Ne kuuluisat turmiolliset pikkujoulut

Viime perjantaina oli sitten työpaikan pikkujoulut kaikista epäilyksistäni huolimatta. Olin ihan sitä mieltä, ja ääneenkin niin väitin, että en aio juoda kovinkaan paljon, sillä kohtuu tuntemattomista ihmisistä ja vieläpä pomosta ynnämuista oli kuitenki kyse. No, ihan päättömiä päätöksiä tuollaiset oli, päädyin olemaan enemmän kännissä kuin ikinä.

Nyt hävettää että annoin itteni menettää kontrollin niin, sillä en muista loppuillasta kovinkaan paljon ja muisti katkeaa kokonaan sen jälkeen kun avasin ulko-oven kotiin tullessani. Kuvittelin vielä tähän maanantaipäivään asti, että kyllähän mie muistan sen mitä baarijatkoilla tapahtui, mutta tarkemmin ajateltuna mulla ei olekaan mitään käryä mitä siellä tein tai kuinka kauan olimme siellä. Vain sen muistan etten osannut päättää mitä haluan juoda ja päädyin lopulta jostain syystä ananas-Breezeriin. Ja että sen jälkeen jotenkin selvisin taksiin ja höpötin kuljettajan kanssa kaikenlaista. Turmiollisintahan koko illassa oli se, etten maksanut itse yhtäkään juomaa, vaan koko ajan sain eteeni uuden drinkin, ennen kuin olin edellistäkään lopetellut. Ja siinä muiden kanssa seurustellessa ei edes huomaa mitä lipittää ja kuinka paljon, etenkään kun sitä on tapahtunut muutaman drinkin verran. Nyt hiukkasen epäilyttää, että mitähän muut muistaa, etenkin noista baarijatkoista, toivottavasti en ole tehnyt tai sanonut jotain outoa tai typerää, samat ihmiset kun joutuu näkemään töissä päivittäin.

Lauantainahan olo oli juuri sen mukainen kuin tuollaisen illan jälkeen voi olettaa, tuntui ettei se huono olo lopu millään. Ja samalla kun koko viikonlopun pohdin sitä kuinka pelottavaa tuollainen täydellinen muistikatko on, etten muistanut edes ottaneeni piilareita silmistäni (tai miten onnistuin siinä niin umpipäissäni) tai että olin höpöttänyt jotain Martille ennen nukkumaanmenoa, niin samanaikaisesti olin ihan hiukan ylpeä. En malttanut olla kertomatta kaikille toilailuistani, sillä en tosiaan ole koskaan ennen menettänyt kontrollia itseeni noin. Vaikka en yleensä ole sitä mieltä, että tällaiset saavutukset olisi jotenkin ylpeyden arvoisia, niin kyllä sitä silti jäi sellainen olo, että olen tehnyt jotain uutta ja elänyt vähän kaiken tämän itsekontrollin keskellä.

Murehdinta on turhaa

Ei mulla ole tapana murehtia asioita ennakkoon, sillä kuten joku on joskus sanonut, kaikille päiville riittävät niiden omat murheet. Mutta jotenkin tuntuu, että silloin kun joskus murehdin, niin se menee ihan överiksi ja ahdistun ihan liikaa jostain sillä hetkellä tärkeän tuntuisesta jutusta.

Nythän siis ahdistuin töistä. Viime keskiviikko (5.12.) oli töissä jotenki ihan kamala, kun on kuulema tosi kova kiire ja kaikki oli tosi kireänä. Ja tuli kauhea pahisolo, kun kieltäydyin tulemasta lauantaina töihin, koska suunnittelin nukkuvani koko päivän (sitä en tietty kertonu pomolle), on jotenkin niin uupunut olo kaikesta tän syksyn stressistä että pää hajoaa. Eikä lisääntynyt työstressi auta tietenkään yhtään siihen ainaiseen väsymykseen. Eikä toisin päin. Alkoi siinä pomon painostettua sit vähän itkettää ja tunsin oloni ihan typeräksi. Eikä itku loppunut millään, jatkui vaan vielä seuraavaan päiväänkin. Ja jotenkin mitä enemmän itketti, sitä enemmän ahdisti, ja mitä enemmän ahdisti, sitä enemmän itketti. Kauhea kierre. Ja jotenkin vaikka asiasta puhuminen ja valittaminen kavereille osittain auttoi, niin jotenkin se myös lietsoi ahdistuksen ihan jättimäisiin mittasuhteisiin ja mieleen tuli kaikki muutkin työhön liittyvät epämiellyttävät asiat. Kuten se etten voi harrastaa mitään ja siksi mulla ole juurikaan kavereita täällä Jyväskylässä. Sittenpä en tietenkään saanu kovinkaan hyvin unta, vaikka olisi ollut pitkästä aikaa aamuvuoro. Ja heräsin väsyneenä ja yhäkin ahdistuneena.

Kuten yleensä silloin kun murehdin ennakkoon jotakin, niin tänäänkin huomasin sitten, että ihan turhaan tuli lietsottua ahdistusta. Tänään on ollut ihan tavallinen perjantaipäivä, eli muuta viikkoa rennompaa. Kaikki on tuntunut olevan hyvällä tuulella, ehkä vapaapäivä keskellä viikkoa tuli kaikille tarpeeseen. Ja kaiken kukkuraksi sain pomon tyytyväiseksi ja ilmeisen helpottuneeksi keskiviikon ahkeroinnillani. Jätänkin siis moisen murehtimisen taas jollekin muulle, ei ole mun juttu!

Tatuointihype

Aagh, yksi työkaveri joi mun vesilasista, onneksi huomasin sen, jotta osaan varoa sitä lasia myöhemmin tänään! Millainen ihminen edes juo ihan satunnaisesta tiskipöydälle jätetystä lasista, joka voi olla kenen tahansa? Yy..

No mutta hauskempi asia on se, että mulla on uus tatuointi! Nyt pari päivää vanhana se ei enää kirvele tai ole kosketusarka tai niin punainen. Täytyy vaan yrittää olla kärsivällinen sen pesemisen ja rasvaamisen kanssa että se jatkaakin hyvin paranemista. Jännä kyllä, itse tatuointitilanteessa mua ei jännittänyt juurikaan ja edellisenä yönäkin sain nukuttua, pelkäsin että olisin ihan tosi hermostunut ennen sitä. Tatuoiminen sen sijaan tuntui yhtä ilkeältä kuin olin kuvitellutkin tohon kohtaan, nilkassahan se tuntui vaan hassulta. Aluksi ajattelin että en halua ensinnäkään kattoa sitä tatuoimista ja toisekseen ekojen viivojen vetäminen tuntui valehtelematta aika kamalalta. Mutta sitten aloin ajatella, että kipuhan on vaan tunne ja etenkään tässä tilanteessa siitä ei ole mitään haittaa. Ajattelin myös, että äkkiäkös se on ohi, joten voin samalla sitten ottaa kaiken ilon irti tilanteesta. Aloin fiilistellä eri kipuasteita, sitä missä kohtaa ja millaisella tavalla tehtynä tatuoiminen tuntui ikävimmältä ja missä ei oikein miltään. Tulin siihen tulokseen, että ikävimmältä tuntui mitä kauemmas tuosta käsivarren sisäsyrjän keskeltä mennään ja mitä ylemmäs, ja myös tasainen suora viiva oli ikävin. Sen sijaan pisteiden tekeminen tuntui vaan hauskalta. Lisäksi mua rentoutti se kun aloinkin kattoa tatuoijan työskentelyä, se oli yhtä rauhoittavaa kuin olisi kattonut jonkun piirtämistä ja kipu häipyi vielä enemmän taustalle. Loppujen lopuksi homma hoitui yllättävän nopeasti, ja toisaalta kyllä ajantaju katosi tatuointituolissa istuessa ihan täysin. Ja oli kiva kuulla sekä siltä mun tatuoijalta, että sen vieressä työskentelevältä kollegalta, että kuva on hieno ja sen ainoa vika on että se saisi olla suurempi. ^^

Menee kyllä varmaan hetki ennen kuin tottuu että tuo kuva on nyt tuossa. Tykkään siitä ihan tosi paljon, mutta tulee sitä hetkittäin ajateltua, että olikohan tää nyt ihan fiksua. Vaikka toisaalta jos en olis ottanu tota, haikailisin yhä sen perään, joten en usko että toi oli virhe missään mielessä. Oikeastaan aloin jo miettiä, että toiseen käsivarteen voisi tatuoida samanlaisen kehykseen jotain muuta! En tosin ole varma haluanko piirtää seuraavaa kuvaa itse. Jotenkin kun on niin perfektionisti, niin näkee tuossa kuvassa kohtia jotka eroaa siitä mun kuvasta, jota kuitenkin tuijotteli ja viilasi niin pitkään. Ei ne eroavaisuudet välttämättä huonoja ole, mutta eroja kumminkin. Uskon tosin, että ei niitä sitten enää huomaa, kun tuohon tottuu.

Oma kuva tatuoinnista.

Sumea havainavainnointikuva tatuoinnin paikasta.

Tunnelmavalaistu kuva tatuoinnista.

No one wants a thankless job

.. tai en mie ainakaan, tuskin kukaan muukaan. On alkanut pikku hiljaa ton lauseen merkitys valkenemaan mulle, tässä melkein puolen vuoden työskentelyn jälkeen. Ei nimittäin oikein jaksa motivaatio riittää siihen, että antaisi kaikkensa työhön, josta ei saa minkäänlaista kiitosta tai palautetta muutenkaan. Tuntuu että on aivan sama, uhraanko aikaa ja vaivaa jonkun koneen tekemän virheen korjaukseen vaiko en, koska keneltäkään ei saa mitään kiitosta siitä, että onnistun joissain melkein mahdottomissa tehtävissä, siten, että voi tyytyväisenä lähettää tuotteet eteenpäin.

Tietystikään muut eivät välttämättä tiedä, mikä vaiva jossain purkamisessa ja uudelleentekemisessä on, eikä hyvin tehdyistä korjauksista tiedä ellei niistä mainitse. Enkä ole kyllä maininnut. Eihän mun työ toki yleisesti ottaen ole mitään vaikeaa, melkein kuka vain pystyisi samaan, enkä nyt vaadikaan mitään vuolaita suitsutuksia aina kun onnistun, mutta joku satunnainen kiitos/kehu/palaute olisi ihan mukavaa kuultavaa. Tässä vajaan kuuden kuukauden aikana olen saanut ehkä kerran suoranaisen kehun, muista on saanut itse päätellä, että onko se kehu vai mikä. Lisäksi olen kyllä kuullut kun pomo ja hänen vaimonsa juttelivat keskenään, että tuleepa hienoja brodeja. Miksei sitä samaa voisi sanoa myös meille, jotka ne brodet tekevät? Ei luulisi olevan vaikeaa. Kiitokseksi hyvästä työstä suunniteltiin kesällä kesäpäivää ja nyt pikkujouluja, mutta molemmat pomo on perunut viime hetkellä. Tuntuu että meitä brodeeraajia arvostetaan tosi paljon.

Ja sitten lisäksi vielä joutuu työskentelemään koneella, joka on rehellisesti sanottuna jo liian vanha ja kun kaikki elämää helpottavat muutosehdotukset kaikuvat kuuroille korville, ei töissäkäynti juurikaan innosta. En tiedä, olisiko missään muussa työpaikassa asiat sen paremmin, siksi en olekaan harkinnut täältä lähtöä. Tää nyt on kuitenkin melkein mun omaa alaa ja sillai. Eikä mulla ole mitään kanssatyöskentelijöitä tai pomoa vastaan, mukaviahan kaikki on, mutta tuntuu vain että olisi vähän kakkoskansalainen.

