Aina välillä vähän ahdistaa.

Jar of Happiness

Loppuvuodesta nettiä selaillessani tuli vastaan idea, jossa joka päivä kirjoitetaan lapulle asia, joka on piristänyt päivää tai tehnyt iloiseksi ja sitten laput säilötään purkkiin. Kun vuosi on ohi, on purkki täynnä ilahduttavia asioita.

Kuva Tumblrista.

Idea tuntui niin kivalta, että päätin toteuttaa itsekin sellaisen. Nyt melkein kuusi kuukautta myöhemmin alkaa mun happy jar olla aika täysi. Olen huomannut, että olen alkanut kiinnittää iloisiin asioihin huomiota entistä enemmän ja sitä kautta niistä osaa nauttia jo kyseisessä hetkessä ehkä enemmän kuin ennen. Ihmisten sanomisiin ja tekoihin kiinnittää entistä enemmän huomiota ja niille osaa antaa arvoa. Ne haluaa painaa mieleen, jotta ne voi päivän päätteeksi kirjoittaa lapulle ja sujauttaa purkkiin talteen. Luulin, että tämä olisi mulle taas niitä projekteja jotka aloitan, mutta jotka sitten unohtuvat, eivätkä koskaan pääty kunnolla. Mutta yllättävän nopeasti lappujen kirjoittelusta on tullut rutiini.

Mietin, että olen tainnut saada kehuja ja positiivisia kommentteja nyt vuoden sisällä enemmän kuin koko elämäni aikana! Tuntuu, että ympärilläni on paljon todella positiivisia ihmisiä, sellaisia jotka eivät epäröi kehua toista. Itse olen aina ollut huono jakamaan kehuja ja tämä onkin ollut hyvä aika opetella sitä. Haluan saada sanoillani jollekin yhtä hyvän mielen, kuin itse saan kuullessani kehuja ja kannustusta.

Välillä on toki päiviä kun ei kerta kaikkiaan keksi mitään positiivista. Aina välillä masentaa ja harmittaa kaikki ja tekisi mieli tehdä toinen purkki ikäville asioille. Onneksi sellainen purkki jäisi kuitenkin huomattavasti tyhjemmäksi kuin tämä iloisille asioille tarkoitettu!

Randomit iloisuudenaiheet joka kuukaudelta:

• "Iskän hirvikastike. ♥" 6.1.
• "Meijän luokka on ihan paras! "Torikokoussyndrooma."" 17.2.
• "RATSASTUSTUNTI! ♥ Laukkaaminen Eppu-hepalla. ♥" 7.3.
• ""Voisitsä Hannis näyttää yhtään söpömmältä?" - Anna Herrasmiesklubin jatkoilla." 15.4.
• "Osaan ehkä sittenkin saksaa! Laulaminen on kivaa!♥" 9.5.

Rajakatsekrapula

On turhauttavaa kokea krapula, joka jatkuu pitkään. Se sellainen jonkin tapahtuman ja ihmisläheisyyden jälkeinen olotila, kun ei millään pääse irti siitä mukavasta fiiliksestä, niistä ihmisistä ja kaikesta tapahtuneesta. Kun ei millään malttaisi odottaa seuraavaa kertaa, ei oikein osaa tehdä mitään muuta kuin haaveilla ja minkään muun tekeminen ei onnistu. Aika tuntuu matelevan.

Eilen piti palata todellisuuteen vuoden ensimmäisen kunnollisen Rajakatseen jälkeen, eikä se ole ollut mukavaa, saatikka helppoa. Vieläkin haluaisin vain palata metsään laulamaan nuotiolle, juttelemaan ihmisten kanssa ja larppaamaan. Voisin jopa nukkua teltassa taas, jos se olisi mahdollista. Nyt heti siis. Heinäkuu tuntuu olevan niin hirveän kaukana. Kaikki paikalla olleet tuntui tällä kertaa tutummilta, tuli sellainen olo, että viimein onnistui sujahtamaan vuosia keskenään olleeseen porukkaan mukaan. Kaikki siellä on niin mukavia ja ihania! Rajakatse on todellista eskapismia ja se tuli nyt niin hyvään saumaan, mikään muu tuskin olisi voinut nostaa mua yhtä hyvin siitä kuopasta, johon viime viikolla vajosin.

