Koira käveli tapansa mukaan verkkaisesti eteenpäin. Sillä ei ollut kiire, ei sillä yleensä kaupungin asfalttiteillä ole. Jossain vaiheessa se löysi jotain kiinnostavaa ja se pysähtyi kuono kiinni maassa. Siellä oli kuollut lintu, joka ei ollut näyttänyt elävältä enää aikoihin. Kiskaisin koiran pois, sillä meillä oli selvästi täysin päinvastainen käsitys siitä mitä linnunraadoille piti tehdä. Aamulenkki jatkui.
Sumu oli tihentynyt kuluneiden minuuttien aikana. Se peitti verhoonsa auringonkin, joka koetti tavoitella säteillään harvoja sunnuntaiaamun kulkijoita. Saimme olla koiran kanssa rauhassa, sillä vastaantulijoita ei juuri ollut.
Yhtäkkiä kirkonkellot alkoivat soida. Siihen aikaan sunnuntaiaamusta olin odottanut kutsuvaa sointia, joka kehoittaisi kaikkia kirkkoon kuulemaan jumalan sanaa. Ääni oli kuitenkin jotain aivan muuta. Kuulosti enemmän siltä, että kellot olisivat soineet hälytystä. Se oli varoittava, huomiotaherättävä ja päättymätön ääni. Tuli olo, että pitäisi siirtyä kirkkoon, tai johonkin sisätilaan suojaan ja pian. Aamu-usva ja tyhjät kadut alkoivat tuntua uhkaavilta. Odotin vain milloin ensimmäiset zombit hyökkäävät. Katsoin vastaan kävelevää pariskuntaa ja varmistin että he vaikuttivat rauhallisilta. Ei epäkuolleita kannoilla. Ehkä kirkon sunnuntaikellot kuulostivat siltä aina, en kai ole koskaan ollut siihen aikaan ulkona kuulemassa niitä. Kiristin silti alitajuisesti vauhtia, sillä en halunnut mitään ylimääräisiä kauhukohtaamisia aamuuni.
Onneksi olin jo lähellä kotitalon pihaa. Oikaisin vielä varmuuden vuoksi nurmikon kautta väistellen korkeiksi kohonneita kärpässieniä. Kotipiha oli suojaisa ja muutamalla askeleella olin sisällä turvassa. Juuri sillä hetkellä kirkonkellot lopettivat soittonsa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti