Juhannus

Nyt juhannusaikana mökillä on mennyt enemmän aikaa sängyssä kuin poissa sängystä. Koko ajan väsyttää, koko ajan voi nukkua lisää, eikä ole oikeastaan mitään motivaatiota nousta ylös. Ainoastaan syömisen ja vessassa käymisen ajaksi olen jaksanut vääntäytyä pois sängyn pohjalta. Vähän olen yrittänyt viettää aikaa sukulaisten kanssa, mutta kun ei oikein ole jaksanut. Kaikki ärsyttää. Ja jostain syystä tuntuu jo neljättä päivää, että on koko ajan itkun partaalla. Kummitäti yritti tulla liian lähelle liian nopeasti, kysyi mikä vaivaa. Se ahdisti, joten sulkeuduin taas yksinäisyyteeni ja nukuin vähän lisää. Sen jälkeen oli entistä vaikeampaa edes yrittää.

Joskus itsensä satuttaminen on se pienempi paha

Tämä on ehkä niitä asioita, joita ei varmaan kannattaisi kirjoittaa julkiseen blogiin, mutta jotenkin se helpottaa, että saa asian kirjoitettua. Vielä niin että edes jollain on mahdollisuus lukea se, oma yksityinen päiväkirja ei ihan aja samaa asiaa. Joitain asioita ei vain osaa sanoa ääneen kenellekään. Tässä asiassa pelkään saavani sääliä ja sitä en kestä. Ei mua saa sääliä, olen vahva ihminen.

Vahvatkin ihmiset särkyy joskus. Enkä edes ole kovin vahva. Esitän vain. Yli kuukausi sitten menin ihan rikki. Olen aina ollut huono käsittelemään pettymyksiä, mutta se hetki oli pahinta ikinä. Mielessä kävi kaikki itsetuhoisuuden asteet, vaikka etäisesti ymmärsinkin, ettei tuollaisen asian pitäisi olla niin vakava eikä minkään sellaisen arvoinen. Mutta masentumisen taustalla ei välttämättä olekaan mitään isoja tragedioita ja tunne-elämän asioihin liittyy niin paljon yksityiskohtia, että harvoin romahtaminen kai johtuu jostakin yhdestä yksittäisestä asiasta. Silloin reilu kuukausi sitten tuntui, että ainoa keino parantaa oloa ja viedä ajatuksia pois tapahtuneesta oli satuttaa itseäni. Mietin erilaisia vaihtoehtoja ja lopulta lohduttavin ajatus oli tarttua paksuun terävään neulaan ja raaputtaa ihoa. Samaa kohtaa yhä uudestaan ja uudestaan. Se tuntui hyvältä, hysteerinen itkeminen lakkasi. En huolehtinut siitä, jäisikö jäljistä kenties arvet, en välittänyt. Raaputin kuusi raitaa, en tiedä kuinka kauan siihen meni. Jokaiselle haavalle oli syynsä.

Käsivartta kirveli pari päivää, mutta en katunut mitä olin tehnyt, vaikka toisaalta en myöskään halunnut kenenkään näkevän jälkiä. Hellesäällä se oli vähän vaikeaa. Olin varma, että parannuttuaan jäljet katoaisivat. Mutta siinä ne arvet yhä näkyy punertavina melkein valkoisella iholla. Alkuun suututti, ettei kukaan kysynyt niistä, niin selvästi ne näyttää itseaiheutetuilta. Mietin, eikö kukaan välitä, vai eikö uskalleta kysyä. Vai eikö niitä oikeasti nähnyt, vaikka itse näki koko ajan. Ja sitten kun niistä alettiin kysyä, en tiennyt mitä sanoa. Enhän voinut kertoa olleeni niin masentunut, että satutin itseäni. Kuittasin kyselyt vain hymähtämällä jotakin pelkistä naarmuista ja jotakin tapaturma-alttiudesta. Sitten vaihdoin puheenaiheen muualle. En tiedä kuinka läpinäkyvää se oli, mutta ainakaan kyselyt eivät jatkuneet. On vähän ristiriitaista, että yhtä aikaa haluan, että joku huomaa kuinka huono olo mulla on ollut, mutten kuitenkaan halua puhua aiheesta. Ei mua vieläkään varsinaisesti kaduta, sillä tein sen helpottaakseni oloa ja se auttoi. Osaisipa vain itse käsitellä koko asiaa jotenkin paremmin.

Ruhjeidenkeräilijä

En tiedä milloin musta on tullut näin tapaturma-altis. Enhän mie pienenä kuin venäyttänyt nilkat ja ranteen muutaman kerran? Mustelmia ja arpia on toki aina kerääntynyt, koska jotenkin mulle ilmestyy helposti mustelmia ja jää arpia. Mutta eihän sellaisia lasketa. Ja nyt oon kohtuullisen pienen ajan sisään toilaillut tehokkaammin. Siitä taitaa olla neljä vuotta kun taitoin oikeasta nilkasta nivelsiteet rikki ja vajaa vuosi sitten kynsin naamallani asfalttia. Ja nyt sitten viime sunnuntaina piti päästä rypäsemään mökin epätasaisessa maastossa, jossa ei koskaan ole ollut mitään ongelmaa! Mukavasti nilkka sanoi ruts, enkä taas muista mikä olisi ikinä sattunut niin paljon. Tietenkin se oli sama nilkka, jonka rikoin silloin aiemmin. Se, että naamasta puuttui pala viime juhannuksen tienoilla, ei tuntunut olevan mitään siihen verrattuna. Onneksi aurinkolasit peitti kyyneleet osittain. Vähän oli kiusallista, kun vanhemmat ja Anna siinä sitten hösäsi, avunsaaminen on vain niin kertakaikkisen vaikeaa mulle. Mutta jotenkin onnistuin könyämään veneeseen ja veneestä pois. Tärisyttävät aallot sattui nilkkaan, mutta purin hammasta.

Autossa kipu tuli vain aaltoina ja lopulta hellitti kun sain pitää jalkaa Annan sylissä. Neljänteen kerrokseen ja omaan asuntoon kipuaminen ei sinä iltana tullut kysymykseen, vaan olin porukoiden luona. Johan siitä oli puol vuotta kun oon siellä yöpyny viimeksi. Seuraavana aamuna sain siskolta kyydin Mehiläiseen työterveyteen ja siellä pari tuntia ylös alas ravattuani nilkutin side jalassa ja lääkärintodistus laukussa pois. Viikko sairaslomaa. Pomo ei ollut kovin tyytyväinen kun kerroin lomasta puhelimitse, tuskin on kenenkään työnantajan unelma, että viikon töissä ollut kesätyöläinen jää pois töistä yhtä pitkäksi ajaksi kun on siellä ollut. Mutta minkäs teet, mieluummin mieki olisin ollut töissä ja tienannut rahaa.

Hyvin pysyy turvotus melkein loitolla, kun ei käytä nilkkaa vaan istuu koko päivän kotona. Mutta on se silti vähän violetti ja vihreä. Ja paksu.

Ei tuo nilkka onneksi kai ole yhtä pahasti hajalla kuin silloin neljä vuotta sitten. Silloin koko jalkapöytä oli lopulta sinertävä ja turvonnut, nyt vain lähinnä nilkanseutu. Olen aika optimistinen, että ens tiistaina oon taas töissä! Aloin just pitää siitä portaissa ravaamisesta, homma oli alkanut rutinoitua ja olin saanut puristettua työajan vajaaseen kolmeen tuntiin. Lisäksi olo oli aika energinen, kun oli yli viikon ajan liikkunut säännöllisesti. Se on aika harvinaislaatuista mulle. Unirytmikin oli löytynyt, eikä päivällä väsyttänyt enää. Ei sen puoleen, tätä menoa ei ole pelkoa, että unirytmi muuttuu juuri miksikään lomankaan aikana. :D

Vielä vähän aikaisempi kuva koko oikeasta jalasta johon toi sininen nilkka sopii aika hyvin. ♥

Pyörän ja jakolaukkujen kolhima kaunis kinttuni.