Heppatytön paluu

Taas oon saanut tuskailla sen kanssa, kun en vaan osaa innostua mistään sillai hillitysti. Normaalisti. Vaan aina pitää mennä täysillä, täysvaltaiseen pärinään asti jolloin päähän ei mahdu mitään muuta kuin se yksi asia. Kyseinen asia voi olla joku ihminen, tai sitten se voi olla harrastus, peli, sarja, tai oikeastaan mitä vaan. Kesäkautena se asia on nyt ollu Rajakatse ja esim. vuosi sitten se oli mun ja Annan tarina. Nyt mun ajatukset ja ajankäytön on vallannut hevoset ja ratsastus. Oon viime päivinä/viikkoina käyttänyt luvattoman paljon aikaa katsomalla heppavideoita Youtubesta (enkä tavallisesti katso videoita juuri koskaan), lukemalla heppablogeja ja etsimällä uusia ratsastusvarusteita. Ratsastamassa ollaan käyty siskon kanssa nyt kolme kertaa neljän viikon sisään. En ole koskaan ratsastanut noin usein noin pienen ajan sisään. Ja nyt ollaan käyty joka kerta samassa paikassa, mikä on tosi kivaa kun oppii tuntemaan tallin tapoja ja ihmisiä. Se ei kersana hyvää tallia etsiessä ollut mitenkään oletusarvoista.

Tän päivän tunnista jäi vähän paha mieli, koska törttöilin aika paljon. En ollut ihan mukana kun nosteltiin laukkoja ja ratsuni lähti ilman pyyntöäni kiitämään pitkin maneesia ja meinattiin aiheuttaa vaaratilanne kun jouduttiin liian lähelle ponia josta heppani ei ilmeisesti juuri pitänyt. Toisella kerralla melkein putosin ja lisäksi en ollut ihan perillä siitä miten pitäisi antaa tilaa ratsukoille joilla on etuajo-oikeus ja siten ilmeisesti sain epävarman olon myös muille ratsastajille. Lopputunnista meni kyllä tosi hyvin, taisin sisäistää jotain siitä mikä mun asennossa on ollut pielessä, sain heppani keskittymään ja tottelemaan, jne., mutta silti vähän harmittaa jos aiheutin muille epävarmuutta tunnilla. Hävettää ja tekis mieli olla menemättä kyseiselle tunnille enää koskaan, mutta eihän asiat sillä tavalla ratkea. Pitää vain oppia virheistään ja nousta takaisin satulaan, olla aikuinen. Ja näyttää ensi tunnilla, että en ole tahallani tyhmä ja muista piittaamaton, mulla on vain välillä vähän pitkät piuhat kun pitäisi oppia jotakin uutta.

Larppikesän loppu

Pari viikkoa sitten oli oikeasti kauden vihoviimeinen rajakatseihmisten larppi. Varsinaiset Rajakatseen pelithän loppui jo aiemmin, mutta ennen tätä Riimukehä-nimisen kampanjan peliä sitä uskotteli itselleen, ettei kaikki ole vielä ohi. Ei ihan vielä. Alkuun olin innoissani kyseisestä larpista, siitä että saisi nähdä vielä kaikkia ihania ihmisiä, mutta sitten alkoi epäilyttää. Paikalle oli tulossa vain kymmenisen pelaajaa ja sen tuntui jotenkin kauhean vähältä ja liian jotenkin intiimiltä. Isommassa porukassa on melko samantekevää mitä teet vai teetkö mitään pelillisesti, kun se ei vaikuta muiden kokemukseen, mutta pienemmässä porukassa sillä on enemmän väliä. Jos yksikin jää toimeettomana nurkkaan istumaan koko pelin ajaksi, kärsii muidenkin peli. Tai niin ainakin ajattelin.

Olin melkein viimehetkille valmis perumaan koko jutun, kun en ollut saanut proppejakaan aikaiseksi. Onneksi kuitenkin hahmotiedot saatuani innostus nousi taas eikä poisjääminen tullutkaan enää kyseeseen. Pelinjohtaja oli niin loistavasti saanut kiinni aiemmin luodun hahmoni olemuksesta ja onnistunut vielä syventämään sitä! Aamukaste-Bernilla oli juuri sellainen kuin piti!

 Automatkalla luin vielä taustamateriaalit läpi ja loppumatkasta kiusasimme kuskiamme Annan kanssa hoilailuillamme. Hetkeksi aikaa kesä tuli takaisin.

Peli sujui lopulta hienosti, täytin mökin höpöttelylläni ja silloin kun en keksinyt sanottavaa Anna vähän avitti. Jo varsin ajoissa hahmomme saivat tehtävänsä hoidettua itseään tyydyttävällä tavalla, oli täysin epäolennaista tyydyttikö se lopulta kaikkia kun se vain näytti hyvältä. Loppuun liittyi pieniä tarkoituksellisia ja tahattomia kauhun hetkiä, jotka sytyttivät innon päästä vielä kauhularppiin.

