Mennyt vuosikymmen

2010

Opiskelin Hämeenlinnassa vaatemuotoilun opintojen toista vuotta. Koulussa oli hauskaa, vaikkei siellä aina jaksanut ihan keskittyä. Olin kaukosuhteessa, ja seilailin kuukausittain poikaystävän (kihlatun) luona Jyväskylässä ja Kouvolassa porukoilla. Otin ensimmäisen tatuointini. Aloitin historialliset tanssit ja keskiaikaseuran tapaamisissa käynnin. Suoritin ensimmäisen työharjoitteluni Sokoksessa ja olin kesän Kouvolassa ja töissä Tykkimäellä. Värjäsin hiukset mustista punaisiksi. Kävin Lontoossa ja Irlannissa.

2011

Lisää opiskelua ja mm. liiketoiminnan sivuaineopinnot. Koulussa isoin projekti oli kuitenkin malliston ja muotinäytöksen teko ja opin etenkin ompelusta hurjasti. Aloin ommella enenevissä määrin myös vapaa-ajalla. Matkustelin yhä kuukausittain Kouvolaan ja Jyväskylään. Jatkoin historiallisia tansseja, kävin tanssiaisissa ja tanssileireillä, tutustuin moniin uusiin ihmisiin. Jatkoin myös keskiaikaseuran tapaamisissa ja tapahtumissa käyntiä. Opiskelin kesän Hämeenlinnassa, mikä tarkoitti paljon aikaa, muttei kovinkaan paljon rahaa. Kävin Nuijasodassa. Roadtrippasin ystävien kanssa kesällä ex tempore ensin Länsi-Suomeen ja sitten Ouluun lolitamiittiin. Aloitin irkkutanssit. Ylitin itseni ja uskaltauduin lähtemään ropekerhoon. Siellä tutustuin uusiin huikeisiin ihmisiin ja innostuin valtavasti pöytäroolipeleistä.

 

2012

Viimeistelin opintojani ja jatkoin roolipelaamista, keskiaikailua, irkkutansseja ja historiallisia tansseja. Matkustelin edelleen jatkuvasti Jyväskylään ja Kouvolaan. Olin työharjoittelussa Hämeenlinnan teatterilla ja nautin siitä paljon. Sain töitä Suomen Brodeeraukselta vakituisena brodeerajana ja muutin alkukesästä Jyväskylään kihlatun kanssa yhteen. Suurin osa harrastuksista jäi. Tein ensimmäisen cosplay-asuni ja kävin sen kanssa yksin Traconissa. Kävin itsekseni myös Ropeconissa. Matkustelin Hämeenlinnaan keskiaikamarkkinoille, ropeviikonloppuihin ja hoitamaan opinnöytetyöjuttuja. Aloin kirjoittaa blogia yksinäisyyden torjumiseksi. Koin ensimmäiset voimakkaat ahdistus- ja masennusoireet, vaikken niitä silloin tunnistanutkaan. Ostin viimein oman ompelukoneen. Otin toisen tatuointini. Valmistuin vaatemuotoilijaksi jouluksi.

2013

Otin itseäni niskasta kiinni ja ilmoittauduin ensimmäiseen larppiini, Rajakatseeseen. Ahdistuminen ja masennusoireet jatkui. Töissä oli kamalaa enkä viihtynyt Jyväskylässä kaukana ystävistä ja vanhoista harrastuksista. Monen vuoden kaukosuhde ei oikein toiminutkaan yhteisen katon alla, kun kasvokkain kommunikointia ei oltu koskaan harjoiteltu. Tajusin, että vähintään yhden asian yhtälöstä oli muututtava, en kestänyt enää olla onneton. Päätin vaihtaa vakituisen työni opintoihin ja vaikka aluksi oli tarkoitus jäädä silti Jyväskylään, päädyinkin Kouvolaan, kun pääsin opiskelemaan Kyamkiin. Parisuhde loppui siihen ja se oli haikeaa, mutta tiesin jo silloin, että ratkaisu oli oikea. Ja jälkeenpäin ajateltuna se on ollut elämäni paras päätös. Kävin Jurassic Rockissa ja Ropeconissa ja vuoden jokaisessa Rajakatseen pelissä. Muutin ensimmäistä kertaa asumaan yksin ja sattumoisin asunto löytyi ihan Annan ja Henkan asunnon naapurista. Siitä alkoi erittäin intensiivinen ystävyyden alku Annan kanssa. Lisää ystäviä sain koulusta, vaikka alkuun tuntui jotenkin vaikealta lähentyä kenenkään kanssa. Olin järjettömän motivoitunut koulusta ja halusin oppia kaiken. Aloin laulaa Kouvolan laulussa. Kävin koko vuoden tanssileireillä ja ropeviikonlopuissa. Loppuvuodesta ihastuin, vaikken kaivannutkaan parisuhdetta. Kyseisen ihmisen kanssa tuli vietettyä paljon aikaa.