Lähimenneisyyden pohdinta-aiheita

♥ Miksi tuntuu, että deittipalstoja pidetään jontekin noloina? Johtuuko se siitä, että jotenkin ihmiset yhdistää deittipalstat ja epätoivoisuuden toisiinsa? Eikös ne juuri ole tosi fiksuja keinoja löytää omanhenkistä seuraa, kun aika äkkiä näkee toisen mielenkiinnon kohteet ja ulkonäön (olettaen että kyseinen tyyppi ei huijaa)?
♥ Miksi joku on kehitellyt käsisaippuatörpön, johon ei tarvitse koskea ja markkinoi sitä hygienisempana vaihtoehtona normikäsisaippuoille? Kun saippuatörppöönhän kosketaan ENNEN käsien pesua, ei sen jälkeen? Ennemmin keskittyisin pyyhkeiden tai hanojen hygienisyyteen.
♥ Kuunnellaanko esim. Australiassa vaikka Euroopassa julkaistuja sesonkibiisejä (kesähitit, joulubiisit) samaan aikaan kuin julkaisumaassa, eli tavallaan vääränä sesonkina, vai julkaistaanko ne siellä vasta oikeana sesonkina?
♥ Onko rahojaan aina pakko käyttää fiksusti? Enkö voisikin ostaa jonkun kivan brändimekon/-kengät sen sijaan että ostaisin joko uuden talvitakin, huollattaisin pyörän tai ostaisin edes sellaisia vaatteita tai kenkiä joita edes joskus käyttäisin?
♥ Pitäiskö oppia olla innostumatta asioista ihan näin paljon? Viimeisin hankintainnostus kun koskee bussikorttia, ei kai ihmiset yleensä innostu bussikorteista?
♥ Miksi verhojen hankinta ja kämpän sisustus noin yleensäkin tuntuu niin ylivoimaiselta? En mie tiedä millaisia värimaailmoita ja muita haluan mihinkin huoneeseen, vaikeaa..
♥ Miksi myös siivoaminen ja esimerkiksi puhtaiden vaatteiden kaappiin siirtäminen on niin ylivoimaisen vaikeaa?
♥ Onko mahdollista, että brodekoneellamme olisi persoonallisuus ja sen ainoa tehtävä on saada meijät hermoromahduksen partaalle?
♥ Pitääkö kaikesta tehdä väkisin niin vaikeaa?
♥ Olisiko jossakin muussa työpaikassa kivempaa/helpompaa/vähemmän stressaavaa? Kykenisinkö tavalliseen aamulla alkavaan työhön?

Ompelukone ja Fransmanni

Eilen oli varsin kiva päivä! Sain ompelukoneeni ja illalla käytiin Martin kanssa Fransmannissa syömässä ja juhlimassa viime maanantaina ollutta kihlajaisten kolmevuotispäivää (kauheaa kun aika menee nopeasti!). Ompelukone tuotiin mulle tosiaan henkilökohtaisesti ihan kotiovelle, kun kuopiolainen myyjä oli täällä koiranäyttelyissä (sattumoisin muuten työkaverini on ollut hänellä aiemmin töissä). Tyyppi vaikutti oikein luotettavalta ja mukavalta, mutta hän kyllä korosti vähän liikaa sitä, että on kyllä luotettava. Epäilyttävää. Ja tuli vähän hassu olo, kun olin tossa pihalla ja kirjaimellisesti ostin ompelukoneen jonkun pakettiauton takakontista ja maksoin vielä käteisellä. : D Mutta sain kuitin ja kaikki, eli en usko että ongelmia tulee tämän myyjän kanssa. Se miekkonen sanoi, että pitää malttaa pari-kolme tuntia odottaa ennen kuin koneen pistää päälle, kun se on ollut koko päivän kylmässä ja ei kyllä olis millään malttanu odottaa! Tyydyin kuitenkin kiltisti odottamaan iltaan ennen kuin kokeilin sitä.

Kannessa näkyy 20 erilaista perustikkiä ja lisäksi kymmenen koristetikkiä.

Ensin myyjämiekkonen sanoi, että laittaisi mukaan viisi lankarullaa, neuloja ja puolia, mutta tuossa pussissa oli ainakin kymmenen rullaa lankaa ja normineulojen lisäksi kaksoisneula ja iso läjä tyhjiä puolia. :D

Pitihän kaikki tikit kokeilla läpi. Ei varmaan tule koskaan käytettyä kaikkia noita, mutta onhan ne kätevä olla olemassa! Esim. toi lehtiköynnös ja tähtitikki on tosi söpöjä! Lisäksi siinä on paljon valinnan varaa esim. reunojen huolitteluun.

Ihanaa kun puolat, paininjalat ja muut saa siistiin järjestykseen omiin lokeroihinsa!

Ulkona syöminen antoi mulle tietysti hyvän syyn tälläytyä, enkä voinut jättää tilaisuutta käyttämättä! Jotenkin innostuin taas suuresti pukeutumisesta, kun sai miettiä yksityiskohtia ja mikä sopisi yhteen minkäkin kanssa. Tarvin kyllä uusia mekkoja tällaisiin astetta parempiin tilaisuuksiin, mulla on niitä ihan liian vähän, tuotakin mekkoa oon käyttäny jo kaksi kertaa ennen tätä. Ja se oli siltikin mekko jota oon käyttäny vähiten. No, onneksi nyt voi ommella uusia mekkoja, kankaatkin on jo valmiina! Ja on muuten kätevää, että on oma kuvaaja, vaikkakin vähän vastahakoinen, niin ei tarvi itselaukaisimen kanssa säätää. ;P

Hiukset ja meikki ei harmi kyllä näy, mutta olkoot.