Pelin jälkeen suurin osa porukasta lähti ja mökkiin keskelle ei-mitään jäi neljän sakki. Sauna lämpeni liian kuumaksi ja lämpimässä lokakuun yöilmassa tuli varmaan vietettyä enemmän aikaa kuin itse saunassa. Juttelimme kaikesta ja se oli mukavaa. Oli jokseenkin absurdia seisoa täysin pimeässä vinolla laiturilla ja katsoa kun hullut menivät uimaan. Laiturin tikkaatkin oli jo nostettu vedestä talviteloille.

Oli ihanaa kun seuraavana aamuna ei ollut mikään kiire herätä. Siivoamiset hoidettiin sitten kun tuntui siltä ja kotiinpäin lähdettiin kun huvitti. Vähän ennen sitä piti vielä seisoa laiturilla ihailemassa lokakuista järveä ja sen autiota maisemaa. Siihen loppui kesä jotenkin todella konkreettisesti. Autossa olisi tehnyt mieli itkeä, mutten kehdannut.

Pääkaupunkiseudulle ja takaisin

Pidän junalla matkustamisesta. Jotenkin tunnelma junassa on lähes aina mukava, on kiva katsella nopeasti vaihtuvia maisemia tai lukea tai mitä nyt haluaakaan tehdä. Koko ajan menee eteenpäin, vaikka liike onkin niin tasaista, että se on helppo unohtaa. Olen aikaa sitten oppinut olemaan välittämättä junien myöhästymisestä juurikaan, sillä se vain on yksi niitä asioita, jotka eivät muutu miksikään vaikka kuinka turhautuisi ja hermostuisi. Tietysti välillä on vain huonoja päiviä kun väsyttää, eikä haluaisi odottaa myöhässä olevaa junaa kylmällä asemalaiturilla, mutta pääasiassa junailu on yksinomaan rentouttavaa ja kivaa.

Tänä viikonloppuna tuli reissattua junalla pääkaupunkiseudulle sekä tapaamaan yhtä ystävääni, että osallistumaan hänen isoveljensä 30-vuotissynttäreille. Olin viimeiseen asti vähän epävarma juhlien ja koko reissun suhteen, sillä laskeskelin etukäteen, että se tulisi väkisinkin varsin kalliiksi, enkä muutenkaan ollut varma miten kaikkeen pitäisi suhtautua. En kuitenkaan tuntenut ennakkoon ystäväni lisäksi juuri ketään juhlista ja päivänsankarikin on kuitenkin jäänyt varsin etäiseksi siihen nähden että olemme tienneet toistemme olemassaolosta ystäväni kautta n.21 vuotta. Ajattelin kuitenkin ottaa koko jutun kokemuksena, sillä tiedossa oli kuitenkin juttuja joita en ollut aiemmin tehnyt.

Kaikki huolet liittyen omaan viihtymiseeni juhlissa osoittautuivat kuitenkin aiheettomiksi varsin pian, sillä siellä oli tosi hauskaa. Ensimmäiseen osaan pippaloita, ennen cocktailhenkisiä juhlia, kuului metsässä rämpiminen kaatosateessa, mikä ei tuntunut ollenkaan hauskalta silloin puolen tunnin jälkeen kun kaikki vaatteet olivat alusvaatteita myöten märkinä ja kengät hölskyivät vettä ja tiedossa oli vielä 40min junamatka takaisin ystäväni luo ennen kuin saisi päälle mitään kuivaa. Nyt koko juttu tuntuu tosin jo huvittavalta, sillä siitä selvittiin ja koko loppuillan pysyimme kuivina.

Itse juhlissa tuli naurettua paljon ja syötyä hyvin, jatkot olivat Dtm:ssä, jossa en ollut koskaan käynyt. Mua oli vähän peloteltu siitä ennakkoon ja mulla oli omatkin epäilykseni, sillä en pidä yökerhoista juurikaan, enkä ole sellaisissa käynyt tosi pitkään aikaan. Helsingin hintatasokaan ei oikein miellyttänyt opiskelijan kukkaroa. Kaikesta huolimatta tunnelma oli heti hauska kun synttärisankari johdatti meidät suoraan siihen osaan baaria, jossa oli pieni tanssilattia ja 90-luvun hittejä ynnämuuta outoa musaa. Tanssittiin koko sen reilu pari tuntia ja laulettiin ystäväni kanssa biisejä mm. Smurffi-sanoituksilla niin että kanssaihmiset saivat hävetä. Lopulta sattui sekä jalkoihin, joissa mulla oli 12 cm korkoa, että kurkkuun, ja onneksi lähdimme vielä silloin kun oli kivaa, ettei tunnelma päässyt missään vaiheessa lässähtämään.

Ei siis kaduta yhtään jos tän reissun takia joutuu nyt sit loppukuusta makaronidieetille, koska oli niin kivaa! Lähtiessä piti miettiä kumpi on pienempi paha, yhä märät tennarit vai korkkarinilkkurit jotka sattuu päkiöihin. Kumpikin kenkävaihtoehto kertoi mielestäni onnistuneesta reissusta eikä siis haittannut lopulta ollenkaan istua junassa sukat vähän kostean tuntuisina.