Entä jos ei pysty elämään kuin viimeistä kesäpäivää?

En ole kesäihminen. En ole oikein koskaan (teini-/aikuisikäni aikana) ollut. Minua ei pahemmin vaivannut viime vuosien kylmät kesät, päin vastoin. En ikävöi talvisin hellettä, enkä kaipaa sitä kesälläkään.

Helteen lisäksi en kesässä pidä siitä, että päähäni on pinttynyt ajatusmalli tietynlaisesta kesähedonismista. Kesä pitäisi ikään kuin suorittaa, sen jokaisesta hetkestä kuuluisi ottaa kaikki ilo irti. Pitäisi luoda muistoja, joita sitten voi mietiskellä vuoden kylminä ja pimeinä hetkinä kun kaikki on kurjaa. Jostain syystä huikeat kokemukset voi kokea vain kesällä, syyskuun tullessa on jo myöhäistä. Silloin loppuu nautiskelu, spontaanius ja revittely. Oikeasti ihanaa voi olla vain kesällä.

Vaikka tiedän ajatusmallin olevan älytön, se on silti aiheuttanut mulle oikeita paineita. Kyseiset ajatukset ovat varmasti olleet mielessä aiempinakin kesinä, mutta kylmällä ja sateisella säällä ne eivät saa samanlaista painoarvoa. Asiaa tekee yhä typerämmäksi se, että tiedän todella hyvin ettei mua ole tehty lämpimille keleille, en todellakaan haluaisi olla helteillä ulkona kovin pitkään (ja sisälläkin on tukalaa). Todennäköisesti säiden puolesta mulla on kivempaa esimerkiksi syksyllä tai talvella. Mutta ei auta.

Ikävät ajatusmallit kun takertuvat entistä paremmin jo muutenkin järkkyneeseen mieleen ja esimerkiksi ahdistus yhdessä tällaisen paineen kanssa luo mukavan sopan. Paine antaa hyvän syyn ahdistuneen mielen pienille ilkeille äänille sättiä, syyttää ja haukkua. Kun et nyt tuohonkaan pysty. Ajattele, kohta on kesä ohi etkä ole tehnyt mitään. Katso nyt kun kaikki muut pitää hauskaa, kaikki muut pystyy.

Kesä on siis ollut hankala. Alkuun väsymystä aiheutti uusi säännöllisempi päivärytmi kun pääsin töihin. Sitten ymmärsin, että väsymys ei ollutkaan fyysistä, sillä nukuin hyvin ja heräsin virkeänä, se oli henkistä. Yhtäkkiä päivittäisiin sosiaalisiin ympyröihin sukeltaminen kuormitti päivä päivältä enemmän. Viikonloppuisin ei välttämättä ehtinyt levähtää, kun oli erilaisia menoja ja kohtaamisia. Oli kivaa, kunnes oli pakko pysähtyä. Olisi pitänyt pysähtyä jo aiemmin, mutten ollut tajunnut vaikka ahdistusta ja paniikkia oli jo ollut. Lopulta oli pakko alkaa hidastaa ja perua juttuja joihin olisin ihan kauheasti halunnut osallistua. Heinäkuussa vaihdoin suunnitelmia toisiin ja lähes täyden elokuun tyhjensin pala palalta melkein kokonaan, koska halusin säilyttää työkykyni.

Mua harmittaa kaikki perumiseni ja kykenemättömyyteni jo itsessään, ja sitten sen lisäksi pieni ilkeä ääni vielä muistuttaa kesän tarkoituksesta. Et ole nyt nauttinut, oletko käynyt edes rannalla? Oletko juonut puistossa kaljaa auringonnousuun? Oletko tehnyt jotain spontaania ja älytöntä? No et ole, et mitään noista, luuseri. Kaikki muut on, kaikki muut pystyy. Kaikilla muilla on kivaa ja sulla ei ja se on ihan vain sun oma vika kun olet niin heikko.

Tästä syystä (ja tästä huolimatta) olen tyytyväinen että kesä alkaa olla lopuillaan. Tiedän että tuo ääni tulee huutamaan viimeiset hetket kahta kovemmin, ellen opi taltuttamaan sitä, mutta sitten se viimein lopettaa.