Paniikki

Paniikkikohtaus ei ole koskaan kiva juttu, muttei etenkään julkisella paikalla. Töissä. Tuntui ettei saa kunnolla henkeä, vaikka kuinka haukkoisi. Ihan kuin nenä olisi ollut maailmanlopun tukossa, vaikka ei ollut. Jaloissa kihelmöi se pahaenteinen lupaus, että ne antavat periksi ihan koska tahansa. Ajatukset junnasivat kauheissa asioissa, joiden vain ihan etäisesti tiesi olevan ainoastaan negatiivisesti hyvin latautuneen mielen tuotosta. Ainoa asia mitä halusi tehdä, oli löytää turvallinen paikka, jonne olisi voinut käpertyä sikiöasentoon ja itkeä kunnes kyynelkanavat kuivuvat. Tai itse asiassa itkeä vasta sen jälkeen kun olisi paennut. Juossut jonnekin pois, vaikkei ollutkaan varma minne ja kuinka pitkälle jalat kantaisivat. Olin varma, että jos katoan enkä palaa kotiin, niin silloin mua ei voi jättää. En halunnut nähdä ketään, vähiten sen ihmisen ketä eniten rakastan.

Lopulta tajusin että jos katoan, kukaan ei välttämättä ruoki Sonaa ja käytä sitä ulkona. Jälleen se veti mut takaisin todellisuuteen ja sai pysymään jotenkin järjissäni. Mun pieni hengenpelastaja. ❤