Viikonloppu oli monelta osin unohtumaton. Perjantaina pääsimme vanhan lava-auton kyytiin kun kuskasimme vettä saunalle ja sitten takaisin. Metsässä kulkevalla tientapaisella ylämäessä Anna huusi "Kaasua!" ja siitähän seurasi vain kaksi lavalla kierivää ja kikattavaa nuorta naista kun huutoa toteltiin. Parasta kyyditystä ikinä! Illalla nuotion ääressä lauloimme vuorotellen, mukaan sai liittyä jos osasi laulun, tai kuvitteli osaavansa. Uskaltauduin laulamaan lauluja, joista olin melko varma, ettei niitä muut tiennyt, uskalsin siis laulaa yksin melko vieraiden ihmisten edessä ja se oli hienoa. Kaikki oli hiirenhiljaa ja taputtivat kun lopetin. Teltassa oli yhä varsin kylmä nukkua ja käki kukkui melkein läpi yön.

Itse pelistä jäi eniten mieleen se, kun alkujännitysten jälkeen olimme juuri tuudittautuneet mukavaan rauhallisuuteen, siihen ettei enää mitään voi tapahtua. Sitten kuului huuto "Kaikki siviilit tavernaan!" ja nuotiokatoksesta ulos tullessa huomasin lähestyviä metsäläisiä. Niitä näytti olevan paljon. Tavernan ikkunaluukut suljettiin kun ihmiset pakkautuivat sinne ja siellä oli ihan pimeää. Vain lautojen raoista tuli valoa, sekä avonaisesta ovesta, jonka edessä seisoi ihmisiä. Hahmoni tuore aviomies otti osaa taisteluun, joten jännitti hurjasti, ettei sille vain käy mitään. Oma jännitys vain sai korostusta siitä kuinka pelästynyt tunnelma hämärässä tavernassa oli. Jossain vaiheessa vauva vielä alkoi itkeä, se tuli juuri hyvään saumaan. Taistelun mentyä ohi tavernan pihamaalla makasi useita ruumiita, joista iso osa oli onneksi metsäläisiä. Kukaan meistä ei kuollut, mutta joitain haavottui. Vienoa turhautti, kun se ei osannut tehdä oikein mitään auttaakseen ja kauhistutti ruumiiden näkeminen.

Vienon uusi mekko. Kuvat otti Anna.

Koko lauantaina en katsonut kelloa iltapäiväkolmen jälkeen, eikä tullut haluakaan katsoa. Se päivä olisi saanut jatkua loputtomasti. Vielä viiden aikaan aamulla, kun nuotiokatoksessa oli enää vain sitkeimmät valvojat, olisin halunnut jatkaa valvomista, vaikka siinä vaiheessa olinkin jo käpertynyt vieressäistujan gambesonin pehmustamaan kainaloon. Viimeinenkin päivä meni hyvissä tunnelmissa kun onnistuimme Annan kanssa purkamaan teltan ennätysajassa ja ennätystehokkaasti ja nuotiolla sai hyvin proteiinipitoista loppumättöä. Lopulta oli haikeaa halata ihmisiä ja vilkuttaa romukuntoisen Datsunin lavalta hyvästiksi. Seuraavaan kertaan!

☠

Pelkään eniten maailmassa yksinäisyyttä. Sitä että vaikka mulle ollaan ystävällisiä, niin lopulta kukaan ei välitä musta niin paljon kuin mie välitän niistä. Että vaikka annan paljon, niin en saa koskaan yhtä paljon takaisin. Että se, kuinka innostun helposti myös ihmissuhteista ja sitten satutan itseni jälleen, kun innostus ei olekaan molemminpuolista. Entä jos en löydä ketään, joka kestäisi mua koko loppuelämän, ketään joka välittää musta niin paljon, että haluaa yrittää vaikka mikä vaikeus tulisi eteen. Ihastun herkästi jos mulle vain ollaan ystävällisiä, niin huono itsetunto mulla lopulta on. Ja samalla mua inhottaa, että mun itsetunto on näin riippuvainen muiden ihmisten mielipiteistä ja tunteista.

Ymmärrän nyt entistä paremmin sitä, kuinka fyysinen kipu tuntuu helpottavan henkistä särkymistä. Kävin eilen juurihoidossa ihan vain siksi, että saisin tuntea kipua. Pettymyksekseni se ei sattunut ollenkaan, ei tehdessä eikä senkään jälkeen kun puudutuksen vaikutus lakkasi. Eikä satu vieläkään, vaikka hammaslääkäri varoitti, että joutuu syömään särkylääkettä pari päivää. Olen tarpeeksi masokistinen, että myös muut tavat satuttaa itseäni kävivät mielessäni, mutta lopulta olin sen verran pelkuri (ja fiksu), etten kummoiseenkaan kyennyt.

Mietin eilen myös, voiko pitkään itkemisestä saada nestehukan. Ei se kai kovin todennäköistä taida olla, vaikka unohtaisikin juoda. Ja syödä. Nälän tunnekin tuntuu hyvältä. Tuntuu, että olen ansainnut kaiken kivun, kun menin luottamaan ja toivomaan liikoja. Korkealta putoaa aina kovaa alas.

Kyllä mie tästä taas nousen, niin kuin olen ennenkin noussut. Elämä jatkuu, vaikka sitten väkisin. Velvollisuudet ja muille ihmisille tekemäni lupaukset pakottavat jatkamaan, vaikka aionkin vielä tämän päivän maata joko sängyssä tai lattialla. Lattia on hyvä paikka tässä asunnossa, siihen ei liity muistoja.

Sunnuntain hämisasu

Jatkoa edelliseen postaukseen sen verran, että tältä näytin sunnuntaina Hämiksessä. Ehdin jo unohtaa, että musta otettiin asukuvat! Kiitokset ystävälleni Tiinalle!

Asun teemana oli ilmeisesti hepat, tajusin vähän jälkeenpäin että mulla oli heppoja mekossa, sukissa ja kaulakorussa, ja viel heppalaukku! Jäi mieleen kommentit tuosta laukusta, että kuulemma se on aika uniikki ja että mun pitäis perustaa yritys ja alkaa valmistaa noita. :D

Hattuisaa herkuttelua

Eilen (sunnuntaina) olin käymässä Hämeenlinnassa ja osallistuin ystäväni yrityksen Cloudberry Ladyn sample sale-herkuttelu- miittiin. Siellä sai kuoharia, namia jugurttijätskiä ja hedelmäsalaattia. Lisäksi tuli juteltua uusien ihmisten kanssa, vaikka se ennakkoon vähän jännittikin, kun en aina ole kovin hyvä uusissa sosiaalisissa tilanteissa. Ja sit voitin bingossa hiuskamman ja pari pinniä, jee! Lopuksi tuin tuota ihanaa yritystä, vaikka mulla ei itselläkään ole hirveästi rahaa, ostamalla Tuulian tekemän kauniin bonnetin. Ihastuin siihen heti, vaikkei mulla olekaan oikein mihin yhdistää se. :D Mutta keksin vielä jotain, tai teen jonkun uuden mekon. Jonkun sirkusaiheisen, koska hatun värit on sininen, punainen ja kulta.

Koulutehtävää varten otettu kuva.

Vakava vappu

Vappuna kuuluu kai ryypätä. No, join yhden siiderin. Munkkeja en syönyt, enkä juonut simaa. Kaiken tämän sijaan käytiin luokan kanssa pikavisiitillä Helsingissä ja sen jälkeen siivosin  kämpän. Illemmalla istuin ystävien kanssa hetken ulkona kylmässä pelaamassa korttia kunnes siirryttiin lämpimään mun luo höpöttelemään. Olihan tämä hauskempaa kuin alkuperäiset suunniltemani, siis se, että ompelisin koko päivän.

 

Olisin hurjasti halunnut pistää päälleni liehuvahelmaisen kukkamekon, koska onhan vappu jo melkein kesä. Mutta ei ulkona kyllä semmoisessa mekossa olisi tarennut, piti palata sisälle pukemaan paremmin päälle. Samalla kukkaseppele vaihtui pienempään, mutta olipa sellainen päässä vapun kunniaksi kuitenkin. Ylioppilaslakista olen samaa mieltä kuin viime vuonna: en halua pistää sitä enää päähäni, ei se niin hieno saavutus ollut, eikä edes näytä niin hurmaavalta päässäni.

Huomiseksi joku keksi pistää kuoroesiintymisen, aamuksi totta kai. Olisin halunnut valvoa pidempäänkin, odottaa että J tulee luokseni nukkumaan, mutta kai aamulla sitten pitäisi olla jossain määrin ihmisen näköinen. Vaikka sopisihan krapulazombin ulkonäkö kyllä tähän juhlapäivän teemaan.