Talvi!

Jee, talvi tuli! Tai ensilumi ainakin, johan tässä ehtii säätila vaihtua vielä moneen kertaan ennen vaikka joulua, mutta silti. Olinkin jo eilen ihan nyreissäni, kun moni hehkutti Facebookissa lumisadetta ja täällä ei näkynyt hiutaleen hiutaletta (kyllä, kävin juoksemassa kesken töiden pihalle kurkkaamaan onko siellä oikeasti lunta). Ja toivoinkin sitten, että ehkäpä perjantai on sitten se lumipäivä, ja olihan se! Oli ihana herätessä huomata ihan kunnollinen kerros lunta maassa ja puissa ja tallustelinkin sitten pitkin kämppää hymy huulilla. Talvi on niin paras vuodenaika!

Tosin yksi miinuspuoli talvessa kyllä on: pyöräily ei ole niin vapaata kuin ilman lunta ja jäätä. Ensimmäisen kerran kaaduin jo toissapäivänä, oli varmaan ensimmäiset jäät maassa. No, oon ajatellu aina että talvessa pitää kaatua ainaki kerran, että sen jälkeen oppii taas olemaan varovainen liukkaalla, joten ei siinä mitään. Siinä kaatumisessa ei edes sattunu. Mutta toisen kerran kaaduin jo tänään! Matkalla töihin siis. Kuvittelin että ei ollut liukasta, kun maassa oli vaan lunta eikä varsinaisesti jäätä.

 Mutta yhdessä alamäessä oliki ja jostain syystä kaaduin sitten siinä ja tosi tyylikkäästi liu'uin pyörän kanssa mäen alle. Siinä oli sitten pari naista jotka huolissaan kysyi, että sattuiko, kai se oli näyttänyt aika kivuliaalta. Sanoin tietysti että ei sattunu,voiko tollaseen kysymykseen, täysin vieraille ihmisille, sanoa edes että sattui ihan pirusti? Kyllähän siinä polvissa tuntui ja vasen olkapää tuntui tärähtäneen maahan jotenkin niin, että siihen särki aika kivasti. No, en tietenkään hetkeäkään miettiny, ettenkö kyksenisi silti töihin ja nousin jatkamaan matkaa. Pyöräillessä piti kuitenki purra vähän huulta, kun olkapää tuntui ottaneen vähän enemmän damagea kuin aluksi olin luullut. (Tässä vaiheessa mietin että kuinkahan monta prosenttia olin menettänyt HP:stani ja kuinka kauan kestäisi regeneroida se takaisin.) Meinasin viedä pyörän huoltoon heti kun tulee palkka ja ehkä samalla hankin pyörään ekaa kertaa elämässäni nastarenkaat.

Huomaa muuten, että on aikuistunut kun on oppinut nauramaan itselleen, eikä ota itseään enää niin vakavasti. Aiemmin mulle oli hirveä häpeä kaatua pyörällä, koska koin olevani astetta parempi polkija. Nyt en enää kuitenkaan välitä siitä niinkään, eikä kaatumisen jälkeen tule ekana ajateltua, että näkikö kukaan, vaan ennemminkin että sattuiko. Huomattaasti fiksumpaa mielestäni. Muissakin asioissa on tullut huomattua sama, on paljon helpompaa kun ei tarvi ajatella koko aika, että mitähän ihmiset musta ajattelee, melkein kaiken voi kuitata sillä että nauraa omalle pikku mokalleen tai outoudelleen. Tai sitten on vaan ihan rehellisesti niin outo kuin haluaa ilman että tekee siitä suurta numeroa.

Töissä ei onneksi ole tarvinut tehdä mitään kauheaa voimia tai nostelua vaativaa, joten eiköhän toi olkapään kipu tosta asetu. Tänään sentään pääsee pois vähän aiemmin, kert sain alottaaki jo kahen jälkeen. Lisäksi päivää piristää Darth Vader-sukat, joita kun vilkaisee, ei voi olla hymyilemättä! Myös pelkästään se, että on perjantai, piristää. Vaikka lupauduinki huomenna töihin, niin on nyt viikonloppu kuitenki! Jeee!