Sekavia mielenterveysmietteitä

Onni on se, kun kumppani ottaa henkisen huonon olon ihan yhtä vakavasti kuin fyysisenkin. On harmillista, että tämä ei ole itsestään selvää, eikä toteudu välttämättä arjen muilla osa-alueilla. Esimerkiksi flunssa on täysin normaali syy jäädä pois töistä, mutta paniikkikohtaukset jostain syystä ei. Toki tämä voi olla ihan mun päänsisäinen harha, mutta en usko. Mielen ongelmat ovat yhä tabu.

Esimerkiksi stressi laukaisee mulla helposti erilaisia ahdistuksia ja koen ne kyllä ihan yhtä vahvasti haittaavaksi asiaksi, kuin jonkin fyysisen sairauden. En ole kovin usein esimerkiksi flunssassa, en muista montaa kertaa että olisin sen takia ollut pois vaikka töistä. Sen sijaan ahdistuksen takia olen jättänyt menemättä töihin useamman kerran. En tiedä tosin saisiko ahdistukseen lääkärin todistusta ellei ole jotain diagnoosia, mutta onneksi parin päivän poissaoloon ei monessakaan paikassa tarvitse todistusta. Ja  kun sanoo, ettei voi hyvin, sanat tulkitaan usein siten, että voi fyysisesti huonosti. Se on helpompi selittää (ja sulattaa), kuin mielenterveysongelma.

Sitten sitä saattaa vielä alkaa syyttää itseään huonosta olostaan. Ei pitäisi olla niin herkkä. Miksen kestä niin kuin muut. Entä jos olisin toiminut toisin. Ehkä silloin en olisi saanut sitä lamaannuttavaa huutoa osakseni, joka laukaisi kahden päivän paniikkikohtaukset. Pitäisi olla vahvempi. Ei pitäisi ottaa kaikkea itseensä. Lisäksi pitäisi pystyä keskittymään. Kyllähän aikuisen ihmisen pitäisi päästä ovesta ulos yhdellä yrittämällä. Ja kyllä aikuisen pitäisi pystyä halllitsemaan tunteitaan edes jotenkin.

Olen ensimmäistä kertaa miettinyt vakavasti, voisiko jonkinlainen lääkitys tai muu hoito esimerkiksi keskittymisvaikeuksiin parantaa elämänlaatuani. Ahdistuksesta en välttämättä edelleenkään uskaltaisi mennä puhumaan kenellekään, mutta jonkinsortin ADD tuntuu niin mahdolliselta, että siitä ehkä voisi. Olen pohtinut, että keskittymisen vaikeudet saattavat vaikuttaa yllättävän moneen asiaan, joita en ole koskaan aiemmin edes tullut miettineeksi. Tuollaisen tutkituttaminen tuntuu kuitenkin sellaiselta vaivalta, etten tiedä tuleeko moiseen ryhdyttyä ikinä. On niin vaikea myöntää mitään tällaisia heikkouksia ilman, että tuntuu vaikuttavan ihmiseltä, joka diagnosoi itseään liiaksi ja hakee sitä kautta huomiota.

Onneksi uusi koti on turvapaikka, pesä. Ja onneksi saan jakaa sen ihmisen kanssa, joka ymmärtää monet heikkouteni. Hän lohduttaa ja puolustaa. Hän käyttää koiran silloin kun paniikki ei päästä ulos. Hän varmistaa, että pärjään ja kannustaa uskaltamaan.

Siitä huolimatta, että moni asia voisi olla paremmin, tärkeimmät asiat mulla on kuitenkin helvetin hyvin.

Fomosta luopuminen ja muita fiksuja päätöksiä

Yksi elämääni eniten helpottanut asia on ollut fomosta (fear of missing out) luopuminen. On ihanaa kun ei koe minkäänlaisia tunnontuskia lähtiessään esimerkiksi bileistä hiukan aiemmin nukkumaan, tai päättäessään olla lähtemättä jonnekin kivantuntuiseen juttuun. Joskus saatoin kukkua yömyöhään kynsin hampain ihan vaan koska bileet, tai lähteä koska en halunnut ottaa riskiä että muilla on jossain kivaa ja mulla ehkä ei.

Jotkin asiat tuntuvat ääneensanottuna itsestäänselviltä, mutta ne on silti ollut jotenkin vapauttavaa sisäistää. Esimerkiksi:

♥  Mun ei tarvitse syödä niin isoja annoksia kerralla. Voin ottaa pienemmän lautasen tai kulhon ja silti tulla ihan kylläiseksi. Jotenkin sitä on oppinut syömään "koko rahan edestä" ja on ollut huikaisevaa tajuta, että jos ihan oikeasti tuntuu siltä, mun ei tarvitse syödä lautasta tyhjäksi niin kuin lapsena opetettiin. Vaikka se toki hyväksi olisikin.

♥  Voin mennä nukkumaan aikaisin, ei tarvitse valvoa myöhään ihan vain valvomisen ilosta. Jos ei ole muuta tekemistä, nukkuminen on kivaa puuhaa sekin.

♥  Mun ei tarvitse pitää kaikista, eikä olla kaikkien kaveri. Olen introvertti eikä ihmiset lähtökohtaisesti kiinnosta mua ennen kuin toisin todistavat. Tämän takia tutustuminen on usein hankalaa ja hidasta, enkä lähde siihen prosessiin perusteettomasti. Mutta kaikista ei tarvitse tulla mun kavereita, ei edes hyvänpäiväntuttuja. Panostan mieluummin pieneen joukkoon hyviä ystäviä ja oikeasti kiinnostaviin uusiin tuttavuuksiin.

♥  Vähän tuohon ylläolevaan liittyen; mun ei tarvitse toimia luontoni vastaisesti. Mulle tulee monesti olo, että mun ehkä pitäisi olla vastaanottavaisempi ihmisiä kohtaan, avoimempi ja helpommin lähestyttävä. Pelkään etten kiinnosta ketään ja jään äänekkäämpien ihmisten varjoon. Koen että valokeilasta pitäisi taistella sitä enemmän haluavien kanssa. Mutta ei mun tarvitse. Jos en kiinnosta ihmisiä tällaisena, se ei oikeastaan ole minun ongelmani. 

♥  Kaikista päätöksistä ei tarvitse pitää väkisin kiinni. Joskus mieli muuttuu, tulee esteitä tai ei vain jaksa. Itseään pitää kuunnella, sillä itsensä loppuun ajaminen periaatteiden vuoksi ei hyödytä mitään.

Pelkojen kautta paremmaksi minäksi

Toukokuussa olen oppinut itsestäni uusia asioita, paljonkin. Olen useasti astunut enemmän tai vähemmän mukavuusalueeni ulkopuolelleni ja saanut joka kerralta itseeni jotain uutta. Jos ei muuta, niin ainakin merkinnän, että pystyin siihen. Onneksi aikuiselämässä ei tarvitse enää arvosanoja, vaan suoritusmerkintä riittää, sekä lisäksi oma tiedostus siitä mitä kokemuksesta jäi käteen.

Olen jotenkin omassa päässäni kauhean varovainen. Sellainen joka lilluu mielellään mukavuusalueensa kädenlämpöisessä lammessa uskaltamatta kokeilla lainkaan muiden vesien eri asteisia lämpötiloja. Sitten joskus välillä päässäni naksahtaa ja omaksi yllätyksekseni päätän syöksyä pää edellä tuntemattomaan. Usein päätöksenteon hetki on hyvinkin erillään itse tapahtumahetkestä, joten helppohan sitä on päättää, että kyllä minä sitten kuukausien päästä uskallan. Ja kun lusikka on jo törkätty soppaan sormia myöten, ei auta kuin elää mukana. Monta kertaa saattaa pelon keskellä muodostua ajatus, että en kyllä mene, perun koko jutun, mutta itsepäisyyteni harvoin antaa sille sijaa. Taivun pelolle nykyään vain silloin, kun tiedän että asia ei tee syystä tai toisesta mielenterveydelleni hyvää. On eri asia pelätä jotakin uutta kokemusta, kuin tiedostaa vahvasti ettei sen hetkisillä resursseillaan vain kykene siihen.

Isoin hyppy tuntemattomaan oli kun alkuvuodesta päätin hetken mielijohteesta hakea larppiin, Tartuntavaaraan, josta potentiaalisesti en tuntisi ketään. Tykästyin hurjasti sen maailmaan, enkä pahemmin pohtinut mitä kaikkea jännittävää uuteen tilanteeseen heittäytyminen toisi mukanaan. Päätin vain, että haluan sinne ja sillä siisti. Ja miehän pääsin. Hahmon suuri vastuu jännitti jo alkuun hirveästi ja lopulta mieleen hiipi kaikki kauhukuvat. En tunne ketään. Paikka on vieras. Entä jos teen jotain tyhmää ja pilaan pelin muilta? Entä jos mulle on annettu aivan liian iso pala purtavaksi? Entä jos en osaa? Kun perjantai-iltapäivänä larppipaikalle lähtiessäni painoin kotioven perässäni kiinni, meinasin purskahtaa itkuun pelkästä pelosta. Larpin alkuun asti olin jäykkänä kauhusta, mutta kun vuorokauden mittainen seikkailu hahmoni mieleen ja maailmaan alkoi, kaikki oli hyvin. Peli sisälsi paljon sellaista mitä olin odottanut, mutta sitä kaikkien tunteiden määrää en osannut ennakoida. Vielä muutama päivä larpin päättymisen jälkeen olin aivan rikki ja sekaisin tunteideni kanssa. Oli vaikea hyväksyä omiksi tunteikseen fiktiivisen henkilön tunteita, vaikka olikin viettänyt vuorokauden eläen kyseisen henkilön elämää. Mitään niin vahvaa en ollut koskaan kokenut. Tartuntavaara vaikutti syvälle muhun ja kaikki ennakkopelot hyvitettiin sillä kaikella huikella, mitä peli muhun jätti. Yksi noista asioista oli varmuus, että mie uskallan, pystyn ja aion tehdä kaiken saman taas uudelleen.

Samaa varmuutta pönkittivät myös muut kokemukseni. Olin tv-sarjan kuvauksissa avustajana, ja selvisin toivoakseni ihan kunnialla. Lisäksi larppasin soturia, jonka kuvittelin olevan täysin ei-mun-juttu, mutta hahmon nahoissa olinkin paljon mukavammin kuin minkään muun hahmon kanssa ennen. Ehkä sittenkin alan harrastaa miekkailua, vaikka aiemmin olen loputtomasti selittänyt, ettei lähitaistelu ole mun juttu. Mikään ei vain äkkiseltään mietittynä voita sitä adrenaliinin humahdusta, joka iskee tajuntaan miekan osuessa vastustajaan.

Se hämmentää, miten voi yllättää itsensä yhä uudelleen, vaikka tämän ikäisenä jo kuvitteleekin tuntevansa itsensä ihan läpikotaisin. Kuinka huikeaa on nähdä mihin pystyy, kun vain antaa itselleen tilaa ja avaa ovia uusiin tilaisuuksiin! On täysin luonnollista, että jotkut tilanteet pelottavat eikä siinä ole mitään väärää, että myöntää sen itselleen. Kaikista peloista ei ehkä pääse koskaan kokonaan, eikä itseään voi pakottaa liian nopeaan keihitykseen. Itse olen kumminkin huomannut, ettei ole mitään palkitsevampaa, kuin löytää oma kehittymisen tahti ja lähteä sen mukaan työstämään itseään aina paremmaksi versioksi itsestään.

Uusi kipu pyyhkii vanhan

Toissapäivänä peitätin kivulla menneen tuskan jälkiä. Se oli puoliksi tiedostamaton vahinko, eikä kaikki peittynyt. Asian tajuaminen toi kuitenkin tatuoinneilleni huimasti lisäarvoa. Tosi monesta toivottomasta hetkestä selviää ja pikku hiljaa toivo aina kokoaa itsensä, kasvaa ja valaisee taas.

Uuden elämäni anfangit.

Paniikki

Paniikkikohtaus ei ole koskaan kiva juttu, muttei etenkään julkisella paikalla. Töissä. Tuntui ettei saa kunnolla henkeä, vaikka kuinka haukkoisi. Ihan kuin nenä olisi ollut maailmanlopun tukossa, vaikka ei ollut. Jaloissa kihelmöi se pahaenteinen lupaus, että ne antavat periksi ihan koska tahansa. Ajatukset junnasivat kauheissa asioissa, joiden vain ihan etäisesti tiesi olevan ainoastaan negatiivisesti hyvin latautuneen mielen tuotosta. Ainoa asia mitä halusi tehdä, oli löytää turvallinen paikka, jonne olisi voinut käpertyä sikiöasentoon ja itkeä kunnes kyynelkanavat kuivuvat. Tai itse asiassa itkeä vasta sen jälkeen kun olisi paennut. Juossut jonnekin pois, vaikkei ollutkaan varma minne ja kuinka pitkälle jalat kantaisivat. Olin varma, että jos katoan enkä palaa kotiin, niin silloin mua ei voi jättää. En halunnut nähdä ketään, vähiten sen ihmisen ketä eniten rakastan.

Lopulta tajusin että jos katoan, kukaan ei välttämättä ruoki Sonaa ja käytä sitä ulkona. Jälleen se veti mut takaisin todellisuuteen ja sai pysymään jotenkin järjissäni. Mun pieni hengenpelastaja. ❤