Mielen lääkkeet

On omituista ajatella että siitä on jo vajaa viisi kuukautta kun hain apua ahdistukseeni ja paniikkiini. Tuntuu että se olisi ollut vasta äsken. Toisaalta viisi kuukautta on varsin pieni aika siihen verrattuna kuinka kauan noista oireista olen kärsinyt. Eivät ne oireet toki ole tässä kuukausien aikana poistuneet mihinkään ja välillä on ollut päiviä kun ne ovat olleet todella pahoja, pahempia kuin ehkä koskaan. Stressi ja väsymys ovat altistaneet katastrofiajattelulle ja välillä tuntuu että sitä mukaa kun saan uusia aseita joilla taistella paniikkioireita vastaan mieli keksii uuden suunnan, josta hyökätä.

Mutta hyviä ja voitokkaita hetkiä on ollut kyllä huonoja enemmän. Psykologilta olen saanut uusia toimintamalleja paniikin iskiessä sekä uusia suuntia ahdistuksen syiden pohdiskeluun. Tarvittaessa otettavat lääkkeet ovat taanneet yöunet silloin kun mieli ei millään rauhoitu ja palauttaneet toimintakyvyn kohtauksen jälkeen. Vain kerran olen tänä aikana joutunut jäämään sänkyyn muutamaksi päiväksi kun ahdistus ei hellittänyt ennen kunnon lepoa.

Nyt kolmen viikon ajan minulle on riittänyt aloittamani säännöllinen lääkitys, enkä ole tarvinut sen lisäksi rauhoittavaa lääkettä kuin kerran. Oloni on ollut huikean kevyt, vapaa ja helppo. Toki jotkin asiat jännittää ja jopa ahdistaa edelleen, mutta enää niiden kohtaaminen ei ole täysin ylivoimaista. Väsyn edelleen sosiaalisista tilanteista ja tarvitsen lepopäiviä niistä, mutta luulen että se on enemmänkin osa persoonallisuuttani kuin sairauttani. Pystyn tekemään asioita joiden pelkkä ajattelu aiemmin saattoi laukaista paniikin tai karastrofiajattelun. Ja mitä enemmän pystyn, sitä vähemmän pelottaa.

En voi olla kuin kiitollinen siitä miten helposti olen apua saanut ja kuinka helposti lääkkeiden aloittaminen alkoi. Olen tietenkin syönyt lääkkeitäni vasta verrattain lyhyen aikaa, eikä kaikkia vaikutuksia vielä tiedä, mutta tämä alku valaa luottamusta tulevaan. Ihana lääkärini on aina ollut sitä mieltä että minut saadaan terveeksi ja hän soittikin tänään kysyäkseni vointiani ja sitä miltä lääkkeet vaikuttaa. Vaikka uutiseni lääkkeiden suhteen olivatkin hyvät ja vaikka sainkin saman tien reseptin niihin vuodeksi eteenpäin, lääkärini kannusti edelleen myös psykologikäynteihin. Sain häneltä myös varmuutta olemaan yhteydessä pienestäkin asiasta lääkityksen ja yleisen vointini suhteen. En voi käsittää miten olen ansainnut tällaista kohtelua, tiedän että niin monella on todella paljon vaikeampaa näiden asioiden kanssa. Etenkin se, että minut on aina otettu vakavasti, lämmittää todella paljon.

Tuntuu että tulevaisuus olisi valaistunut kerta heitolla. En edes aiemmin tiennyt sen olleen pimeä, mutta nyt kaikki on jotenkin paljon kirkkaampaa kun tiedän että voitan vielä mieleni möröt. Lääkkeet eivät ole mikään taikakeino parempaan tulevaisuuteen, mutta ne ovat jo nyt vapauttaneet niin paljon henkistä jaksamista, että en voi kuin iloita. Tällä energialla jaksan ehkä alkaa käsitellä oireitteni syitä ja elää elämääni vapaammin. Sitä kautta voin alkaa parantua.

Apua ahdistukseen

"Selkeä paniikkihäiriöltä vaikuttava oirekuva", lääkäri kirjoittaa. Lisäksi on kuvaus kahdesta eri lääkkeestä, joihin on myönnetty reseptit. Toiset hillitsevät mieltä ja toiset fyysisiä oireita.

Avun hakeminen lamauttavaan ahdistukseen oli käynyt kyllä aiemminkin mielessä, mutta aina jotain tuli tielle: ahdistus tai epätietoisuus siitä minne hakeutua. Tai sitten se pieni ääni mielessä joka vakuutti, että kuvittelin ja suurentelin asioita. Että ainahan olen ollut ujo ja herkkä, ei se ole syy lähteä lääkäriin. Mieleni myös kätevästi unohti kaiken mitä ahdistavina päivinä oli tapahtunut ja miltä silloin tuntui. Kunnes yhden ahdistuksen jatkuttua kolmatta päivää sisuunnuin. Ei ole normaalia että yksi yllättävä, mutta ihan tavallinen sosiaalinen kohtaaminen suistaa raiteiltaan niin että seuraavat melkein kolme päivää menee kotona itkiessä. Ulosmenoa ei voinut kuvitellakaan ilman ahdistuksen kasvamista. Halusin tehdä asialle viimein jotain, en halunnut että elämäni valuu ohi sillä aikaa kun ahdistus sitoo minut sänkyyni.

En silloinkaan oikein tiennyt mistä apua hakisin ja vaihtoehtojen miettimisessä meni jonkin aikaa. Lopulta kuitenkin tulehtunut varvas antoi hyvän syyn mennä lääkäriin ja ottaa myös ahdistusasia siellä puheeksi. Loppuun asti jännitin saisinko suuni auki ja otettaisiinko minut tosissaan. Onneksi sain ja onneksi otettiin. Varvas hoidettiin ja muutaman päivän päästä kävin juttelemassa mielenterveysasioista vielä toisen lääkärin kanssa, joka myönsi lääkkeet ja ehdotti psykologikäyntejä. Otin helpottuneena kaiken avun vastaan.

Nyt olen huojentunut ja ylpeä itsestäni. En tiedä milloin lääkkeille tulee käyttöä, mutta mua helpottaa jo tieto niiden olemassaolosta. En myöskään tiedä kuinka paljon apua saan psykologikäynneistä, mutta tuntuu tosi hyvältä että oma lääkärini oli valmis etsimään mulle sopivat ratkaisut. Hän vakuutti että mut saadaan terveeksi vaikka juuri nämä ensin kokeilemani keinot eivät auttaisikaan. On huikeaa että uskalsin hakea apua ja että sain sitä enemmän kuin osasin toivoa. 

Entä jos ei pysty elämään kuin viimeistä kesäpäivää?

En ole kesäihminen. En ole oikein koskaan (teini-/aikuisikäni aikana) ollut. Minua ei pahemmin vaivannut viime vuosien kylmät kesät, päin vastoin. En ikävöi talvisin hellettä, enkä kaipaa sitä kesälläkään.

Helteen lisäksi en kesässä pidä siitä, että päähäni on pinttynyt ajatusmalli tietynlaisesta kesähedonismista. Kesä pitäisi ikään kuin suorittaa, sen jokaisesta hetkestä kuuluisi ottaa kaikki ilo irti. Pitäisi luoda muistoja, joita sitten voi mietiskellä vuoden kylminä ja pimeinä hetkinä kun kaikki on kurjaa. Jostain syystä huikeat kokemukset voi kokea vain kesällä, syyskuun tullessa on jo myöhäistä. Silloin loppuu nautiskelu, spontaanius ja revittely. Oikeasti ihanaa voi olla vain kesällä.

Vaikka tiedän ajatusmallin olevan älytön, se on silti aiheuttanut mulle oikeita paineita. Kyseiset ajatukset ovat varmasti olleet mielessä aiempinakin kesinä, mutta kylmällä ja sateisella säällä ne eivät saa samanlaista painoarvoa. Asiaa tekee yhä typerämmäksi se, että tiedän todella hyvin ettei mua ole tehty lämpimille keleille, en todellakaan haluaisi olla helteillä ulkona kovin pitkään (ja sisälläkin on tukalaa). Todennäköisesti säiden puolesta mulla on kivempaa esimerkiksi syksyllä tai talvella. Mutta ei auta.

Ikävät ajatusmallit kun takertuvat entistä paremmin jo muutenkin järkkyneeseen mieleen ja esimerkiksi ahdistus yhdessä tällaisen paineen kanssa luo mukavan sopan. Paine antaa hyvän syyn ahdistuneen mielen pienille ilkeille äänille sättiä, syyttää ja haukkua. Kun et nyt tuohonkaan pysty. Ajattele, kohta on kesä ohi etkä ole tehnyt mitään. Katso nyt kun kaikki muut pitää hauskaa, kaikki muut pystyy.

Kesä on siis ollut hankala. Alkuun väsymystä aiheutti uusi säännöllisempi päivärytmi kun pääsin töihin. Sitten ymmärsin, että väsymys ei ollutkaan fyysistä, sillä nukuin hyvin ja heräsin virkeänä, se oli henkistä. Yhtäkkiä päivittäisiin sosiaalisiin ympyröihin sukeltaminen kuormitti päivä päivältä enemmän. Viikonloppuisin ei välttämättä ehtinyt levähtää, kun oli erilaisia menoja ja kohtaamisia. Oli kivaa, kunnes oli pakko pysähtyä. Olisi pitänyt pysähtyä jo aiemmin, mutten ollut tajunnut vaikka ahdistusta ja paniikkia oli jo ollut. Lopulta oli pakko alkaa hidastaa ja perua juttuja joihin olisin ihan kauheasti halunnut osallistua. Heinäkuussa vaihdoin suunnitelmia toisiin ja lähes täyden elokuun tyhjensin pala palalta melkein kokonaan, koska halusin säilyttää työkykyni.

Mua harmittaa kaikki perumiseni ja kykenemättömyyteni jo itsessään, ja sitten sen lisäksi pieni ilkeä ääni vielä muistuttaa kesän tarkoituksesta. Et ole nyt nauttinut, oletko käynyt edes rannalla? Oletko juonut puistossa kaljaa auringonnousuun? Oletko tehnyt jotain spontaania ja älytöntä? No et ole, et mitään noista, luuseri. Kaikki muut on, kaikki muut pystyy. Kaikilla muilla on kivaa ja sulla ei ja se on ihan vain sun oma vika kun olet niin heikko.

Tästä syystä (ja tästä huolimatta) olen tyytyväinen että kesä alkaa olla lopuillaan. Tiedän että tuo ääni tulee huutamaan viimeiset hetket kahta kovemmin, ellen opi taltuttamaan sitä, mutta sitten se viimein lopettaa.

Säädytön matka mukavuusalueen ulkopuolelle

Olen viime aikoina kamppaillut pääni sisällä, että missä menee raja itsensä haastamisen kanssa: milloin se kehittää ja milloin se saattaa vain pahentaa tilannetta. Tavoitteenani on kuitenkin kehittää itseäni ilman pakottamista tai itseni vahigoittamista. Uskon kuitenkin, että olen onnistunut tekemään tähän mennessä oikeita valintoja jättäen pois tietyt asiat ja osallistumalla juuri niihin oikeisiin. Vaikka olisi jännittänyt. Ehkä olennaista onkin osata erottaa jännittäminen ahdistuksesta. Aina ahdistus tai jännitys ei ole järjellä selitettävissä, mutta olen ottanut nyt asiakseni tunnistaa ahdistukseni syyt, jotta niille voisi jokus ehkä tehdä jotain. Ainakin jännityksen hallitsemiseen olen löytänyt joitain keinoja. Viikonloppuna onnistuin siinä ja tiedän onnistuvani toistekin.

Viime viikonloppuna tein nimittäin taas matkan mukavuusalueeni ulkopuolelle. Ajattelin ennen sitä että matka olisi suunnaton, mutta jotain sellaista josta oppisin varmasti jotain. Siksi sen halusinkin tehdä. Se jännitti hirveästi, mutta onnekseni löysin itselleni sanat, jotka rauhoittivat. Ne saivat jännityksen poistumaan lähes kokonaan ja yllätin lopulta itseni tyyneydelläni. Lisäksi kiittäminen on matkaseuraani (ihan se konkreettinen matka Helsingistä Kuohijoelle): uusia ihmisiä, joiden kanssa löytyi yhteinen sävel helposti.

Korsetti syntyi tällä kertaa nippusiteistä, paksusta satiinista, silkistä ja koristeista. Hämeenlinna-aikoina painettu kangas pääsi rokokoo-tyyliseksi taskuksi.

Kyseessä oli Säädyttömiä aikeita-niminen larppi: sokerin ja draamantäyteinen dekadenssi-iloittelu rokokoopunkin vaihtoehtomaailmassa. Nimenomaan tuota säädyttömyyttä jännitin ennakkoon eniten, sillä en koe olevani luontaisesti mitenkään säädytön, aistikas tai roisi. Pelinjohto teki kuitenkin onneksi hyvin selväksi sen, että kenenkään ei tarvitse tehdä mitään, mitä ei halua. Pelaajan ei tarvinnut olla valmis tekemään samoja asioita, joita hahmo tavallisesti tekisi. Ehkä hahmoa ei vain juuri sillä hetkellä huvittanut kyseinen toiminta. Muutenkin kaikkien turvallisuuteen ja hyvinvointiin kiinnitettiin paljon huomiota. Heittäytymistä, pelinsisäisiä turvatoimia ja hahmoja workshopattiin ennakkoon ihanan paljon. Pelin aikana oli mahdollista mennä juttelemaan ulkopuoliselle turvallisuushenkilölle ja koska pelialueelta piti poistua jos halusi vessaan, sai siitä pienen hengähdystauon halutessaan.

Asun kokeilua ennen peliä.

Oma pelini oli lopulta melko vähän säädytön, aika meni rivouksien sijaan hahmon sotkujen selvittämiseen. Se ei haitannut mua lainkaan ja lopulta oli tosi hauskaa pelata (uudelleen)rakastuneena söpöilyjuttuja. Lisähupia toi mm. omista asioista juoruilu, romanttisen kontaktin julkinen läksytys, (toista osapuolta suosivan) kaksintaistelun palkintona oleminen, julkinen kosinta ja tunteellisen dramaattinen loppukohtaus.

Pelistä jään kaipaamaan sitä, kuinka hyvin kaikki pelaajat lähtivät mukaan ihan kummallisiinkin juttuihin. Omituisimmillakin näytöksillä ja kilpailuilla oli aina osallistujia ja kannustajia, ja omista henkilökohtaisista ongelmista sai luotua ison seurueen hupia. Popcornia oli tarjolla aina kun vähänkin draamaa esiintyi. Sai olla ihailtu ja ihailla muita avoimesti. Itse oli helppoa luoda peliä muille ja myös muut pelaajat loivat sitä aktiivisesti. Tunnelma oli läpi pelin huikea, eikä tylsää päässyt tulemaan.

Sekä pelistä, että ajasta sen ympärillä jäi mulle pörröinen ja lämmin olo. En tuntenut juuri ketään ennakkoon ja oman seurueen puute jännittää etenkin tietyissä tilanteissa aina. Ja vaikka ymmärrän että valmiiksi toisensa tuntevat istuvat mielellään kavereidensa kanssa samassa pöydässä lounaalla ja heidän voi olla yhtä lailla hankalaa tutustua muhun uutena ihmisenä, en silti kokenut ettenkö voisi liittyä lähes mihin tahansa pöytäkuntaan. Varsinkin pelin jälkeen juttua riitti kenen kanssa tahansa. Tunnelma oli hyväksyvä pitkin viikonlopun ja siitä se lämmin olo nimenomaan jäi.

Olen järjettömän iloinen ja kiitollinen tästä kokemuksesta, vaikka omaan maailmaan palaaminen onkin ollut yllättävän vaikeaa. Nyt mulla on kuitenkin varmuutta lähteä taas jatkossa mukavuusalueeni ulkopuolelle, keskelle uusia ihmisiä, sillä tiedän kykeneväni ja pitäväni hauskaa.

Ihana Helsinkini

Aina välillä tulee niitä hetkiä, kun tajuaa, että mie asun ihan oikeasti Helsingissä! Tunne voi olla ohikiitävä ajatus tai sitten ylitsevuotava onnellisuuden hetki. Tänään olin haljeta onnesta ihan vain siksi, että kotini on Helsingissä. Ihan oikeasti melkein itkin keskellä Helsingin keskustaa vain sen takia, että olin juuri siinä.

Aika lailla kaksi vuotta sitten tähän aikaan Helsinkiin muutosta oli juuri tullut todellisuutta. Muutto ei ollut helppo, se vaati paljon sumplimista ja etenkin rahallista apua. Se ei välttämättä ollut siinä hetkessä järkevin päätös, mutta tiesin haluavani sitä. Olin halunnut jo vuosia, joten tilaisuuteen oli tartuttava. Enkä kadu. Joskus on ollut vaikeita hetkiä, mutta hankaluuksia ilmenee väistämättä aika ajoin, ei se ole asuinpaikasta kiinni.

Se, että alan tuntea Helsinkiä ja etenkin sen keskustaa hyvin, tekee mut valtavan onnelliseksi. Se, että sen kadut ovat mulle vähän kuin kotikatuja. Vaikken keskustassa asukaan, tulee siellä silti liikuttua jopa useita kertoja viikossa, joten kyllä ne katukivet tutuiksi käy. Se on asia, joka lämmittää jostain syystä mieltäni hirveästi. Iloitsen siitä, että Helsingin keskusta kuuluu mun arkeeni. Se on kuitenkin alue, joissa olen teini-ikäisenä pyörinyt. Ja vain haaveillut, ettei mun tarvitsisi lähteä tästä kaupungista, joka oli mulle jo silloin tosi kotoisa paikka.

Tuntuu siis välillä ihan absurdilta, että olen saavuttanut jotain mistä niin pitkään haaveilin. Arki yleensä rullaa itsestään ilman, että tarvitsee kauheasti tiedostaa missä kaupungissa asuu ja aika samanlaista elämä on kaupungissa kuin kaupungissa. Onnellinen voi olla asuinpaikkakunnasta riippumatta. Silti olen aina välillä ihan hirveän kiitollinen siitä, että polkuni on tuonut mut juuri tänne. Täällä on hyvä.

Kerrankin saa olla ylpeä itsestään

Tänään olin itsestäni ylpeä. Suhtauduin itseeni ja tilanteisiin aikuismaisesti ja saavutin hyvän mielen.

Viime vuoden lopulla mulla oli varsin monta rautaa tulessa marraskuusta asti. Hoidin koulutehtäviä ja opinnäytetyön, valmistauduin larppiin, suunnittelin ja hankin joululahjoja ja suunnittelin ja tein asut itselleni ja Kallelle uudenvuoden bileisiin. Yksi asia mielessä koko ajan oli se, että olen päässyt lihomaan huonojen tottumusten myötä, eikä henkisiä resursseja riittänyt oikein tekemään asialle mitään. Just ja just sain kodin pidettyä siistinä, vaatteet pestynä, parisuhteen kunnossa ja Sonan (toivottavasti) kaikin puolin tyytyväisenä. 

Nyt uuden vuoden alettua ja vuodenvaihteen juhlallisuuksista selvittyäni tuntuu, että systeemini olisi käynnistynyt uudelleen. Kaikki avoinna olleet tehtävät on nyt suljettu ja käytössä on paljon enemmän suoritustehoja, kuin aiemmin. Loppuvuoden tehtävät oli pääasiassa kivoja, eikä itsessään hirveän stressaavia, mutta näemmä niiden olemassaolo on saanut olon tuntumaan melko tahmealta ja raskaalta. Sen lisäksi että olen kokenut kaiken päälle elämäni ensimmäistä kaamosmasennusta. Nyt tulevaisuus näyttää valoisalta kun on tutkintotodistus kädessä ja useampi mahdollisuus töiden suhteen.

Uudesti löytyneessä tarmossani sain aloitettua taas liikunnan ja se tuntuu hyvältä. Tänään kävin ensimmäistä kertaa puoleen vuoteen tankotanssikoulun tunnilla. Se oli käsilläseisontatunti, mikä alkuun hermostutti mua, koska tuollaiset akrobaattisemmat tunnit sisältää usein tankotanssia enemmän fyysistä kontaktia muiden ihmisten kanssa. Mua inhotti oma lihavuuteni ja se että joudun päästämään jonkun todella lähelle toteamaan saman. Lisäksi olin jo vuosi sitten noilla tunneilla se reilusti muita isompi, mikä on omiaan lisäämään epävarmuutta. Ennen tuntia kumminkin katsoin itseäni peilistä ja totesin, että kyllä, olen lihonut ja aika isokoinen. Se on fakta. Se tosiasia ei juuri tällä hetkellä muutu miksikään, joten parasta on vain hyväksyä se. Sen jälkeen voi päättää joko elää asian kanssa tai tehdä asialle jotain. Ja tämän päiväinen tunti oli mun ensiaskel edistykseen. Totesin, että tunnilla tulee olemaan mua parempia ja jaksavampia ihmisiä ja se on ihan ok. Jotkut ovat harrastaneet enemmän ja munkin pitää aloittaa jostain. Kukaan tuskin katsoo mua pahalla sen takia ja jos katsoo, se ei ole mun ongelma. Saan olla ylpeä siitä, että aion tehdä mua häiritsevälle asialle jotain ja pitää kivaa samalla.

Tämä asenne auttoi mua paljon, enkä kokenut kertaakaan epävarmuutta koostani tai kuntoni tilasta. Mulla oli kivaa ja epäonnistumistenkin jälkeen nousin, nauroin asialle ja jatkoin. Yllätin itsenikin siitä, miten kypsä olin. Ja tämän tunnin myötä odotan innolla seuraavaa. Notkahduksia varmasti tulee niin itsetunnossa kuin kypsässä suhtautumisessa, mutta sekin on ihan ok.

Kuva viime keväältä.