Pelkojen kautta paremmaksi minäksi

Toukokuussa olen oppinut itsestäni uusia asioita, paljonkin. Olen useasti astunut enemmän tai vähemmän mukavuusalueeni ulkopuolelleni ja saanut joka kerralta itseeni jotain uutta. Jos ei muuta, niin ainakin merkinnän, että pystyin siihen. Onneksi aikuiselämässä ei tarvitse enää arvosanoja, vaan suoritusmerkintä riittää, sekä lisäksi oma tiedostus siitä mitä kokemuksesta jäi käteen.

Olen jotenkin omassa päässäni kauhean varovainen. Sellainen joka lilluu mielellään mukavuusalueensa kädenlämpöisessä lammessa uskaltamatta kokeilla lainkaan muiden vesien eri asteisia lämpötiloja. Sitten joskus välillä päässäni naksahtaa ja omaksi yllätyksekseni päätän syöksyä pää edellä tuntemattomaan. Usein päätöksenteon hetki on hyvinkin erillään itse tapahtumahetkestä, joten helppohan sitä on päättää, että kyllä minä sitten kuukausien päästä uskallan. Ja kun lusikka on jo törkätty soppaan sormia myöten, ei auta kuin elää mukana. Monta kertaa saattaa pelon keskellä muodostua ajatus, että en kyllä mene, perun koko jutun, mutta itsepäisyyteni harvoin antaa sille sijaa. Taivun pelolle nykyään vain silloin, kun tiedän että asia ei tee syystä tai toisesta mielenterveydelleni hyvää. On eri asia pelätä jotakin uutta kokemusta, kuin tiedostaa vahvasti ettei sen hetkisillä resursseillaan vain kykene siihen.

Isoin hyppy tuntemattomaan oli kun alkuvuodesta päätin hetken mielijohteesta hakea larppiin, Tartuntavaaraan, josta potentiaalisesti en tuntisi ketään. Tykästyin hurjasti sen maailmaan, enkä pahemmin pohtinut mitä kaikkea jännittävää uuteen tilanteeseen heittäytyminen toisi mukanaan. Päätin vain, että haluan sinne ja sillä siisti. Ja miehän pääsin. Hahmon suuri vastuu jännitti jo alkuun hirveästi ja lopulta mieleen hiipi kaikki kauhukuvat. En tunne ketään. Paikka on vieras. Entä jos teen jotain tyhmää ja pilaan pelin muilta? Entä jos mulle on annettu aivan liian iso pala purtavaksi? Entä jos en osaa? Kun perjantai-iltapäivänä larppipaikalle lähtiessäni painoin kotioven perässäni kiinni, meinasin purskahtaa itkuun pelkästä pelosta. Larpin alkuun asti olin jäykkänä kauhusta, mutta kun vuorokauden mittainen seikkailu hahmoni mieleen ja maailmaan alkoi, kaikki oli hyvin. Peli sisälsi paljon sellaista mitä olin odottanut, mutta sitä kaikkien tunteiden määrää en osannut ennakoida. Vielä muutama päivä larpin päättymisen jälkeen olin aivan rikki ja sekaisin tunteideni kanssa. Oli vaikea hyväksyä omiksi tunteikseen fiktiivisen henkilön tunteita, vaikka olikin viettänyt vuorokauden eläen kyseisen henkilön elämää. Mitään niin vahvaa en ollut koskaan kokenut. Tartuntavaara vaikutti syvälle muhun ja kaikki ennakkopelot hyvitettiin sillä kaikella huikella, mitä peli muhun jätti. Yksi noista asioista oli varmuus, että mie uskallan, pystyn ja aion tehdä kaiken saman taas uudelleen.

Samaa varmuutta pönkittivät myös muut kokemukseni. Olin tv-sarjan kuvauksissa avustajana, ja selvisin toivoakseni ihan kunnialla. Lisäksi larppasin soturia, jonka kuvittelin olevan täysin ei-mun-juttu, mutta hahmon nahoissa olinkin paljon mukavammin kuin minkään muun hahmon kanssa ennen. Ehkä sittenkin alan harrastaa miekkailua, vaikka aiemmin olen loputtomasti selittänyt, ettei lähitaistelu ole mun juttu. Mikään ei vain äkkiseltään mietittynä voita sitä adrenaliinin humahdusta, joka iskee tajuntaan miekan osuessa vastustajaan.

Se hämmentää, miten voi yllättää itsensä yhä uudelleen, vaikka tämän ikäisenä jo kuvitteleekin tuntevansa itsensä ihan läpikotaisin. Kuinka huikeaa on nähdä mihin pystyy, kun vain antaa itselleen tilaa ja avaa ovia uusiin tilaisuuksiin! On täysin luonnollista, että jotkut tilanteet pelottavat eikä siinä ole mitään väärää, että myöntää sen itselleen. Kaikista peloista ei ehkä pääse koskaan kokonaan, eikä itseään voi pakottaa liian nopeaan keihitykseen. Itse olen kumminkin huomannut, ettei ole mitään palkitsevampaa, kuin löytää oma kehittymisen tahti ja lähteä sen mukaan työstämään itseään aina paremmaksi versioksi itsestään.