torstai 27. kesäkuuta 2013

Pyörätapaturmaepisodi

Viime torstaina oli aika jännittävä päivä. Olin ollut koko päivän hyvällä tuulella, koska edessä oli juhannus ja pitkä viikonloppu mökillä ja samalla kesän ensimmäinen mökkireissu. Lisäksi saatiin asuuntotarjous yhdesä keskustaan rakennettavasta kerrostalosta. Työpäivän jälkeen siis pistin uuden nätin mekon päälle, sonnustauduin matkalaukkuihin ja heitinpä vielä kitarankin selkään että jos tulisi aika pitkäksi, voisi mökillä vähän soitella. Sitten hyppäsin Puolapyöräksi ristimäni Martin mummin vanhan pyörän selkään, sillä jätin sen paljon mieluummin muutamaksi päiväksi asemalle kuin uuden hienon pyöräni, ja lähdin matkaan. Alkumatkasta huomasin saman ärsyttävän seikan kuin jo aiemminkin, eli sen että takajarru ei palautunutkaan kunnolla kun sitä oli käyttänyt, vaan jäi ikävästi hankaamaan rengasta jolloin polkeminen oli raskaampaa. Pysähdyin katsomaan jarrua ja huomasin että se koko jarrusysteemi oli irrallaan. No, en tämmöisestä pikkuseikasta sitten välittänyt sen enempää, sillä halusin ehtiä Mikkeliin lähtevään bussiin. Noin puolivälissä matkaa oli pienehkö alamäki ja vastaan tuli pari ehkä 11-13-vuotiasta poikaa. Lähdin heitä sitten väistämään, oikeaan reunaan totta kai, ja toinen poika väistikin sitten tien vasempaan reunaan, mutta toinen siihen oikeaan, samaan kuin itsekin. Yritin siinä tietysti jarruttaa sitten, takajarrulla jarruttaminen tuli refleksinä, mutta eihän se toiminut kovin hyvin, irrallaan kun oli. Kovasti siinä yritin vielä väistää, mutta poika väisti aina samaan suuntaan ja sitten kohta huomasin törmääväni päistikkaa pojan pyörään ja sitten olinkin jo naamallani asfaltissa.

Pyörä kaatui selkäni ja selässä olevan kitaran päälle, enkä meinannut oikein päästä ylös ennen kuin joku vastaantulija nosti pyörän päältäni. Siinä vaiheessa huomasin että jostain silmäkulman tienoilta putosi suurina pisaroina verta maahan ja noustuani sitä valui pitkin kasvojani kaulassa olleelle huivilleni. Pikkupojat näyttivät niin kauhistuneilta, että arvasin olevani aikamoinen näky. Kysyin olisiko kellään paperia, lähinnä niiltä kahdelta nuorelta mieheltä jotka olivat auttaneet pyörän päältäni, mutta ei heillä ollut, kysyivät vielä viereisellä bussipysäkillä olleilta, eikä heilläkään ollut. Pysyin koko ajan yllättävän rauhallisena, kun mietin että millähän kasvojani pyyhkisin, samalla kiltit nuoret miehet keräilivät tavaroitani jotka olivat levähtäneet pitkin katua ja pikkupojat toljottivat silmät kauhusta pyöreinä. Se jonka pyörään olin törmännyt, oli varmaan aika shokissa ja järkyttynyt, enemmän kuin mie itse. Sanoin sitten heille, että he voisivat mennä, hymyilin samalla jotenkin. He pyytelivät kauheasti anteeksi ja sanoin ettei se ollut heidän vika, vahinkojahan sattuu. Lopulta he sitten lähtivät, onneksi ihan vahingoittumattomina. Höpöttelin siinä sitten jotain niille miehille ja kun olin saanut kaikki tavarani rikkinäisiä laseja ja irtonaista linssiä unohtamatta kasaan, sanoin sitten että lähtisin terveysasemalle, jos se vain oli auki (aluksi olin ajatellut että jatkaisin vain matkaa, mutta sitten ymmärsin että ehkä se ei olisi kovin hyvä idea). En oikein uskaltanut ajaa, talutin vain pyörää ja näytin varmaan aika jännittävältä.

No, terveysasemahan ei tietty ollu enää auki, joten suuntasin kotiin, nyt uskalsin sitten ajaa pyörällä kun en hiertävillä kengillä jaksanut kävellä. Kotona soitin ensimmäiseksi äitille, koska Martti ei ollut kotona, ja itkuhan siinä sitten pääsi viimein kun olin siihen asti ollut niin rauhallinen.  Puhelun jälkeen puhdistelin haavaa, kunnes aloin voida pahoin ja oli pakko istua alas. Sitten iski huimaus ja oli pakko maata lattialla hetki. Mietin jo, miten pääsisin sairaalaan jos en voisi edes kävellä taksiin ilman että pyörryn. Mietin että soittaisin ambulanssin. Mutta sitten huimaus meni ohi ja sain soitettua taksin, se tulikin varsin pian.

Pienen puhdistuksen jälkeen haava näytti tältä.
Vähän olin kädelläkin ottanut vastaan, hienot kynsilakatkin meni pilalle. :(

Silmälasit on nyt entiset, samoin huivi joka näyttää suunnilleen murhapaikalta löytyneeltä.
Taksikuski oli oikein mukava mies, kysyi heti olenko kaatunut pyörällä ja pakkohan se oli myöntää. Se höpötteli siinä koko matkan ja kyseli kaikkea, rauhoitti kun ei tarvinut vain ajatella tota haavaa ja edessäolevaa mahdollista tikkausta. Ajoi oikein päivystyksen eteen ja muistutti kahteen kertaan ottaa vuoronumeron, oli kuulemma tärkeä. Otin vuoronumeron kuten oli käsketty ja huomasin yllätyksekseni ettei päivystyksessä ollut juuri ketään, mie kun olin varautunut usean tunnin odotteluun. Vastaanottava hoitaja oli sitä mieltä, että tikithän siihen pitäisi laittaa, ei liima kestäisi. Tikkaustakaan ei tarvinut kauaa odottaa ja tuokin hoitaja oli oikein ystävällinen ja mukava. Kovasti se varoitteli että haavan puhdistus ja puudutus sattuu, ja molemmat hermostutti mua vähän, olihan toi niin lähellä silmää, mutta ei ne sitten tuntunut oikein miltään. Liekö osasin olla niin rentona, etteivät ne tuntuneet, tai sitten mulla tosiaan on korkea kipukynnys. Tai sitten hoitaja liioitteli. Hoitaja antoi sitten hyvät hoito-ohjeet ja vähän varoitteli että haava saattaa tulehtua kun siellä oli ollut niin paljon hiekkaa. Ei vielä kuitenkaan viitsinyt antibioottia antaa, ettei tulisi turhaan syötyä. Jos voisin, kiittäisin nyt jälkeenpäin hoitajaa vuolaasti, niin huolellinen se oli haavan puhdistuksen kanssa, että mitään tulehdusta ei tullut! Taksilla sitten kotiin ja tähän koko reissuun meni matkoineen ehkä tunti.

Haava paikattuna. Pientä turvotusta alkoi jo tulla.
Iskä ja äiti pommitti puheluilla koko illan ja ymmärrettäväähän se oli, huolissaan varmasti olivat. Iskä lupasi tulla hakemaan mut aamulla mökille, niin ei tarvitsisi bussilla mennä puoli naamaa turvonneena. Vähän epäilytti, että miten saisin haavan puhdistettua mökkioloissa ilman juoksevaa vettä, tai entäs jos se tulehtuisi, mutta en sitten halunnut jäädä kotiin kun Marttikin oli lupautunut töihin juhannusaatoksi. Mökillä kaikki sujui oikein kivasti äitin avustuksella ja vaikka olin ihan karmean näköinen, niin ainakin sain olla sitä metsässä keskellä ei mitään. :D Paljon haavasta tuli märkää ja turvotus laski kunnolla vasta sunnuntaina, mutta äkkiä se tervehtyi. Samoin kaikki muutkin naarmut molemmissa polvissa ja käsissä. Mustelmilla jalat on reisistä nilkkoihin vieläkin, mutta se nyt on aika pientä.
Polven kaunis nyrkin kokoinen sateenkaarimustelma viiden päivän jälkeen.

Piti ottaa vielä kuva siitä kuinka olin vähän paikatun näköinen kun lähdin tänään poistattamaan tikkejä.
 Jos jotain tästä reissusta opin, niin sen että a) ei kannata ajaa huonojarruisella pyörällä ja b) kilttejä ja ystävällisiä ihmisiä on todella olemassa, vaikka he voivat ollakin vähän piilossa. Haluaisin vielä päästä kiittämään niitä nuoria miehiä, jotka auttoivat mua kaatumisen jälkeen ja kaikkia mukavia ihmisiä jotka piristi mua niin ettei mikään tuntunut niin pelottavalta. Kuulostaa kliseseltä kiitospuheelta, tiedän, mutta harmittaa kun en ehkä näe noita ihmisiä enää, niin että voisin kasvokkain kiittää. Kokemus tämä oli yhtä kaikki ja tästä lähin olen arpinaama! Eikä se haittaa mua ollenkaan, arvet kertoo elämästä.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti