mulla valitettavasti ottaa aikansa olla täysin vapaasti ihmisten kanssa. Viikonloppuna huomasin monesti sen muurin jota rakennan ympärilleni ja epäilen että muut vaistosi sen myös. Ei ollut edes riittävästi humalaa ja intopinkeilyä pitämässä muuria näennäisesti alhaalla. Mua ärsyttää tavattomasti tää vaikeilu, mutta sitä on vain todella vaikea muuttaa miksikään. Ja oon toisaalta miettinyt, että se saattaa olla myös niin vahvasti persoonajuttu, ettei siitä edes voi päästä lopullisesti eroon.

Toivon että tää olotila on ohimenevä, niin kuin varmasti onkin, ja johtuu vain jonkinlaisesta piilostressistä. Ensi viikolla onneksi pääsee mökille, koska jos kyse on minkäänlaisesta stressitilasta, niin siitä kyllä pääsee varmasti saaren rauhassa kun siihen ei kerta ihanien ihmisten seura auttanut.

Nummi-juhannus

Viikko sitten tapahtui Nummirock ja sitä myöten virkistävän erilainen juhannus. En sinänsä ole kokenut että mökillä tai veneellä rauhallisesti vietetyissä juhannuksissa olisi jotain vikaa, mutta on ehdottomasti kiva kokeilla eri juttuja. Festareilla ei ole muutenkaan tullut käytyä aiemmin kuin kerran.
 
Alkuun jännitti kun en tiennyt mitä odottaa, ja porukkaan ja paikkaan asettuminen otti aikansa. Aiemmin on kuitenkin tottunut olemaan metsässä tietyllä porukalla ja vähän eri meiningeissä, joista tämä tilanne erosi jossain määrin. Muutenkin mua vähän hermostutti porukkaan liittyminen kun tiedän itsestäni sen kuinka vaikea on joskus sulattaa uusia ihmisiä omassa tutussa porukassa. En nyt toki kaikille ollut edes täysin uusi ihminen, mutta silti.

 Siinä tapasin sitten paljon uusia ihmisiä ja hengailin Annan myötä siellä sun täällä. Sain jalkahieronnan joka koski jalkapohjaan vielä päivien jälkeen. Maistoin sahtia. En maistanut montaa muuta epäilyttävämpää juomaa. Opin jälleen puska-asioinnin jalon taidon. Sammutin nuotion sytytysnesteellä. Heitin talviturkin peseytyessäni järvessä. Kävin kaikenlaisia keskusteluita kaikenlaisten ihmisten kanssa. Soitin kazoo-pilliä. Sanoin ehkä ensimmäistä kertaa ikinä "turpa kiinni". Ja uudestaan saman illan aikana samalle ihmisille. Näin jopa kolmesta bändistä osan. Nukuin asuntovaunun keulassa kolmen semivieraan ihmisen kanssa. Mätsäsin asuni vahingossa oluttölkkiin. Kaiken kaikkiaan: pidin hauskaa!

Mua ilahdutti se, kuinka jossain vaiheessa joku keksi alkaa naljailla mulle siitä kuinka aina riehun. Vitsi sai nopeasti tuulta siipiensä alle ja sitä käytti monet ja useita kertoja. Oltiin just Annan kanssa juteltu siitä kuinka kettuilu on eräänlaista välittämistä ja tällainen viimeistään sai mut tuntemaan oloni tervetulleeksi ja osaksi leiriporukkaa. Pitää tietää toinen kuitenkin jossain määrin hyvin ennen kuin sille kehtaa alkaa vittuilla edes vitsillä.

Lisäksi mua ilahdutti ikäänkuin toinen ääripää ihmiskohtaamisissa: se että osataan lukea toista sen verran, että jos toinen kaikesta naureskelusta huolimatta näyttää pitävän tilannetta epämukavana, se on syytä lopettaa. Monesti ainakin itse peitän epävarmuuteni ja epämukavuuteni naureskeluun. Se vaatii jo vähän silmää, että huomaa mitä tuntemuksia naurun taustalla on. Vielä kun myöhemmin keskusteltiin asiasta kyseisen ihmisen kanssa, johon olin juuri tutustunut, tuli varsin luottavainen olo siitä, että kyseinen ihminen on ulkokuorestaan ja ulosannistaan huolimatta varmasti erittäin hyvä tyyppi.

Tuli jo silloin puhuttua siihen malliin, että ensi vuona uudestaan, eikä mieli ole muuttunut! Ehdottomasti uusimisen arvoinen juhannuskokemus!

Onni on kiinni pienistä asioista

Kuinka onnellinen ihminen voi olla. Miten voikaan tuntua, että kaikki on juuri tässä ja nyt kohdallaan. On sellainen kevyt, letkeä ja helppo olo. Aivan kuin kelluisi juuri sopivan lämpöisessä vedessä. Ei edes tuule niin että aallot roiskisi vettä kasvoille, on vain hyvä olla. On se tilanne kun ei mieti niitä asioita mitä puuttuu ja mitä kaipaa, vaan keskittyy yksinomaan niihin pieniin asioihin, jotka tekevät hetkistä ja kokonaisuuksista täydellisiä.

Erilaiset hetket voivat olla täydellisiä, ne voivat rakentua eri asioista. Aurinkoisesta bussimatkasta Helsinkiin kun taivaalla on kukkakaalipilviä, pelloilla häikäisevän keltaista rypsiä ja vieressä ystävä jonka kanssa sanat eivät vain koskaan lopu kesken. Siitä kun kävelee Helsingin kadulla ihmisvilinässä kuin asuisi siellä ja omistaisi kadut. Ei haittaa edes vaikka tajuaa kävelleensä väärään suuntaan ja tuntee kuinka kengät pikku hiljaa hiertävät rakkoja päkiään ja varpaisiin. Siitä kun saa halata rakasta ystävää joka käy läpi elämänsä rankinta aikaa, jonka puolesta on pelännyt ja huolehtinut. Kun saa jakaa muistoja pienellä porukalla, elää lapsuuden hetket uudestaan vaikka mikään ei ole enää kuin ennen. Unohtaa edes hetkeksi mitä on edessä. Siitä kun näkee ihmisen jota on ollut ikävä. Jakaa näköala alla levittäytyvään puistoon ja kaupunkiin. Istua vierekkäin, katsoa telkkaria, jutella ja juoda teetä ja kahvia.

Olen onnellinen että mulla on elämässä just nyt paljon erilaisia ihmisiä joiden kanssa jakaa eri tilanteet. Kaikki hetket ei ole edes tarkoitettu kaikkien kanssa koettaviksi, eikä kaikki puheenaiheet kaikkien kanssa käsiteltäviksi.




Kuvat Steam Hellsinki-baarista ja jälleen Annan kuvaamia!

Parhausviikonloput

Viimeiset kaksi viikonloppua on taas ollut niin mahtavia, ettei niitä oikein osaa edes sanoiksi pukea. Kumpaakin tuli odotettua alkuvuodesta, oikeastaan kauemminkin. Eikä joutunut pettymään!

Ropeconissa oli vähän haikea tunnelma Dipolista poissiirtymisen vuoksi ja myös kohtuullisen ahdistavaa ikioman ahdistelijan vuoksi. No, ahdistelija on turhan vahva sana, mutta oli suorastaan videopelillinen tunnelma kun pääsimme viimein ulos naisten vessasta eikä tätä tyyppiä näkynyt missään. Sydän pamppaillen kävelimme lähimmälle ulko-ovelle peläten koko ajan että se ilmestyy jostain. Jokainen siitä eroon pääsemistä varten tehty suunnitelma olikin tarpeeton. Olimme viettäneet ainakin puoli tuntia kiikkuen vessan keinutuoleissa avautuen tästä ihmisestä vieraille, mutta aivan ihanille ja ymmärtäväisille naisille. Lopulta sain asian selvitettyä viestein ja kaikki on nyt hyvin.

                           Ropecon-asuni oli ikäänkuin cossi hahmostani Ramonasta. Vieressä yksi ensimmäisistä kuvista jonka hänestä piirsin vuonna 2013.

Sunnuntaista jäi lämmin olo kun emme lähteneetkään heti ajamaan kotiin kuten suunnittelimme, vaan jäimme eräille portaille istumaan kavereiden kanssa. Juttelimme ja hieroimme toisiamme. Jotkut ohikulkevat katsoivat meitä hassusti jostakin syystä, liekö olivat kateellisia siitä etteivät itse päässeet hierottavaksi. Koko päivän ja conin kruunasi lopulta se kun kehäkolmosella kotiin ajaessamme meidän ohitse ajoi pari kaveria. Saimme heidät vielä kiinni, Anna avasi ikkunansa ja huusi heille jotakin. Heilläkin oli ikkuna auki, he kuulivat huudon ja kuski painoi päätään pudistellen kaasua jotta pääsisi meistä viimein eroon. Heistä ei näkynyt vilahdustakaan sen jälkeen ja me naurettiin hysteerisesti pitkään tapahtuman jälkeen.

