Kehittävää keskustelua

Niin, tänään oli töissä siis yksi niistä (harvoista ja) kuuluisista kehityskeskusteluista. Oltiin työkaverin kanssa jos spekuloitu ennakkoon viikonlopun aikana, mitä kaikkea karmeutta meidän niskaan tällä kertaa kaadetaan, vaaditaan vain olemaan tehokkaampi vetoamalla numeroihin ja niin edelleen. Mitään kakkukahvia ja kiitostahan sieltä olikin turha odottaa, ja vaikka keskustelu aloitettiinkin siihen tyyliin, että "miltäs teistä tuntuu, onko kaikki hyvin", niin lopulta puhe kääntyi siihen, että jostain syystä ollaan tultu nyt firmalle kalliiksi ja rivien välistä saattoi kuulla uhkaavuuden. Miksi ei tehdä kovemmin töitä? Miten on mahdollista, että ei saada enempää aikaan? Jotenkin oon aina ollut huono siinä, kun mua syytetään sellaisesta mitä en ole tehnyt. Nytkin oli ihan vähällä etten purskahtanut itkuun, sillä ei ole kiva saada sellaista kommenttia, että on ollut epätuottava ja firmalle kallis, kun ite on aina tehnyt parhaansa, vaikka motivaatio onkin ollut jo kateissa pitkään.

Mitään ei tunnuttu ottavan tosissaan, niin kuin ei aiemminkaan, vaikka työkaverin kanssa puhuttiinkin siitä kuinka turhauttavaa on se ettei kone toimi kunnolla, ettei me koulutuksen puuttuessa kyetä paikallistamaan syitä koneen kenkkuilulle ja siitä kuinka paljon enemmän motivoisi jos voitaisiin työskennellä edes osin yhtä aikaa, sillä kyllähän yksin töiden tekeminen on loppujen lopuksi aika kurjaa. Ja että ei ole kivaa kun ollaan aina eristyksissä kopissamme, ei tunnuta kuuluvamme tähän työyhteisöön, ihan kuin ei oltaisi samanarvoisia kun ei tiedetä mistään ennakkoon. Kaikki pyyhkäistiin vain pöydän alle sen syyn varjolla, ettei ole rahaa. Ei ole rahaa hankkia kouluttajaa, ei ole rahaa hankkia uutta konetta että voitaisiin työskennellä yhtä aikaa. Ja sehän on vain meidän oma vika jos meillä on sellainen tunne, ettei kuuluta joukkoon muiden työntekijöiden kanssa, pitäisi itse tulla juttelemaan muiden kanssa.

Sanomattahan jäi se, että mua (tai meitä) ei voisi vähempää kiinnostaa. Oon saanut perinjuurin tarpeeksi tästä ajan ja mielenterveyden haaskaamisesta, ja tuntuu että jos mun työpanosta kukaan ei kunnioita, ei munkaan tarvi kunnioittaa muita. Teen yhä kaiken parhaani mukaan, sillä en osaisikaan tehdä vähempää, mutta ilman minkäänlaista halua tai motivaatiota. Toivon totisesti, että saan syksyllä syyn karata täältä opiskelemaan, sillä en tiedä mistä kerään pokkaa sen verran, että otan lopputilin muuten, etenkin jos ei ole edes toista työpaikkaa tiedossa. No, sitä on turha kai miettiä vielä, se on syksyn murhe jos on. (Ehkäpä tästä on silloin hyötyä: http://themetapicture.com/badass-ways-to-say-no/) Ja vaikka loppujen lopuksi ton kehityskeskustelun tarkoitus oli kai etsiä syitä huonoon tuottavuuteen ja motivoida meitä, niin ei kyllä huvita yhtään sen enempää, suorastaan päin vastoin. Onkohan vika mussa vai tossa motivointiyrityksen tyylissä? Mussa tietysti, tyhmä kysymys.

Nyt tekisi mieli syödä loput Jyväshyvän Paussi-suklaamyslipatukat iha vain ärsytykseen. Ja koska ne on superhyviä.