Ei mulla ole tapana murehtia asioita ennakkoon, sillä kuten joku on joskus sanonut, kaikille päiville riittävät niiden omat murheet. Mutta jotenkin tuntuu, että silloin kun joskus murehdin, niin se menee ihan överiksi ja ahdistun ihan liikaa jostain sillä hetkellä tärkeän tuntuisesta jutusta.
Nythän siis ahdistuin töistä. Viime keskiviikko (5.12.) oli töissä jotenki ihan kamala, kun on kuulema tosi kova kiire ja kaikki oli tosi kireänä. Ja tuli kauhea pahisolo, kun kieltäydyin tulemasta lauantaina töihin, koska suunnittelin nukkuvani koko päivän (sitä en tietty kertonu pomolle), on jotenkin niin uupunut olo kaikesta tän syksyn stressistä että pää hajoaa. Eikä lisääntynyt työstressi auta tietenkään yhtään siihen ainaiseen väsymykseen. Eikä toisin päin. Alkoi siinä pomon painostettua sit vähän itkettää ja tunsin oloni ihan typeräksi. Eikä itku loppunut millään, jatkui vaan vielä seuraavaan päiväänkin. Ja jotenkin mitä enemmän itketti, sitä enemmän ahdisti, ja mitä enemmän ahdisti, sitä enemmän itketti. Kauhea kierre. Ja jotenkin vaikka asiasta puhuminen ja valittaminen kavereille osittain auttoi, niin jotenkin se myös lietsoi ahdistuksen ihan jättimäisiin mittasuhteisiin ja mieleen tuli kaikki muutkin työhön liittyvät epämiellyttävät asiat. Kuten se etten voi harrastaa mitään ja siksi mulla ole juurikaan kavereita täällä Jyväskylässä. Sittenpä en tietenkään saanu kovinkaan hyvin unta, vaikka olisi ollut pitkästä aikaa aamuvuoro. Ja heräsin väsyneenä ja yhäkin ahdistuneena.
Kuten yleensä silloin kun murehdin ennakkoon jotakin, niin tänäänkin huomasin sitten, että ihan turhaan tuli lietsottua ahdistusta. Tänään on ollut ihan tavallinen perjantaipäivä, eli muuta viikkoa rennompaa. Kaikki on tuntunut olevan hyvällä tuulella, ehkä vapaapäivä keskellä viikkoa tuli kaikille tarpeeseen. Ja kaiken kukkuraksi sain pomon tyytyväiseksi ja ilmeisen helpottuneeksi keskiviikon ahkeroinnillani. Jätänkin siis moisen murehtimisen taas jollekin muulle, ei ole mun juttu!
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti