Ne kuuluisat turmiolliset pikkujoulut

Viime perjantaina oli sitten työpaikan pikkujoulut kaikista epäilyksistäni huolimatta. Olin ihan sitä mieltä, ja ääneenkin niin väitin, että en aio juoda kovinkaan paljon, sillä kohtuu tuntemattomista ihmisistä ja vieläpä pomosta ynnämuista oli kuitenki kyse. No, ihan päättömiä päätöksiä tuollaiset oli, päädyin olemaan enemmän kännissä kuin ikinä.

Nyt hävettää että annoin itteni menettää kontrollin niin, sillä en muista loppuillasta kovinkaan paljon ja muisti katkeaa kokonaan sen jälkeen kun avasin ulko-oven kotiin tullessani. Kuvittelin vielä tähän maanantaipäivään asti, että kyllähän mie muistan sen mitä baarijatkoilla tapahtui, mutta tarkemmin ajateltuna mulla ei olekaan mitään käryä mitä siellä tein tai kuinka kauan olimme siellä. Vain sen muistan etten osannut päättää mitä haluan juoda ja päädyin lopulta jostain syystä ananas-Breezeriin. Ja että sen jälkeen jotenkin selvisin taksiin ja höpötin kuljettajan kanssa kaikenlaista. Turmiollisintahan koko illassa oli se, etten maksanut itse yhtäkään juomaa, vaan koko ajan sain eteeni uuden drinkin, ennen kuin olin edellistäkään lopetellut. Ja siinä muiden kanssa seurustellessa ei edes huomaa mitä lipittää ja kuinka paljon, etenkään kun sitä on tapahtunut muutaman drinkin verran. Nyt hiukkasen epäilyttää, että mitähän muut muistaa, etenkin noista baarijatkoista, toivottavasti en ole tehnyt tai sanonut jotain outoa tai typerää, samat ihmiset kun joutuu näkemään töissä päivittäin.

Lauantainahan olo oli juuri sen mukainen kuin tuollaisen illan jälkeen voi olettaa, tuntui ettei se huono olo lopu millään. Ja samalla kun koko viikonlopun pohdin sitä kuinka pelottavaa tuollainen täydellinen muistikatko on, etten muistanut edes ottaneeni piilareita silmistäni (tai miten onnistuin siinä niin umpipäissäni) tai että olin höpöttänyt jotain Martille ennen nukkumaanmenoa, niin samanaikaisesti olin ihan hiukan ylpeä. En malttanut olla kertomatta kaikille toilailuistani, sillä en tosiaan ole koskaan ennen menettänyt kontrollia itseeni noin. Vaikka en yleensä ole sitä mieltä, että tällaiset saavutukset olisi jotenkin ylpeyden arvoisia, niin kyllä sitä silti jäi sellainen olo, että olen tehnyt jotain uutta ja elänyt vähän kaiken tämän itsekontrollin keskellä.

Murehdinta on turhaa

Ei mulla ole tapana murehtia asioita ennakkoon, sillä kuten joku on joskus sanonut, kaikille päiville riittävät niiden omat murheet. Mutta jotenkin tuntuu, että silloin kun joskus murehdin, niin se menee ihan överiksi ja ahdistun ihan liikaa jostain sillä hetkellä tärkeän tuntuisesta jutusta.

Nythän siis ahdistuin töistä. Viime keskiviikko (5.12.) oli töissä jotenki ihan kamala, kun on kuulema tosi kova kiire ja kaikki oli tosi kireänä. Ja tuli kauhea pahisolo, kun kieltäydyin tulemasta lauantaina töihin, koska suunnittelin nukkuvani koko päivän (sitä en tietty kertonu pomolle), on jotenkin niin uupunut olo kaikesta tän syksyn stressistä että pää hajoaa. Eikä lisääntynyt työstressi auta tietenkään yhtään siihen ainaiseen väsymykseen. Eikä toisin päin. Alkoi siinä pomon painostettua sit vähän itkettää ja tunsin oloni ihan typeräksi. Eikä itku loppunut millään, jatkui vaan vielä seuraavaan päiväänkin. Ja jotenkin mitä enemmän itketti, sitä enemmän ahdisti, ja mitä enemmän ahdisti, sitä enemmän itketti. Kauhea kierre. Ja jotenkin vaikka asiasta puhuminen ja valittaminen kavereille osittain auttoi, niin jotenkin se myös lietsoi ahdistuksen ihan jättimäisiin mittasuhteisiin ja mieleen tuli kaikki muutkin työhön liittyvät epämiellyttävät asiat. Kuten se etten voi harrastaa mitään ja siksi mulla ole juurikaan kavereita täällä Jyväskylässä. Sittenpä en tietenkään saanu kovinkaan hyvin unta, vaikka olisi ollut pitkästä aikaa aamuvuoro. Ja heräsin väsyneenä ja yhäkin ahdistuneena.

Kuten yleensä silloin kun murehdin ennakkoon jotakin, niin tänäänkin huomasin sitten, että ihan turhaan tuli lietsottua ahdistusta. Tänään on ollut ihan tavallinen perjantaipäivä, eli muuta viikkoa rennompaa. Kaikki on tuntunut olevan hyvällä tuulella, ehkä vapaapäivä keskellä viikkoa tuli kaikille tarpeeseen. Ja kaiken kukkuraksi sain pomon tyytyväiseksi ja ilmeisen helpottuneeksi keskiviikon ahkeroinnillani. Jätänkin siis moisen murehtimisen taas jollekin muulle, ei ole mun juttu!