Perjantaina toteutui viimein reissu jota oli odotettu puoli vuotta: olin mukana nelikossa joka hyppäsi lentokoneeseen kohti Pariisia viikonlopun ajaksi. Suunnitelmissa oli käydä Moulin Rougessa ja Disneylandissä, muusta en juuri tiennyt ennakkoon. Meillä oli joukossamme loistava matkanjohtaja, joka oli suunnitellut kaiken hienosti. Senkun seurasi perässä ja nautti matkasta ilman minkäänsortin stressiä! Kokeneiden matkustajien kanssa liikkuminen toimi myös terapiana lentokenttäpelkooni, enkä ollut yhtään niin paniikissa kuin olisin voinut olla. Jännitys ja painottomuuden tunne lentokoneen noustessa purkautui penkkiä vavisuttavava kikatuksena. Tuntuikin että kikatus ei päässyt kunnolla lakkaamaan koko reissun aikana.
Moulin Rougen edessä otimme reissun ensimmäiset selfiet ja groupiet, söimme ranskalaisille ilmeisen tyypillisiä crêpejä/lettuja ja jonotimme pienen ikuisuuden. Jonottamisesta tulikin hyvä teema koko reissulle! Onneksi sekin on hauskaa kun on hyvää seuraa. Lisäksi näytös oli ehdottomasti kaiken jonottamisen arvoista. Kuka voisi olla hymyilemättä sellaisessa ympäristössä, shampanjalasi kädessä!
Lauantaiaamuna oli aikainen herätys, sillä Disneylandiin piti ehtiä hyvissä ajoin. Ranskalainen aamiainen vatsantäytteenä jaksoi yllättävän pitkälle, eikä satunnaisesti ripsottava vesi lopulta paljoa haitannut. Puitteet kaikelle oli niin hienoa, jokainen yksityiskohta laitteissa ja maisemoinnissa oli käsittämätön. Jonoja oli vähän kaikkialle, mutta ei yhtään niin paljon kuin olin pelännyt. Tuollaisessa paikassa ei edes tarvitse olla koko ajan laitteissa, kun ympäriinsä kävely on jo elämys itsessään!
Koko puiston kokokohta oli kyllä ehdottomasti yksi laite: Space Mountain - tuo maailmankaikkeuden mahtavin vetonaula! Oli käsittämätöntä, että pääsin laitteeseen jonka muistin niin elävästi pelottavasta trailerista Disney-videoiden alusta. En ollut koskaan ajatellut pääseväni Disneylandiin, saatikka tuohon laitteeseen, josta en edes tiennyt millainen se on. Ja sehän oli käsittämätön! Kikatin ja kiljuin koko matkan ajan niin että vaunun pysähdyttyä yskitti. Enkä pystynyt lopettamaan nauramista pariin minuuttiin senkään jälkeen kun olin jo astunut ulos. PARASTA IKINÄ! Edes toinen kerta kyydissä ei laannuttanut avaruuslaitteen hohtoa.
Illalla ennen hotellille raahautumista kävimme katsomassa sitä mitä moni Pariisissa menee katsomaan, eikä tuo pytinki kieltämättä jättänyt kylmäksi. Tornin kokoa ei ole koskaan aiemmin oikein hahmottanut ja huipulla pyörivät valokeilat näyttivät huimalta pilvisellä säällä. Onhan Eiffel itsessään ruma, ymmärrän noita joitain pariisilaisia tässä asiassa, mutta historianörttini mielikuvitusta hivelee se, kuinka moni ihminen on yli sadan vuoden aikana ihaillut sitä ja noussut sen huipulle ihailemaan näkymiä.
Olisi kyllä hauska tietää, kuinka paljon askeleita tuli tämän reissun aikana. Energiaa kulutettiin varmasti paljon enemmän mitä sitä saatiin, mutta onneksi vältyttiin kaikilta nälkä- ja väsykiukuilta. Neljä ihmistä oli juuri optimaalinen määrä ihmisiä reissuun, ei liian vähän tai liian paljon. Lisäksi ryhmädynamiikka toimi mielestä käsittämättömän hyvin! Sopivasti järjestelmällisyyttä ja hälläväliä. Huumoria, naurua ja lentäviä lauseita ei reissusta puuttunut, niitä muistellaan varmasti vuosia eteenpäin. Ja vaikka tietenkin mieleen jäi pysyvästi klassiset nähtävyydet, Disneyn ilo ja Moulinin loistokkuus, eniten tulen lämmöllä muistelemaan niitä pieniä hetkiä. Lyhyttä duettoa matkatoverin kanssa metrotunnellissa katusoittajan Imaginen tahtiin. Insidevitsejä jotka liikkuivat jo lauantaina siinä rajalla, että oliko niistä saanut tarpeekseen. Katsein ja lähes telepaattisin kyvyin vaihdettuja viestejä ja vitsejä ihmisen kanssa, jonka juuri ja juuri tunnen (nyt paljon paremmin). Sunnuntaiyötä Suomessa kun koetimme vielä katsoa elokuvaa, vaikka jokaisen silmää jo painoi raskas väsymys.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti