Sosiaalinen taantumus

Musta tuntuu että teen jotain sosiaalisen elämän taantumusta. Vieraiden ihmisten kohtaaminen ja etenkin small talk on jotenkin hirveän vaikeaa. En tiedä onko se vaikeampaa kuin ennen vai kiinnitänkö vain enemmän huomiota siihen. Sanat takkuaa ja puhun ihan mitä sattuu. Vaikka olisin ennakkoon päättänyt mitä sanon, avatessani suuni kaikki unohtuu ja päädyn sanomaan jotain ihan käsittämätöntä. Sitten koetan paikkailla sitä ja vaivun vain syvemmälle juoksuhiekkaan. Teen sitä tutussakin seurassa, mutta sellainen ei hermostuta niin kuin vieraammat kuulijat. Tässä onkin valmiina sitten mukava kierre; hermostun ja ahdistun jo ennakkoon kun pitää puhua vieraille, minkä ansiosta ainakin takeltelen sanoissani ja seuraava kerta ahdistaa entistäkin enemmän.

Ennen musta oli ihan mukavaa, että joku tuli vaihtamaan pari sanaa kun olin Sonan kanssa ulkona, melkeinpä toivoin sitä. Nykyään toivon vain ettei kukaan tulisi vastaan, että riski joutua avaamaan suuni olisi pienempi.

Tämä on tietysti aika kausittaista, joskus on huomattavasti parempia päiviä. Välillä mietin että pitäisikö tästä jutella jollekin ammattilaiselle. Olisi sellaiselle muutakin puhuttavaa, eikä siitä varmasti haittaakaan olisi.

Tänään on taas vähän huono päivä. On se ääni takaraivossa. Ja tuntuu että ainoa paikka missä ei voi käydä mitään ikävää, on oma sänky. Tietää tasan tarkkaan mitkä asiat voisivat auttaa ja piristää, muttei vain ole voimia tehdä mitään. Velvollisuuksienkin hoitaminen on ihan ylivoimaista. Kirjoittaminen auttaa taas vähän.