Päädyttiin siis Fransmanniin syömään pitkällisten pohdintojen jälkeen, siellä käytiin viime vuonnakin kihlajaispäivää juhlistamassa. Valittiin molemmat Le Rhône-nimiset menut, koska se kuulosti hyvältä, ja oli kätevää kun ei tarvinut valita erikseen kaikkia kolmea ruokalajia (mulla oli tässä vaiheessa niin nälkä, että olisin voinu syödä mitä vain, kaikki listalla kuulosti ihan yli-hyvältä). Menu sisälsi alkuruuaksi maa-artisokkakeittoa, pääruuaksi paistettua kuhaa hollandaisekastikkeella, kanttarellipaistoksella ja sitruunaperunaterriinillä ja jälkkäriksi marjabriossivanukasta ja vaniljajätskiä. Kaikki noista oli tosi hyviä ja kauniisti aseteltuja annoksia (en kehdannut ottaa kuvia vaikka olisin halunnut) ja tunsin itseni tosi aikuiseksi kun tilasin kalaa, eli jotain sellaista mistä en ole tykännyt yhtään vuosikausiin. Mun teki mieli jotain erilaista, sillä yleensä syön ravintoloissa aina jonkun pihvin ja ranskalaisia. Tai oikeastaan mitä tahansa mihin saa ranskalaiset. : D Enkä kyllä yhtään katunut valintaani! Söin jokaisen lautasen tyhjäksi ja sen jälkeen olikin kyllä ihan järkyttävä ähky! Mutta onneksi ei tule syötyä tuollaisia aterioita kovin usein, aika tyyristä touhua se on. : D

Wowittelua

Hoho,  oon nyt pelannu WoWia vissiin toista päivää jokusen tunnin verran ja oon jo levelillä 32! Kiitos pääasiassa kaverini ja refer-a-friend-jutun jonka avulla saa enemmän expiä tai jotai. Alan ehkä pikku hiljaa ymmärtää, että miksi tuo on niin koukuttava peli, vaikka en nyt vielä olekaan kaikkea kokenut, enkä itse ole mitenkään koukuttunut vielä. Mutta on se hauskempaa nyt kuin silloin kun viimeksi pelasin yksin ja jumituin levelille 12 kun kuolin karhujen keskelle enkä enää päässyt sieltä pois. :D Pelaan siis taurendruidilla, jonka nimi on Läikkä, koska se on vaalea jossa on punertavia läikkiä (vaikka ei vaatteiden alta näykään), hihi. :3 Hauskointa tossa druidissa on kyl se, et se voi muuttua mm. karhuksi, kissaksi, hirveksi/kauriiksi ja joksikin ihmeelliseksi merilehmäksi. :D Ja healerina on kiva olla.

Jännästi itsestään päivittyvä kuva hahmosta!

Toinen uutisoinnin arvoinen asia on se, että nyt mulle taitaa viimein olla tulossa oma ompelukone! Oon tässä viimeset pari vuotta semmoista halunnut, mutta koskaan ei ole ollut varaa ja vasta nyt olen saanut töistä niin paljon säästöön rahaa, että voin sellaisen hankkia. (Jotenkin se tuntuu olevan aika sama saako muutaman satasen enemmän töistä kuin vaikka tuista, kummasti ne rahat jotenki katoaa jonneki yhtä nopeasti.) Harkitsin ihan ikuisuuden erilaisten merkkien ja mallien välillä, enkä tuntunut ikinä osaavan päättää. Etsin koneita netistä, koska kävin kesällä Jyväskylän eräässä ompelukoneliikkeessä ja siellä oli ihan karmea asiakaspalvelu, enkä halua palata sinne ikinä enää, jos sen vain voin välttää. Näin siksi, että pelkään sitä naismyyjää, mutta en myöskään halua tukea heidän käsittämättömän huonoa palveluaan.

Olin jo suunnilleen päätynyt erääseen tietokoneistettuun koneeseen, kunnes päädyin Kone-Minna-nimisen ompelukoneliikkeen nettisivuille, jossa he myyvät myös käytettyjä koneita. Otin sinne yhteyttä, ja sain sieltä tosi hyvää palvelua! Sieltä mulle suositeltiin vastikään liikkeeseen tullutta elektronista Pfaffin Lifestyle-konetta, joka on jo melkein kymmenen vuotta vanha, mutta siihen sai kolmen vuoden takuun eikä hintakaan ollut liian huima. Halusin heti kyseisen koneen, sillä Pfaffin koneesta olin haaveillut, mutta ajattelin että siihen mulla ei oikein ole varaa, kun halusin ostaa koneen juuri nyt, enkä säästää vielä esim. paria kuukautta (haluan ostaa joskus jotain muutaki). Kone tuodaan mulle henk. kohtaisesti kotiovelle (ellei siitä löydy jotain käsittämätöntä vikaa) ja saan kuulemma kaikkea kivaa, kuten neuloja ja lankoja kaupan päälle. ^^ En malttaisi odottaa, että pääsen taas ompelemaan, onkin jo mielessä muutama mekkoprojekti!

Vähän keskiviikkointoilua

Jee, huomenna on viikon viimeinen työpäivä, koskapa pyysin perjantain vapaaksi (toivon että pomokin muistaa sen vielä) suunnatakseni heti perjantaiaamusta Hämikseen! Tarkoituksena on käydä ensin koululla painamassa vähän kangasta (toivottavasti mun seula on yhä siellä, eikä kukaan ole tuhonnut sitä) joka mun piti tehdä jo vuosi sitten, mutta en silloin ehtinyt/saanut aikaiseksi. Ja illalla sitten alkaakin ropeviikonloppu, se jota olen odottanut niin pitkään! Ihanaa päästä taas ropettamaan, näkemään kavereita ja vähän juhlimaan! Oon niiiin ansainnut sen!

Tässä se mitä aion painaa: siis kallohevosen ja hevosen kalloja neonvärein roiskitulle kankaalle! :3

Jotenkin on jännää, että mua taidetaan oottaa ainakin jossain määrin, tai siis jotenkin pelkäsin, että Hämiksestä lähtiessäni mut unohdettaisiin tossa porukassa kun en kuitenkaan ollut ropekerhossa kuin vuoden. Mutta oikeasti tunnen oloni tervetulleeksi sinne vieläkin, mistä olen tosi kiitollinen. Se viime lukuvuosi oli ehkä mun elämän parhaita, isolti ropekerhon ansiosta ja olisi kurjaa jos menettäisin sen kaiken. Ja koska mun motto on viime aikoina ollut "never expect, only hope" eräiden sattumusten takia, niin oon jotenki koko ajan vähän miettinyt, että entä jos se perutaankin. En siis ole uskaltanut ihan täysin innostua ennen tätä viikkoa. Ei ne kai enää sitä voi perua, joten se oikeasti tapahtuu, jeee! ^^

Kohta alan mitä ilmeisimmin pelata WoWia, koskapa se mulle niin ystävällisesti ennakkojoululahjana kustannettiin, ja olen jo kahdelta taholta kuullut, että siihen mun sosiaalinen elämä sitten loppuu. :D No, onneksi mulla ei ole ihan kauhean paljon menetettävää, mun sosiaalinen elämä kun on ollut Jyväskylään muuttamisen jälkeen varsin minimaalista. En tosin siltikään usko, että koukutun siihen sillai suurissa määrin, mitä vaaditaan sosiaalisen elämän kuolemiseen, koska en enää ole teini ja en koukutu asioihin enää niin kuin vaikka noin kuusi vuotta sitten. Innostua toki voin, mikä voi mun tapauksessa tarkoittaa melkein samaa asiaa, mutta no.. Sen näkee sitten. :D Mulla on niin suuri taipumus kyllästyä peleihin tai vaihtoehtoisesti olla vaan niin huono, että pelaaminen ei ole mielekästä. (Kun viimeksi pelasin WoWia, lopetin noin levelille 12 koska kuolin karhujen keskelle enkä koskaan päässyt siitä eteenpäin.)

Lisäksi sain toissa päivänä paketin postissa, joka sisälsi erinäistä eBaysta tilattua krääsää ja ehkä kivoin niistä jutuista oli tuollainen pieni hopean värinen kruunu, jonka voi pistää puhelimen kuulokkeille tarkoitettuun reikään! Oon aiemmin koristellut puhelimen niinikään eBaysta tilatuilla timangeilla, nyt se on oikea prinsessapuhelin (ja kuulemma ihan mun näkönen)! En aiemmin pitänyt puhelimestani kosketusnäytön takia, mutta onhan tuosta nyt pakko pitää, ihan ulkonäkönsä takia! :3

PS. Yritän kovasti saada muokattua blogin layoutin jotenkin fiksummaksi, kunhan joskus jaksaisin.

Talvi!

Jee, talvi tuli! Tai ensilumi ainakin, johan tässä ehtii säätila vaihtua vielä moneen kertaan ennen vaikka joulua, mutta silti. Olinkin jo eilen ihan nyreissäni, kun moni hehkutti Facebookissa lumisadetta ja täällä ei näkynyt hiutaleen hiutaletta (kyllä, kävin juoksemassa kesken töiden pihalle kurkkaamaan onko siellä oikeasti lunta). Ja toivoinkin sitten, että ehkäpä perjantai on sitten se lumipäivä, ja olihan se! Oli ihana herätessä huomata ihan kunnollinen kerros lunta maassa ja puissa ja tallustelinkin sitten pitkin kämppää hymy huulilla. Talvi on niin paras vuodenaika!

Tosin yksi miinuspuoli talvessa kyllä on: pyöräily ei ole niin vapaata kuin ilman lunta ja jäätä. Ensimmäisen kerran kaaduin jo toissapäivänä, oli varmaan ensimmäiset jäät maassa. No, oon ajatellu aina että talvessa pitää kaatua ainaki kerran, että sen jälkeen oppii taas olemaan varovainen liukkaalla, joten ei siinä mitään. Siinä kaatumisessa ei edes sattunu. Mutta toisen kerran kaaduin jo tänään! Matkalla töihin siis. Kuvittelin että ei ollut liukasta, kun maassa oli vaan lunta eikä varsinaisesti jäätä.

 Mutta yhdessä alamäessä oliki ja jostain syystä kaaduin sitten siinä ja tosi tyylikkäästi liu'uin pyörän kanssa mäen alle. Siinä oli sitten pari naista jotka huolissaan kysyi, että sattuiko, kai se oli näyttänyt aika kivuliaalta. Sanoin tietysti että ei sattunu,voiko tollaseen kysymykseen, täysin vieraille ihmisille, sanoa edes että sattui ihan pirusti? Kyllähän siinä polvissa tuntui ja vasen olkapää tuntui tärähtäneen maahan jotenkin niin, että siihen särki aika kivasti. No, en tietenkään hetkeäkään miettiny, ettenkö kyksenisi silti töihin ja nousin jatkamaan matkaa. Pyöräillessä piti kuitenki purra vähän huulta, kun olkapää tuntui ottaneen vähän enemmän damagea kuin aluksi olin luullut. (Tässä vaiheessa mietin että kuinkahan monta prosenttia olin menettänyt HP:stani ja kuinka kauan kestäisi regeneroida se takaisin.) Meinasin viedä pyörän huoltoon heti kun tulee palkka ja ehkä samalla hankin pyörään ekaa kertaa elämässäni nastarenkaat.

Huomaa muuten, että on aikuistunut kun on oppinut nauramaan itselleen, eikä ota itseään enää niin vakavasti. Aiemmin mulle oli hirveä häpeä kaatua pyörällä, koska koin olevani astetta parempi polkija. Nyt en enää kuitenkaan välitä siitä niinkään, eikä kaatumisen jälkeen tule ekana ajateltua, että näkikö kukaan, vaan ennemminkin että sattuiko. Huomattaasti fiksumpaa mielestäni. Muissakin asioissa on tullut huomattua sama, on paljon helpompaa kun ei tarvi ajatella koko aika, että mitähän ihmiset musta ajattelee, melkein kaiken voi kuitata sillä että nauraa omalle pikku mokalleen tai outoudelleen. Tai sitten on vaan ihan rehellisesti niin outo kuin haluaa ilman että tekee siitä suurta numeroa.

Töissä ei onneksi ole tarvinut tehdä mitään kauheaa voimia tai nostelua vaativaa, joten eiköhän toi olkapään kipu tosta asetu. Tänään sentään pääsee pois vähän aiemmin, kert sain alottaaki jo kahen jälkeen. Lisäksi päivää piristää Darth Vader-sukat, joita kun vilkaisee, ei voi olla hymyilemättä! Myös pelkästään se, että on perjantai, piristää. Vaikka lupauduinki huomenna töihin, niin on nyt viikonloppu kuitenki! Jeee!

Näin käy kun mut jättää yksin opparia kirjoittamaan

Tänään olen yrittänyt olla ahkera opparini kanssa ja suunnittelinkin jo eilen, että saisin nukkua hiukkasen pidempään kuin arkena, mutta en kuitenkaan yli puolenpäivän. Koska jostain syystä aamuisin ja aiemmin päivällä motivaatio kirjoittaa on parempi, vaikka illalla olisinkin virkeämpi. Tosi loogista. No, tämähän kusahti jo heti alkuunsa siihen, että joskus hiukan kahdeksan jälkeen aamulla heräsin hämmentävään ääneen joka osoittautui sitten puhelimeni soittoääneksi. Unenpöpperössä sitten tihrustin soittajan nimeä ja hetken päästä tajusin että se on yksi kaverini, joka varmaankin haluaa mut koneelle kanssaan pelaamaan HoMM 3:sta. Kävi jo mielessä, että vain ignoraan koko soiton ja jatkan unia, mutta en sitten kyennyt, koskapa olen niin kiltti. Ja oikeinhan mie arvasin, joten ei siinä sitten oikein auttanut muukaan kuin kampeutua ylös sängystä ja koneelle, kun kerta olin jo herännyt. Pelaaminen oli kyllä ihan mukavata, ei siinä mitään, mutta väsytti vaan ihan pirusti noin viiden tunnin unien jälkeen.

Hieno screenshotti jostain aiemmasta pelistämme. Se yritti hyökätä mun kimppuun,
muttei ihan ylettänytkään,enkä sitten itse oikein välttämättä olisi halunnut olla se hyökkäävä osapuoli.
No, olin kuitenki, se ei pelaa joka pelkää :p

Myöhemmin sain kuin sainkin kirjoitettua ihan hyvin kunnes täytyi lähteä käymään kaupassa kert nälkä kalvoi eikä kaapissa ollut mitään ruokaa (varmaan koska Martti ei ole kotona, se yleensä huolehtii vähän liian hyvin meijän ruokatilanteesta :p). Ja koska en arkena normisti saa/viitsi pukeutua kovin ihmeellisesti töihin, niin päätin nyt ottaa tästä pienestä kauppareissusta kaiken ilon irti ja tälläytyä oikein kunnolla. Pitihän sitä toki lisäksi myös dokumentoida tämä harvinainen tapahtuma joten loppujen lopuksi kauppareissu valmisteluineen venähti aikamoiseksi prosessiksi. No, ei se mitään, ainakin sai ajatukset pois opparista.

Sitten vähän asukuvia:

Hame on Cloudberry Ladyn, paita itsetehty. Hattu on eräältä ystävältä saatu perintöhattu.
Lisäksi kaulassa samaisen ystävän tekemä rusettirintaneula. :3

Loogisesti takkikuva otettu sisällä ja on muuten ihan vino. :D
Tästäkin piti saada kuva kun takki ja huivi mätsää niin kivasti asuun!

Tarkempi kuva pikkusälästä kauniisti mähnäisen vessanpeilin kautta.

Kaupasta kotiin tullessa mietin, että miksihän sitä tuntuu kauhealta tuhlaukselta kun ostaa eri salaattitarpeita noin viidellä-kuudella eurolla, mutta sitten jos kerrankin ostaa irtokarkkia ja siihen käyttää samanverran rahaa, se ei olekaan yhtä haaskausta. :D Kumpiakaan ei siis tule ostettua kovinkaan usein, ainakaan noilla summilla, koska olen vähän huono syömään rehuruokaa ja no.. yksinkertaisesti pihi.

Sekalainen mieteoksennus

Mietteitä ja asioita tältä päivältä mielivaltaisessa järjestyksessä: 
♥       Ärsyttää tehdä virheitä. Mutta ainakin tällä kertaa otin askeleen kohti parannusta ja myönsin sen, joskin vain työkaverille osoitetulla muistilapulla, mutta siltikin.

♥      Kotimatkalla pyöräillessäni ohi meni nuori miekkonen jolla oli tosi kiva tyyli: liituraitahousut, mustavalkoiset spectator-kengät, semmoinen news-boy-lippis ja harmaakuviollinen hiukan pidempi villakangastakki. Olisin halunnut pyöräillä sen vierelle ja kommentoida sen tyyliä, mutta en sitten uskaltanut. Ehkä joskus olen vielä spontaanimpi ja voin tehdä niin.

♥      Ostin Minimanista Toaster Tartseja, koska olivat alennuksesta. Ensimmäinen maistiaiseni kärvähti, eikä se muutenkaan ollut ehkä kovin hyvää. Mutta tulipa kokeiltua.

♥       Minimanissa oli myös ihana teevalikoima! Ostin töihin sitten Muumi-teevalikoiman, jos se vaikka piristäisi päiviä.

♥        Ja sain viimein hankittua heijastimen, joita on muuten ihan yllättävän vaikea löytää jos ei välttämättä halua maksaa viittä euroa Anry Birds-heijastimesta. Se minkä ostin, on maailman tylsin ja tavallisin pyöreä killutin, mutta ehkä nyt näyn paremmin liikenteessä.

♥       Mietin, onkohan blogini nyt jonkinlainen kaverinkorvike, kun naamakkaisia kohtaamisia ihmisten kanssa on nykyään aika vähän.

♥        Taas kävi mielessä, että tekisi vain mieli luovuttaa ja jäädä jonain aamuna sänkyyn peiton alle makaamaan ja unohtaa työt, oppari ja ihmissuhteet. Mutta koskaan en kuitenkaan tee niin, sillä en ole yhtään luovuttajatyyppiä. Onneksi.

♥       Yhtä opparia varten hankkimaani kirjaa lukiessa sain tosi ison innostuksen taas siihen, että haluaisin olla pukusuunnittelija teatterissa ja/tai elokuvissa! Mitenhän sellaiseen pääsisi..

♥       Tuli aika pönttö olo, kun leikkasin töissä itteni saksilla kämmeneen. Se kirvelee vieläkin.

♥      Tänään päivä ei vain tuntunut yhtään lähtevän käyntiin. Aamulla en saanut opparia eteenpäin juurikaan ja töissä menin kuin koomassa. Koko ajan piti istua alas jumittamaan tai tekemään jotain turhaa kun ajatukset ei vaan pysyny kasassa ja koko ajan väsytti vaikka join teetä.

♥        Ihan kauhea koirakuume taas. Ja nimenomaan laivakoirakuume, aaaa! Tahdon oman pienen mustan pirulaisen. :<

♥        Miksi Riot julkaisee koko ajan uusia champpeja? Miksi ne kaikki on samanlaisia synkkiä ja uhkaavia ja miksei mikään niistä ole kunnon supportti?

Ja loppuun muutama yhtä sekalainen kuva:

Ihana Muumi-teepakkaus!

Sakset putosi pöydältä ja jäivät törröttämään pystyssä lattiasta.
Ja jostain syystä tämä oli hurjan hauskaa. :D

Kuva joka piristi muuten ikävää päivääni. Katsokaa nyt tuon kakaran naamaa, aaww!
 Kuvassa siskon Piitu ja perheen Muusa. Kuvan ottanut äiti.

Virheittensä myöntämisen vaikeus

Olen tässä viimeistään töissä ollessani huomannut erityisen hyvin, kuinka äärimmäisen huono olen myöntämään itselleni, saatikka muille, että olen tehnyt virheen. Jostain syystä se on hirvittävän vaikeaa ja aina ensimmäisenä olen syyttämässä jotakuta muuta, etenkin puolustuskyvyttömiä on helppo syyttää. Töissä syyt niskoilleen saa brodekone koska kaikkihan tietää jo ennestään kuinka se osaa olla hankala, tällöin syyttely menee ihan täydestä.Normaalistihan olen tunnetusti huono valehtelija, eikä pokkani pidä millään huijauksen hetkellä, mutta kun kyse on siitä että joku saisi mahdollisesti tietää mun tehneen jonkun mokan, musta kehkeytyy oikea mestarivalehtelija! Joissain tilanteissa taas valehtelun sijaan käännän tilanteen vitsiksi, tämä toimii lähinnä silloin kun kuulijakunnalleni moka on oikeastaan yhdentekevä. Jostain syystä miusta on hauska esittää itseni hiukan tyhmänä ja sählänä (jos en sitä ole valmiiksi), on kiva saada ihmiset nauramaan mulle ja mun kanssa.

Nyt kun ajattelee, pienenäkin olin mestari syyttämään omista tihutöistä muita. Vasta viime aikoina äidilleni on selvinnyt että ne kruunut Barbababa- kirjaan jokaiselle hahmolle piirtäny olinkin mie, eikä siskoni ja että se olinkin mie joka rikkoi sen jonkin esineen joskus, eikä veljeni. Ja joskus ei tarvinut edes huijata, kun oman mokan pystyi peittelemään ilmankin: oli ihan hirveää jos vahingossa rikkoi jonkun kaverille kuuluneet lelun, eikä sitä tietenkään voinut myöntää. Senkun vaan laittoi tavaran takaisin paikalleen, asetteli sen niin ettei rikkinäisyys näkynyt heti päällepäin ja ehkä kaveri kuvitteli sen hajonneen itsekseen tai ei ainakaan voisi syyttää siitä mua!

Olen aika varma että monet muutkin tekevät tätä, tai ovat tehneet sitä ainakin pienenä. Mutta itselläni se riistäytyy välillä vähän käsistä ja olenkin harkinnut opettelevani eroon moisesta turhasta ylpeydestä. Kaikki tekevät joskus virheitä ja mokaavat tahtomattaan, se on ihan normaalia. En ole mikään erehtymätön yli-ihminen, vaikka sellaisena haluaisinkin itseäni välillä pitää. Vaan mitenhän sellainen käytännössä onnistuu?

Tämä ihana ryijybrode oli kyllä yksinomaan koneen aikaansaannosta!
Se kun ei osannut katkoa lankoja kunnolla.

Ja btw, en millään malttaisi odottaa että pääsen tatuoijalle, ihii!

Sunnuntaifiiliksiä

Tänään on ollut kyllä niin perus sunnuntaifiilis, sellainen kun tekisi mieli vaan käpertyä sänkyyn lukemaan kirjaa tai katsomaan telkkaria ja syömään suklaata. No, eihän sellainen tietenkään onnistu nyt kun pitäisi opparia kirjoittaa. Aamulla (tai klo12:30) heräsinkin siis ahkerana kirjoittelemaan. Harmi vain, että koneella ollessa tulee helposti hairahduttua tekemään jotain ihan muuta kuin kirjoittamaan. Tänään menikin sitten kirjoitteluaikaa osittain pelaamiseen (League of Legends), netti-tv:n katseluun (Arvostele mun illallinen Suomessa) ja hyvän kirjoittelutaustamusiikin etsimiseen. Ja täytyyhän Facebook käydä tarkistamassa koko ajan, jos joku olisi vaikka päivittänyt sinne jotain hurjan hauskaa.

Sain tänään sentään tehtyä jotain fiksuakin opparin kirjoittamisen ohella. Käytiin Martin kanssa kaupassa ostamassa ruokaa (ja pitihän sitä suklaata saada!). Ja sitten tehtiin ruokaa: perunamuusia ja lohta. Pesin myös pyykkiä kun pyykkikaappi ei meinannut mennä kiinni enää.

Martti maustaa kalaa.

Lohi maustettuna.

Perunoita kiehumassa ihanan puhtaalla liedellä. :D

Valmis annos! Oli namia hiukkasen isoista ja sulamattomista suolakiteistä huolimatta. :D

Ja jälkkäriä!

Lisäksi täytynee esitellä eilisen shoppailureissun mieluisimmat ostokset. Vanhat pelikuulokkeeni, jotka olin eBaysta ostanut jollain noin kahdella eurolla, tulivat viimein lähes kahden vuoden palvelun jälkeen tiensä päähän kun joku oli järsinyt niiden mikin johdon melkein poikki. (Oikeasti sen johdon kohtalo on mulle yhä mysteeri.) Siksipä siis oli suuri tarve ostaa uudet, eihän pelaaminen ilman kuulokkeita ja mikkiä ole yhtään kivaa! Olin jo edellisenä iltana katsonut Gigantin sivuilta mitkä kuulokkeet haluan ja Giganttiin suuntasimmekin ensimmäiseksi niitä etsimään. Ensinnäkin koko kaupasta oli hirveän vaikea löytää PC-tarvikkeita, koska neuvoahan ei voi kysyä. Ja kun viimein löysimme oikean hyllyvälin, ei siellä ollutkaan haluamiani kuulokkeita, möh. No, Anttila olikin sitten seuraava kohteemme, sillä tarvitsimme sieltä muutakin, kuten vessaan roskiksen. Ja siellähän niitä kuulokkeita olikin, vieläpä sopivasti alennuksessa (ja samalla hinnalla kuin Gigantin nettisivuilla)!

Creativen Fatal1ty-kuulokkeet, koskapa olen hengenvaarallinen pelaaja!

Lisäksi myöhemmin kauppareissulla käväisimme Lindexissä ja siellä pikkupoikien osastolla silmiin osui ihan mahdottoman hienoja sukkia, miksi niitä on tehty vain pojille! Ja pakkohan mun oli ostaa nämä kun kokojakin oli sopivasti:

Darth Vader sukkia, onko mitään hienompaa! Harmi että dinosukissa ei ollut kokoja..

Noh, nyt täytynee jatkaa taas opparin parissa. Saankohan sitä ikinä valmiiksi, aargh!

Kolmas kerta toden sanoo(ko?)

Tämä olisi nyt niin kuin kolmas aloittamani varsinainen blogi, jos Tumblr-blogia ei lasketa. Ja viimeisintä lukuunottamatta mikään niistä ei ole kestänyt paria kuukautta kauempaa, en siis ole kovin pitkäjänteinen selvästikään. Ja koska en muista yhtään minne aiemmat blogit olen perustanut, saatikka niiden nimiä tai salasanoja, niin piti aloittaa taas uusi!

Olen miettinyt nyt taas blogin aloittamista kun töissä tuppaa olemaan vähän tylsää, eikä vieraalla koneella keksi kauheasti tekemistä. Ja koska olen muutenkin välillä aina vähän jutteluseuran puutteessa, niin mikäs sen parempaa kuin höpöttäminen itsekseen! Jos tämä samalla korvaisi vähän oman, konkreettisen päiväkirjan kirjoittamisen. Kaiken kukkuraksi mulla kun on uusi kamera, niin ehkä voin bloggailun myötä verestää ja uudistaa valokuvaustaitoja ja lätkiä kuvia sitten tänne. Jee!

Tänään oli varsin jännittävä päivä harmaan arjen keskellä, sillä sain itseäni viimein niskasta kiinni ja kävin Simple Tattoossa varaamassa itselleni tatuointiajan, tuo ajankohta olisi sitten melkein parin kuukauden päästä, 22.11.! On tässä tullutkin intoiltua uudesta tatuoinnista varmaan siitä lähtien kun hankin tuon ensimmäisen, siitäkin taitaa olla nyt puoltoista vuotta. Vai onko jopa kaksi ja puoli? Ei voi muistaa. Kyllähän sitä tietty samaalla tuli taas mietittyä, että onkohan tämä ihan fiksua. Mutta toisaalta tästäkin tatuoinnista tulee sekä merkityksellinen, että hieno, niin miksi en koristaisi sillä ihoani! Sitä paitsi mullahan on missio hääpäivääni varten, silloin täytyy olla useampia tatuointeja hienoksi kontrastiksi valkoisen hääpuvun kanssa! No ei, ei se ole kyllä ainoa syy, vaikka hyvä syy onkin. :P Täytyy varmaan lisätä myöhemmin kuva tatuoinnin luonnoksesta. Ja täytyy se vielä puhtaaksikin piirtää, päätin tehdä sen itse koska siten saan siitä ainakin sellaisen kuin haluan, ja yksi motoistanihan on, että jos haluat jonkin asian tehtävän kunnolla, tee se itse!

Toinen jännittävyys tänään on se, että teen taas takkeja eräille mopopojille ja kenties Suomen suurimmalle rikollisjengille. :D On noita ennenkin tehty kyseiselle asiakkaalle, eikä heissä oikeasti ole varmaan mitään pelottavaa,  mutta tuleehan sitä suhtauduttua jotenkin vähän eri tavalla, yrittää tehdä vielä entistäkin huolellisemmin! Tosin huolellisuuteen johtaa myös se, että oon nyt mokaillut viikon sisään tavallista enemmän, enkä halua tehdä sitä enää. No, toisaalta ehdin tänään mokailla jo sen verta, että onnistuin vääntämään yhden noista mitälie tallasysteemejä ovatkaan. Onneksi sain väännettyä takas!

Jee, tulipa massapostaus, jaksankohan itsekään lukea tästä koskaan uudelleen.