Rajakatsekaan harvoin pettää. Kuukauden takaisen talkoopelin jälkeen jäi nälkä saada äkkiä lisää, etenkin kun siellä ei ollut vielä kaikkia ihmisiä. Nyt kaikki oli täydellistä, Vienokin sai aviomiehensä paikalle. Tuntui että sekä Vienon persoona, että noiden kahden suhde syveni siinä saman viitan alla säiden armoilla värjötellessä. Kaiken hienous jatkui iltaan ja yöhön, sen yön ne muutamat tunnit nukuin superhyvin sikeässä tajuttomuuden tilassa. Oli hyvä mennä nukkumaan auringon noustessa kun yön kylmin hetki oli jo ohi.

Metsästä ei olisi millään halunnut lähteä tälläkään kertaa, tuntui että osa musta jäi taas sinne. Oli vaikea ajatella sitä miten elämä voi jatkua nyt kun ei ole lähiaikana mitään päristeltävää ja odotettavaa, seuraava Rajakatse kun on kuuden viikon päästä. Olisi halunnut vain käydä nukkumaan ja nukkua siihen asti että pääsee taas metsään. Elo tänään onkin ollut silkkaa koomaa ja väsymystä, mutta ehkäpä tästä vielä noustaan. Onhan ennen Rajakatsetta kuitenkin juhannus ja mahdollisesti Nummirock!

Aavikon roskakuningatar

Eilen spontaania kuvaussessiota varten pukeutuessani mietin kuinka siistiä mun elämä on. Ihan oikeasti. Voin lähteä jonkun kanssa arki-iltana edellisen päivän idean inspiroimana seikkailemaan lumenkaatopaikan maailmanlopullisiin tunnelmiin ottamaan kuvia. Proppautuminen on tietenkin ympäristön mukaista, se oli heti selvää kun ajatus nousi pintaan koiraa lenkittäessä ja paikkaa ohittaessa. En edes muista kumpi jutun keksi, meidän ajatukset menee niin samaa rataa.

Oon tosi huono olemaan kameran edessä ellei kyse ole itselaukaisimen käyttämisestä jolloin kameran takana ei ole ketään. Mutta Anna osaa silti ottaa musta häkellyttävän hyviä kuvia ilman että ottoja on satamäärin. Tämän kuvailun sato miellyttää mua suuresti, vaikka vähän harmittaa etten ole vastavuoroisesti yhtään niin hyvä kuvaaja kuin Anna. Miljöö oli superhieno, nyt oli ehdottomasti paras aika hyödyntää sitä!

Kevätpärinä

Huomaa että on kevät kun on lähtenyt päälle sellaisen pärinät että heikompia hirvittäis! Mulle talvi ei ole missään määrin epämieluisaa aikaa, enkä pode minkäänsortin kaamosmasennuksista pimeään vuodenaikaan. Talvella vain on huomattavasti vähemmän sosiaalisia tapahtumia ja muuta hauskaa, ne kaikki on keskittynyt aika pitkälti aikavälille maalis-lokakuu. Tänä vuonna nuo ensimmäiset kuukaudet on mennyt vielä aika pitkälti Sonaa varten eläessä ja itsensä on unohtanut vähän siinä sivussa. Nyt kun ipana alkaa olla jo iso tyttö ja kalenteri on varsin täynnä kesäkuuhun asti, onkin hyvä alkaa intopinkeillä tulevista kuukausista!

Tässä oikeastaan elellään vielä viime viikonlopun jälkipärinöissä kun oli ropeviikonloppua Hämeenlinnassa ja se oli niin kivaa! Isoimmat pärinät aiheuttaa ehdottomasti viikon päästä alkava larppikausi. Ei millään malttaisi odottaa taas metsään pääsemistä ja ihmisten näkemistä, saatikka hahmoonsa paneutumista ja todellisuuden unohtamista! Toinen isosti innostava asia on Ropecon, siellä pääsee taas tanssimaan ja sielläkin näkee ihmisiä! (Mun pitäisi kohta saada tyyliin ilmainen sisäänpääsy tapahtumaan, niin paljon oon tänä ja viime vuonna rekrynny porukkaa mukaan.) Kesäkuussa on luvassa Desucon jonne mut ystävällisesti kustannettiin, siitäkin olen yllättävän innoissani ottaen huomioon että tapahtuman ohjelma tarjoaa mulle varsin vähän. Larppeja ja muuta sellaista on sitten luvassa pitkin kesää ja alkusyksyä, ja olen varma että keksitään Annan kanssa kaikkea jännää niiden lomassa. Syyskuussa on sitten mahdollinen luokkaretki ja lokakuussa lähden Pariisiin! Olen aivan käsittämättömän innoissani siitä reissusta, mikä voisi olla hienompaa kuin Disneyland ja Moulin Rouge loistavien ihmisten kanssa!

Mitään tapahtumaa ei malttaisi odottaa, mutta siltikään ei halua että aika menee liian nopeasti kun haluaa ehtiä nauttimaan jokaisesta jutusta. Tässä intoilun keskellä unohtaa myös hyvin stressata siitä mistä kesällä repii rahaa kun työ- tai harjoittelupaikoista ei ole kuulunut mitään. Sitä luottaa vain että kaikki järjestyy ja että kesästä tulee taas erinomaisen loistava!

Kehittäviä harrastuksia

Olin tekemässä ihan muita juttuja (välttelemässä koulujuttujen tekoa ja suunnittelemassa Ropeconasua) kun aloin miettiä niitä näennäisen pieniä asioita lähimenneisyydessä joiden myötä olen sellainen kuin nyt olen. Ensimmäisenä tuli mieleen historialliset tanssit. Muistin kuinka alkuun en uskaltanut pyytää ketään tanssimaan kanssani, vaan ennemmin istuin sivussa kuin otin sen riskin että tulisin torjutuksi. Ei auttanut vaikka kuinka koitettiin rohkaista, ihailin vain sivusta ystävääni ja muita jotka uskalsivat. Ja tanssin vain ne tanssit joissa joku pyysi mua tanssimaan. Pikku hiljaa onnistuin keräämään rohkeuteni niissä tansseissa jotka ehdottomasti halusin tanssia ja rohkaistuin entisestään kun huomasin ettei torjuntaan kuole. Tietenkin tähän prosessiin meni aikaa, katsoin juuri että ensimmäisistä tanssiharkoistani on nyt yli neljä ja puoli vuotta. Välillä vieläkin olen kateellinen ihmisille joille tuollainen ei ole mikään prosessi, vaan rohkeus löytyy heti. En toisaalta voi sille mitään, mulla sosiaaliset jutut vaan ottaa aikansa.

                                                                           Ensimmäisistä tanssiaisista 2010, ensimmäinen tanssileiri 2011, tanssileiri 2012

Olin tanssinut historiallisia tansseja jo vuoden kun uskaltauduin lähtemään roolipelikerhoon. Yritin innostaa jotakuta lähtemään kanssani, mutta kun se ei onnistunut menin itsekseni. Se oli valtavan iso askel mulle, en ollut koskaan ennen mennyt mihinkään vastaavaan ilman kaveria tukena ja turvana. Ja voin sanoa, että se oli parhaita päätöksiä elämässäni! Mun elämä olisi totaalisen erilaista jos en olisi uskaltanut. Opin olemaan entistä enemmän oma itseni ja samalla sain ensimmäistä kertaa tilaa tutustua uusiin ihmisiin kun en voinut piiloutua jonkun toisen varjoon. Unohtamatta tietenkään roolipelimaailmaan tutustumista! Vuoden kohokohtia on yhä ropeviikonloput joissa pääsee näkemään jälleen noita ihmisiä.

Jos en olisi innostunut roolipelijutuista, tuskin olisin pari vuotta sitten päättänyt että haluan myös larpata. En välttämättä olisi tutustunut Annaan samalla tavalla, me ei oltaisi punapääjuttu. En olisi kokenut niitä kaikkia larppikokemuksia, joista jokainen tuntuu kasvattaneen mua enkä tutustunut niihin kaikkiin ihmisiin. En varmastikaan olisi löytänyt itsestäni tätä perseilypuolta, ajatus sellaisesta olisi pari vuotta sitten ollut täysin absurdi. Nyt se tuntuu ihan luonnolliselta ja vapauttavalta.

                                                                                                                   Riimukehä ja Rajakatse syksy 2014

Tietenkin isoja muutoksia on ollut muitakin, esimerkiksi Hämeenlinnaan muutto oli ehdottomasti sellainen. Uudet ihanat ystävät ja opiskelu, itsekseen asuminen. Myöhemmin sitten Jyväskylään muutto, kuten myös Kouvolaan palaaminen. Vaikka noi on konkreettisen elämisen kannalta isompia asioita (enkä vaihtaisi ystäviäni mihinkään ♡) kuin jotkut harrastukset, niin silti ne ei juuri nyt tunnu niin suurilta. Olen vain niin ylpeä siitä millaiseksi olen tullut, enkä todellakaan haluaisi olla enää yhtä epävarma kuin ennen. Luulen että tosta kasvusta kertoo hyvin se, kuinka ne joihin olen ns. myöhemmällä iällä tutustunut, pitää mua helposti auktoriteettisena ja vahvana persoonana kun taas vanhemmat ystävät (kuten itsekin) pitää sitä hassuna ja pitää mua ihan erilaisena. Tietenkään sitä epävarmaa pientä ihmistä ei saa karistettua koskaan pois, mutta olen iloinen, että voin nykyään olla niin paljon muutakin!

                                                                                                         Örkkilarppi syksy 2014 ja Fallout-synttärit kesä 2014

Asukuvittelua

Olen tässä viime aikoina koittanut olla aktiivisempi ottamaan asukuvia. Aiemmin tuli harvoin otettua sellaisia ihan siitä yksinkertaisesta syystä, että mun asunnossa on hirvittävän hämärää suurimman osan aikaa. Lisäksi mulla ei ollut kokovartalopeiliä jonka kautta sellaisia ottaa kuvaaja-apulaisen puuttuessa. Nyt mulla on iso peili ja sen nykyinen sijainti on jopa sellainen, että siihen saattaa tiettyyn aikaan päivästä jopa osua valoa.

 Edelleenkin toinen ihminen tai sitten jalusta tässä prosessissa voisi olla isoksi avuksi (Sona ei ainakaan vielä osaa käyttää kameraa), mutta koska otan kuvia lähinnä dokumentoinniksi itselleni, niin kökömpikin laatu kelpaa. Minulla ei ole ollut aikomusta julkaista niitä pahemmin somessa, koska teen kuvailua (kuten tätä blogiakin) lähinnä ikään kuin päiväkirjaksi itselleni. Harkitsin kyllä Instagrammia kuvapäiväkirjaksi, mutta ainakaan vielä se ei ole toteutunut, sillä liiallinen someutuminen ahdistaa.

Samalla olen nyt miettinyt omaa tyyliäni pukeutua. Selvänä suuntauksena on viime aikoin ollut lolitatyylin kerryttäminen, vaikka tähän mennessä se on ollut mulle enemmänkin inspirationlähde pukeutumiseeni. En ole missään vaiheessa halunnut kutsua itseäni lolitaksi, sillä pukeutumiseni on pääosin liian kasuaalia sellaiseksi, eikä mulla toisaalta ole edes ollut suuria intressejä toteuttaa täysvaltaista lolitaa kuin harvoin. Ja missä edes käyttäisin sellaisia asuja, kun en näistä samaisista syistä koskaan käy missään miiteissä tms.! Yksin tälläytyminen ei ole yhtään niin hauskaa.

Kaikesta tuosta huolimatta toisinaan iskee melkein pakonomainen tarve saada lisää jotakin söpöä vaatekaappiin. Aika usein halun kohteena on brändiä ja usein se menee naurettaviin mittoihin kun innostun. Onneksi en harrasta heräteostoksia, vaan lopulta saan järkeistettyä itseni. Usein niinkin paljon, etten osta sitten mitään vaikka löytäisin brändijuttujen tilalle jotain edullisempaa ja itselleni tarpeellisempaa. Sitten jälkeenpäin joko harmittaa tai unohdan koko asian.

Toisaalta voi olla ihan hyväkin etten ole aktiivisemmin lolitajutuissa mukana, koska se jos mikä innostaisi mua pistämään vähät rahani kaikkeen söpöilyyn! Oon vähän liian helposti innostettavissa kaikkeen. :D