Örkkimäisyyksiä

Viikonloppun vietin taas metsässä, tällä kertaa leikittiin örkkejä ynnämuita. Ensin kun kuulin larpista, hylkäsin idean suorilta käsin. Ajattelin ettei se todellakaan olisi mun juttu, ei musta ole riehumaan siten. Päättelin, että kutsua ei varmaan edes tarkoitettu mulle, vaan enemmänkin perseilemään kykeneville ihmisille. En suonut asialle montaa ajatusta ja olin vain hiljaa kun aiheesta puhuttiin.

Sitten kyseisen larpin pelinjohtajat alkoivat puhua musta kuin olisi automaattista että osallistuisin ja itsekin aloin innostua vähän. Alettiin Annan kanssa suunnitella ties mitä ja ajatus alkoi hiljakseen tuntua aina vain paremmalta. Anna kun saa omalla persoonallaan mun innostuksen kasvamaan huimiin ulottuvuuksiin ja sitä kautta saa musta esiin käyttäytymistä, jollaista en uskonut koskaan harrastavan. En muutu toiseksi ihmiseksi, on vain sellaisia piirteitä, jotka tähän mennessä on pääasiassa pysyneet suljettujen ovien takana. Me siis alettiin ottaa hahmomme omiksi jo varmaan viikkoa ennen peliä ja etenkin perjantain ajomatka pelipaikalle oli aikamoista riehumista. Kaverimme, jonka autolla menimme ja joka itse on kahden lapsen äiti, valitti että olimme kuin viisivuotiaita. Hänen lapsensa tuntuivat helpolta meidän rinnallamme. :D Ihmiset huoltoasemalla ja kaupassa katsoivat oudosti, mutta se oli yhdentekevää kun meillä oli kivaa.

Vielä ennen peliä jännitti, että mitä siitä mahtaisi tulla. Olin päättänyt, etten kiedo oranssia nauhaa käsivarteeni sen merkiksi ettei muhun saa koskea, vaan olin siten avoin kaikelle tappelulle ynnämuulle. Onneksi mun hahmo oli niin nilkki, että se saattoi potkia ja heitellä kävyillä muita, ja sitten juosta Pomon taakse piiloon. Pomo suojeli kivasti lemmikkiään ja saatoin naureskella pahantahtoisesti kaikille. Pelissä oli lopulta valtavan hauskaa, eikä edes edellisenä iltana rikkomani nilkan nivelside paljon hidastanut vauhtia. Oli autoja, tappeluita ja savupommeja. Lopuksi kaikki kuoli. Tai ainaki melkein.

Koko viikonlopusta jäi käsittämätömän hyvä olo. Olin ylittänyt itseni ja tehnyt jotain, mitä en olisi aluksi uskonut kykeneväni tekemään. Lisäksi tuntuu entistä enemmän, että kuulutaan tohon porukkaan, vaikkei olla oltu siinä vielä kovin kauaa. Ja eikä vain Anna, vaan ihmiset tuntee myös mut, enkä ole vain joku Annan jatke. Okei, joiltakuilta mennään kuulemma sekaisin ja ollaan vähän niin kuin kaksi yhden hinnalla- tarjous, mutta monelle ollaan kuitenkin ilmeisesti kaksi omaa persoonaa. Se ei ole mulle aina itsestäänselvyys kun menen uuteen porukkaan jonkun kanssa, yleensä jään vain sen kaverini varjoon eikä kukaan oikein edes huomaa mua. Noi ihmiset luo niin turvallisen ympäristön, että siellä uskaltaa olla täysin oma itsensä ja kaikkea muutakin. On lupa kokeilla, kukaan ei tuomitse. Olen niin äärettömän kiitollinen heille kaikille ja iloinen että silloin vuosi sitten keväällä päätin lähteä tuonne! <3

Piileskelevä mörkö nimeltään Apeus

Miten voikin mielialat vaihdella ääripäästä toiseen? Naisena voisin tietty syyttää hormoneja tai jotain, mutta se selitys tuntuu vähän ontuvalta.

Mun kesä on ollut loistava ja se on ollut täynnä täydellisen hyviä ja onnellisia hetkiä. Silti pohjavireenä on ollut lähes taukoamatta pieni apeus. Se ei ole ollut tuntuvasti läsnä jokaisessa hetkessä, eikä edes joka päivä, mutta silti se on ollut olemassa. Toisina päivinä sen on voinut tuntea vahvemmin ja se on ollut lamaannuttavaa. Vähän tuhoistakin. Aina apeus ei ole johtunut oikein mistään, mutta kirkkaimmin se on tullut esiin tietynlaisissa tilanteissa.  On ollut vaikea sulattaa toisten ihmisten onnea, kun itseltä sellainen on vasta viety.

On ollut itsetutkiskelun paikkoja, olen koettanut joidenkin mantrojen avulla saada ajattelumallini muuttumaan. On pelottanut se, että aiemmin niin suuri optimismini on ollut poissa, etten ole edelleenkään vahva. On ikävää, että annan muiden ihmisten toimien ja mielipiteiden vaikuttaa niin vahvasti itsetuntooni ja kykyyni olla onnellinen.

Tänään koin vapautunutta onnea ilman sen suurempaa syytä ja vain sen takia, että vastaani käveli pariskunta, he näyttivät söpöiltä yhdessä. Olin täysin aidosti iloinen siitä, että he olivat löytäneet toisensa. Sillä hetkellä tuntui, että mun elämässä kaikki on just hyvin, että multa ei puutu mitään. Aurinko paistoi, pyörä kulki lujaa ja tuuli tuntui kasvoilla ja hiuksissa. Edessä on jälleen hauska viikonloppu ihanien ihmisten seurassa ja mulla on lähipiirissä ihmisiä, jotka välittävät musta aidosti. Kaikki tulisi olemaan hyvin ja edessä olisi varmasti kaikkea hauskaa ja yllätyksellistä.

Sitten ei mennyt kauaakaan, kun muutamat pienet jutut laukaisivat taas apeuden. Äkkiä tuntui, että multa puuttuu kaikki, mitä mun olis tähän ikään mennessä pitänyt jo saavuttaa, ettei mulla oikeasti olekaan yhtään mitään. Että vaikka asiat nyt olisivatkin näennäisesti hyvin, niin entäs jos mikään ei muutu seuraavan viiden vuoden aikana. Ja siitä lähti syöksykierre alas. Miten pohjalle vajoaminen onkin niin paljon nopeampaa? Päteekö tähänkin painovoiman lait?

Onneksi huomenna on jo perjantai ja tämäkin ilta on täynnä tekemistä, niin en ehdi pahemmin riutua itsesäälissäni. Mutta kuinka pitkään sitä pystyy vain ohjaamaan ajatukset muualle? Pitäisikö tällaisia asioita käsitellä jotenkin? Ja jos pitäisi, niin miten?

Kesäposteljooni ja kesäloma

Se on nyt ohi! Sanomalehdenjakajan hommat nimittäin. Yksitoista viikkoa meni kyllä nopeasti! Alkuun ajattelin että ehdin kyllästyä tuohon hommaan, kun jokainen päivä oli lähestulkoon edellisen kaltainen, mutta ei tässä ajassa ainakaan ehtinyt tympiintyä. Ennemminkin työ kävi koko ajan helpommaksi kun oppi ulkoa reitin ja muisti mikä lehti menee mihinkin luukkuun missäkin talossa. Muistan varmaan aika pitkään kuinka monta lehteä menee mihinkin taloon - arkipäivinä sekä viikonloppuna.

Vaikka onkin ihanaa että nyt alkaa sitten kolmen viikon loma ennen kuin opinnot jatkuu, niin vähän harmittaa kuitenkin. Mulla on ollut koko kesän tosi hyvä olo kun on saanut periaatteessa kuutena päivänä viikossa pakkoliikuntaa ja nyt kun sitä ei enää ole, niin harmittaa jo valmiiksi se kuinka palaan takaisin laiskuuteeni ja liikkumattomuuteen. Kouvolassa kivat liikuntamahdollisuudet on niin harvassa! No, täytyy koittaa motivoitua Annan kanssa ja käydä vaikka uimassa. Ja alkaa pitää niitä historiallisia tansseja.
 

 Yleisesti ottaen tästä kesätyöstä jäi siis hyvät fiilikset. Vaikka vapaapäiviä sinällään oli vähän, niin päivisin kuitenkin oli hyvin aikaa tehdä melkein mitä tahansa. Lisäksi työajat oli melkeinpä täydelliset tällaiselle yökukkujalle. Ja vaikka työtä vastaanottaessani multa kysyttiin uskallanko jakaa keskustassa, niin sen suhteen ei kyllä ollut mitään ongelmaa. Tää betoniparatiisi on sen verran hiljainen paikka, että viikolla missään oli tuskin ketään ja viikonloppuna kaikki vaikutti olevan niin hyvällä tuulella, ettei tarvinut pelätä. Ja luulen, että jonkin verran vältin yhteenottoja ihan vain sillä että olen nuoren näköinen nainen, muhun suhtauduttiin tosi positiivisesti kaikkialla mihin menin.

 Tietty välillä oli säikkyhetkiä, mutta niitä olis ollu joka tapauksessa, koska pelästyin tyyliin omaa heijastusta ja liikennemerkkejä. :D Öisin mielikuvitus liehuu ihan omissa sfääreissään. Normisti vähän kammoksun humalaisia ihmisiä, mutta töissä ollessa sain kyllä kuulla sellaisilta usein kaikkea hauskaa. Kyllä se, että joku kehuu mua hyvännäköiseksi tai kauniiksi hivelee itsetuntoa, vaikka sanoja olisikin humalassa. :D Etenkin kun töihin en todellakaan pukeutunut tai ehostautunut mitenkään järin ehostuskelposeksi ja hikikin siinä portaita ravatessa tuli.

Tää kesä on ollut ihan super hieno ja sitä tuskin pilaa se, että nyt ei enää tarvi mennä öisin töihin. Sen kunniaksi voi ottaa vähän valkoviiniä ja suunnitella mitä kaikkea sitä lomallaan tekis!