Sunnuntaiaamuna

Tunsin usvaisen aamuilman raikkauden kasvoillani kun astuin ulos. Tuuli toi mukanaan kirpeyden, joka oli ensimmäinen ennusmerkki hiljalleen saapuvasta talvesta. Vedin sisääni ilmaa ja hymyilin. Talvella ei ollut vielä kiire, mutta ottaisin sen avosylin vastaan kun se päättäisi tulla. Jokainen vuodenaika on lahja ja pidän niistä kaikista. Talvesta pidän silti kuitenkin ehkä eniten.

Koira käveli tapansa mukaan verkkaisesti eteenpäin. Sillä ei ollut kiire, ei sillä yleensä kaupungin asfalttiteillä ole. Jossain vaiheessa se löysi jotain kiinnostavaa ja se pysähtyi kuono kiinni maassa. Siellä oli kuollut lintu, joka ei ollut näyttänyt elävältä enää aikoihin. Kiskaisin koiran pois, sillä meillä oli selvästi täysin päinvastainen käsitys siitä mitä linnunraadoille piti tehdä. Aamulenkki jatkui.

Sumu oli tihentynyt kuluneiden minuuttien aikana. Se peitti verhoonsa auringonkin, joka koetti tavoitella säteillään harvoja sunnuntaiaamun kulkijoita. Saimme olla koiran kanssa rauhassa, sillä vastaantulijoita ei juuri ollut.

Yhtäkkiä kirkonkellot alkoivat soida. Siihen aikaan sunnuntaiaamusta olin odottanut kutsuvaa sointia, joka kehoittaisi kaikkia kirkkoon kuulemaan jumalan sanaa. Ääni oli kuitenkin jotain aivan muuta. Kuulosti enemmän siltä, että kellot olisivat soineet hälytystä. Se oli varoittava, huomiotaherättävä ja päättymätön ääni. Tuli olo, että pitäisi siirtyä kirkkoon, tai johonkin sisätilaan suojaan ja pian. Aamu-usva ja tyhjät kadut alkoivat tuntua uhkaavilta. Odotin vain milloin ensimmäiset zombit hyökkäävät. Katsoin vastaan kävelevää pariskuntaa ja varmistin että he vaikuttivat rauhallisilta. Ei epäkuolleita kannoilla. Ehkä kirkon sunnuntaikellot kuulostivat siltä aina, en kai ole koskaan ollut siihen aikaan ulkona kuulemassa niitä. Kiristin silti alitajuisesti vauhtia, sillä en halunnut mitään ylimääräisiä kauhukohtaamisia aamuuni.

Onneksi olin jo lähellä kotitalon pihaa. Oikaisin vielä varmuuden vuoksi nurmikon kautta väistellen korkeiksi kohonneita kärpässieniä. Kotipiha oli suojaisa ja muutamalla askeleella olin sisällä turvassa. Juuri sillä hetkellä kirkonkellot lopettivat soittonsa.

Sosiaalinen taantumus

Musta tuntuu että teen jotain sosiaalisen elämän taantumusta. Vieraiden ihmisten kohtaaminen ja etenkin small talk on jotenkin hirveän vaikeaa. En tiedä onko se vaikeampaa kuin ennen vai kiinnitänkö vain enemmän huomiota siihen. Sanat takkuaa ja puhun ihan mitä sattuu. Vaikka olisin ennakkoon päättänyt mitä sanon, avatessani suuni kaikki unohtuu ja päädyn sanomaan jotain ihan käsittämätöntä. Sitten koetan paikkailla sitä ja vaivun vain syvemmälle juoksuhiekkaan. Teen sitä tutussakin seurassa, mutta sellainen ei hermostuta niin kuin vieraammat kuulijat. Tässä onkin valmiina sitten mukava kierre; hermostun ja ahdistun jo ennakkoon kun pitää puhua vieraille, minkä ansiosta ainakin takeltelen sanoissani ja seuraava kerta ahdistaa entistäkin enemmän.

Ennen musta oli ihan mukavaa, että joku tuli vaihtamaan pari sanaa kun olin Sonan kanssa ulkona, melkeinpä toivoin sitä. Nykyään toivon vain ettei kukaan tulisi vastaan, että riski joutua avaamaan suuni olisi pienempi.

Tämä on tietysti aika kausittaista, joskus on huomattavasti parempia päiviä. Välillä mietin että pitäisikö tästä jutella jollekin ammattilaiselle. Olisi sellaiselle muutakin puhuttavaa, eikä siitä varmasti haittaakaan olisi.

Tänään on taas vähän huono päivä. On se ääni takaraivossa. Ja tuntuu että ainoa paikka missä ei voi käydä mitään ikävää, on oma sänky. Tietää tasan tarkkaan mitkä asiat voisivat auttaa ja piristää, muttei vain ole voimia tehdä mitään. Velvollisuuksienkin hoitaminen on ihan ylivoimaista. Kirjoittaminen auttaa taas vähän.