2014

Hurjan motivoitunut opiskelu jatkui ja tein ensimmäiset asiakastyöni.Pidin niistä ja tuntui että olen oikealla alalla. Jatkoin myös kuorossa laulamista. Ihastuksen intensiivinen tapailu jatkui, kunnes hän muutti Valkeakoskelle. Jatkoimme kaukosuhteentapaisen muodossa ja olin päättömästi ihastunut. Seurasin ihastusta insinööripäiville Rovaniemelle. Sitten hän päätti lopettaa suhteen äkisti ja aivan puskista, mikä hajotti mut täysin. Ahdistus ja masennus iski, kävin välillä ihan tosi syvällä. Selvisin juuri ja juuri koulusta ja arjesta, mutta muuten eristäydyin. Ystävien ja kesän tapahtumien avulla haalin itseni lopulta kasaan. Loppuvuosi meni varsin mukavasti, vaikka ahdistus alkoikin kyläillä aina kun elämässä töyssytti. Olin kesän töissä Itellalla ja jaoin sanomalehtiä aamuöisin. Kävin vuoden jokaisessa Rajakatseen pelissä ja olin tosi innoissani larppaamisesta. Ihastuin taas. Osallistuin myös örkkilarppiin ja kasvoin ihmisenä hurjasti. Kävin Ropeconisa ja tanssileireillä. Pidimme Annan kanssa eeppiset yhteissynttärit. Aloin tutustua viimein paremmin luokkakavereihin ja vietimme pienellä porukalla aikaa myös vapaa-ajalla. Loppuvuodesta päätin ottaa koiran ja pitkällisen tutkimisen ja etsimisen jälkeen löysinkin juuri minulle tarkoitetun yksilön. Joulunajan olin itkuinen, apea ja ahdistunut, se oli hankalaa aikaa, kun omaa yksinäisyyttä oli vaikea käsitellä ja hyväksyä.

2015

Yksi pitkäaikaisista haaveista toteutui, kun Sona tuli elämääni. Sen pentuaika oli sekä todella palkitsevaa ja ilahduttavaa, että järjettömän raskasta. Mulla oli kaikkia älyttömiä odotuksia ja tavoitteita omasta kasvattajuudestani, joiden toteutumisia stressasin kamalasti. Lopulta kuitenkin ymmärsin päästää irti turhasta täydellisyyden tavoittelusta ja yhteiselo helpottui. Sona kulki mun mukana kaikkialle ja auttoi mut vaikeidenkin päivien yli. Aloitin säännöllisen ratsastamisen uudelleen lapsuuden jälkeen ja rakastin sitä. Larppaaminen jatkui, samoin kuorolaulu ja ropeviikonlopuissa käynti. Koulu samaten, ja kesällä tein työharjoittelun koululla. Se tarkoitti taas kesää, jolloin oli paljon aikaa, mutta ei kovin paljon rahaa. Kävin Nummirockissa ja Ropeconissa. Aloin värjätä hiuksia hennalla. Kesällä mielenterveys romahti taas ja edelleenkään ei käynyt mielessä hakea apua, vaikka ahdistuneisuus ja masentuneisuus jatkui pitkälle syksyyn. Jälkeenpäin en muista tuosta syksystä kamalasti. Paitsi että kävin ystävien kanssa Pariisissa Moulin Rougessa ja Disneylandissa. 

2016

Alkuvuodesta päätimme Annan ja Henkan kanssa muuttaa kimppakämppään Helsinkiin, ja maaliskuussa alkoi vuokrasopimus Koskelan asunnossa. Tuo aika oli todella stressaavaa ja ahdistavaa, kun uuteen kaupunkiin muuttamisen lisäksi päälle iski taloudellinen epävarmuus ja vakava sairaus perheessä. Samalla olin kuitenkin todella innoissani uudesta elämästä Helsingissä. Asuin itse Kouvolassa vielä huhtikuun puoliväliin asti viimeistelemässä kevään koulukurssit. Tutustuin kevään aikana Kalleen Tinderissä ja heti Helsinkiin muutettuani aloimme tapailla. Rakastin Helsingissä asumista ja olin kesän Postilla töissä jakamassa postia. Eräänä iltana Kalle jäi yöksi, eikä koskaan enää oikeastaan lähtenyt. Kävin Ropeconissa ja larppasin Rajakatseessa. Koetin löytää harjoittelupaikkaa viimeistelläkseni opintoni siinä kuitenkaan onnistumatta. Vietin paljon aikaa kotona ja ahdistus- ja masennusoireet vaivasivat taas kesällä ja pitkin syksyä. Opin Kallen kanssa parisuhteessa olemisesta ja itsestäni tosi paljon. Loppuvuodesta aloitin työt Hobby Hallin varastolla, ja se oli etenkin alkuun ihan hauskaa. Vuosi vaihtui ensimmäistä kertaa massiivisissa larppaajien bileissä Turun lähellä. Olin vuoden varrella tutustunut Kallen kautta jo tosi moneen larppaajaan ja uusien nimien ja naamojen vyöry huipentui noihin juhliin.

2017

Jatkoin Hobby Hallissa helmikuuhun asti. Siellä sain ensimmäisen kunnollisen paniikkikohtauksen kesken työpäivän ilman mitään suurempaa syytä. Aloitin tankotanssin. Otin lisää tatuointeja. Osallistuin Looking for Alice -lolitatapahtuman järjestämiseen. Larppasin ensimmäistä kertaa muualla kuin Rajakatseessa ja se oli pelottavaa, mutta huikeaa. Larppasin yhä myös Rajakatseessa ja testailin rajoja mukavuusalueeni ulkopuolella häälyvällä hahmolla. Kalle muutti virallisesti kommuuniimme.  Reissasimme ystävien kanssa viikonlopuksi Naantaliin. Kävin Ropeconissa ja yllättäen jousiammuntakurssilla. Etsin edelleen harjoittelupaikkaa, kunnes sain sellaisen viimein loppukesästä. Mielenterveyteni romahti taas. Kommuuniasumisessa tuli raja vastaan ja muutimme pariskuntina erilleen. Kallen kanssa muutimme Konalaan ja se tuntui hyvältä. Otin itseäni niskasta kiinni ja valmistuin jouluksi graafikseksi muotoilijaksi. Olin jedinä larppaajien uudenvuoden bileissä.

 

2018

Tein freelancerina graafikon töitä ja aloin opettaa Helsingin aikuisopistossa. Jatkoin tankotanssia. Rakastin Helsinkiä. Aloin pitää päiväkirjaa mielenterveydestäni. Larppasin Rajakatseen lisäksi Säädyttömiä aikeita. Sain töitä Unigrafialta kesäkuun alusta ja pidin töistäni todella paljon. Mutta sitten ahdistuin perinteisesti kesällä ja jouduin perumaan monia sovittuja juttuja. Uskalsin viimein hakea apua ahdistukseen työterveydestä mielenterveyspäiväkirja tukenani. Minut otettiin ihanasti vastaan ja minua ymmärrettiin. Diagnoosiksi tuli ahdistus ja paniikkihäiriö. Sain tarvittaessa otettavat lääkkeet ja viisi käyntikertaa psykologille. Kumpikin auttoi paljon. Aloitin paniikkihäiriön nettiterapian, josta ei ollut kamalasti hyötyä. Loppuvuodesta pyysin lopulta, että saisin säännöllisen lääkityksen ahdistukseeni, kun tajusin että kärsin siitä käytännössä päivittäin. Olin vain niin tottunut siihen olotilaan, etten ollut edes tajunnut kuinka ahdistunut olin. Lääkitys helpotti oloa huomattavasti ja aloin olla taas toiveikas tulevaisuuden suhteen. Työsuhteeni määräaikaisuus päättyi. Kosin Kallea jouluaaton ja joulupäivän välisenä yönä. Uudenvuoden vietin taas larppaajien keskellä viikinkibileissä.

2019

Vuosi alkoi paniikkikohtauksella ja ahdistuksella, kun olin kuvitellut lääkkeiden pystyvän ihmeisiin. Yritin osallistua pariin projektiin alkuvuodesta, mutta niistä ei tullut mitään ahdistuksen takia. Olin uupunut ja päätin pyhittää vuoden 2019 toipumiseen ja päätin olla haalimatta mitään ylimääräisiä menoja kalenteriini. Se oli tosi hyvä idea. Olin työtön ja lääkitykseni takia en nukkunut kunnolla oikeastaan koskaan. Näin painajaisia ja pelkäsin mennä nukkumaan. Olin koko ajan väsyneempi ja ahdistuneempi. Työttömyyden jatkuminen ei helpottanut ja pelkkä olemassaolo oli raskasta ja vaikeaa. Keväällä hain lopulta apua terveyskeskuksesta ja sain diagnoosiksi keskivaikean masennuksen. Aloin käydä psykiatrisen hoitajan luona ja vaikka hän ei mua monessa asiassa ymmärtänytkään, edes pieni rakenne viikkoihin auttoi, samoin asioista puhuminen. Sain nukahtamislääkkeitä, joiden avulla aloin nukkua hiukan paremmin. Myös mielialalääkkeeni vaihdettiin ja vaihdos oli vaikea, mutta uusi lääke auttoi lopulta masennukseen. Kuten myös kuukauden sairausloma, jonka lääkäri myönsi työttömälle vain pitkin hampain. Larppaamisen tuoma pako todellisuudesta auttoi myös. Kesäkuussa sain sitten loistavan tilaisuuden hakea Tuomon työkaveriksi ja pääsin. Työt tekivät tosi hyvää mielenterveydelle ja töissä käyminen oli ystävän tuen kanssa huomattavasti helpompaa kuin jossain tyystin vieraiden ihmisten keskellä. Juhlin kolmikymppisiäni maalla ihanien ystävien ympäröimänä. Kävin Ropeconissa ja syksyllä Kreikassa. Ihastuin Joonianmereen ja lämpö ja loma teki hyvää. Muutimme Oulunkylään. Koeajan jälkeen pääsin työterveyden kautta psykiatrin puheille ja sain luvan alkaa etsiä itselleni terapeuttia. Loppuvuodesta sain vuoden jatkon työsopimukseeni ja vuosikymmen vaihtui taas larppaajien seurassa. 

Kun ei ole mitään syytä olla hereillä, eikä unessakaan saa rauhaa

Uupumuksen myötä mieleeni on pesiytynyt ahdistushirviön kaveriksi synkkyyshirviö. Kutsuisin sitä masennushirviöksi, mutta se ei anna. Masennus on aivan liian stigmatisoitunut sana täynnä huomionhakuisuutta. Sitä paitsi masennusta voi hoitaa, synkkyys on vain jotain abstraktia ja ohimenevää. Synkkyyshirviö haluaa jäädä ahdistushirviötä auttamaan, eikä se halua että sitä hoidetaan pois. Se vakuuttaa, että on oikeastaan osa mua, onhan ollut kanssani ennenkin. Tai vaihtoehtoisesti että kuvittelen koko hirviön. Suurentelen alakuloani ja oikeasti olen vain laiska haaveillessani sairauslomasta, onhan mulla hyviäkin päiviä. Samalla se jatkaa vakuuttelua siitä kuinka epäkelpo ja rasittava ihminen olen. Olen raskas ja puhun vain itsestäni. Olen ruma, lihava ja kaikinpuolin kelvoton. Pitäisi vain ryhdistäytyä, nousta sängystä itkemästä ja olla kuin normaali aikuinen. On muillakin ongelmia ja silti ne jaksaa. Hirviö osoittelee lähelläni olevia ihmisiä huomauttaen, kuinka hyvin he etenevät elämässään samalla kun mie en pääse edes ulos kotoa. Säälittävää.

Nykyisin herään väsyneenä ja alan heti odottaa iltaa. Olen jo valmiiksi uupunut riippumatta siitä kuinka paljon nukuin, sillä näin taas unia jotka olivat täynnä pakoonjuoksua, selviytymistä, ahdistusta, jännitystä ja pettymystä. Päivällä itken, nukun ja makaan hiljaa sängyssä tai koetan katsoa jotakin sarjaa tai kuunnella äänikirjaa ajankuluksi. Usein kaikki äänet kyllä vain ärsyttää. Itken vähän lisää, vaikken tiedä miksi. Olen vain loputtoman uupunut ja tulevaisuudessa on vaikea nähdä mitään muuta kuin tätä samaa epätoivoa. Oikeastaan tulevaisuus tuntuu aivan mahdottomalta ajatukselta kun yksi päiväkin on järjettömän pitkä ankeudessaan. Odotan iltaa, koska silloin saa taas luvan kanssa nukkua. Kunnes nukkumaanmenoajan lähestyessä muistan, ettei uni ole enää mikään turvapaikka ahdistukselta, päinvastoin. Nukahtaessa en koskaan tiedä mitä unissa tulee vastaan ja sitten heräilen taas pitkin yötä kosteana kylmästä hiestä.

On vaikea hyväksyä sitä kuinka vähän jaksan ja kuinka vähään kykenen. Ei puhuta enää ajankäytön suunnittelusta kuukausi- ja vuositasolla (kuten edellisen postauksessa), vaan viikko- ja päivätasolla. Jos viikolle on sovittu yksi asia johon täytyy tai haluan osallistua, kaikki muu puuhailu pitää pitää minimitasolla. Eikä tapahtumaan siltikään välttämättä pääse osallistumaan ilman ahdistusta. Käytännössä joka kerta kun lähden kotoa muualle kuin ruokakauppaan tai lenkille, ahdistaa. Viimeistään jälkikäteen iskee synkkyys ja sitten turhauttaa kun edes yritän elää normaalia elämää.

Tavallisessa arkipäivässä voin keskimäärin tehdä kaksi siitä välttämättömyyden rutiinista (nukkuminen, syöminen, suihku, koiran ulkoilutus) poikkeavaa asiaa. Voin siis esimerkiksi käydä kaupassa ja pestä hiukset, tai tehdä Sonan kanssa pitkän lenkin ja siivota. Useampi asia on suoraan pois välttämättömyyksistä samana tai seuraavana päivänä. Yleensä kärsii syöminen ja peseytyminen. Mihin mie sängyssä maatessa energiaa tarvitsen ja miksi käydä suihkussa kun en kuitenkaan poistu kotoa. Unta saan uupupuksen takia, vaikka sen laatu onkin heikkoa ja Sonan perushoidosta en tingi.

Unilääkkeestä on apua keskimäärin kerran viikossa. Silloin nukun kohtalaisen hyvin noin 12 tuntia ja olen hetken virkeä. Etenkin niinä harvoina virkeinä hetkinä unohdan kuitenkin helposti kuinka vähän jaksan ja se johtaa ylilyönteihin. Kerran aloitettuani paahdan helposti aivottomana eteenpäin kunnes vasta uupumisitku pysäyttää. Saatan päättää vain hiukan järjestellä paikkoja tajuamatta kohta enää lopettaa. Tai sitten suoritan eri asioita päähänpistosta toiseen jonkinlaisen manian vauhdittamana, kunnes tajuan pysähtyä vasta kun olen jo vetänyt energiavarantoni miinukselle. Loppupäivä meneekin sitten itkiessä.

Virkeinäkään päivinä, saatikka niinä uupuneina, ei huvita oikein mikään ja harvasta asiasta saan iloa samoin kuin tavallisesti. Vaikka päätyisin pakkomielteisesti suorittamaan jotain, en saa sen valmistuttua siitä mitään iloa. Yleensä olen ylpeä, jos olen saanut siivottua kunnolla tai hoidettua asioitani, mutta en nyt. Millään ei tunnu olevan merkitystä. Mun maailma tuntuu ihan oikeasti synkeältä ja ahtaalta. Aivan kuin itse olisin suljettuna pimeään laatikkoon kun ulkopuolella paistaa aurinko. Tiedostan ulkopuolella olevat ihmiset, mutta laatikkooni he eivät pääse, siellä olen yksin. Ystäviä kohdatessa saatan joutua raottamaan pientä luukkua laatikossani, mutta yritän koristella näkymää huumorin ja vähättelyn keinoin. On kovin ristiriitaista kun yhtäaikaa haluan selittää, miksi en ole viime aikoina jaksanut mitään, mutta samalla en halua huolestuttaa ketään. Tai ehkä en myöskään halua myöntää muille, enkä varsinkaan itselleni, etten ole terve ja että voimani ovat vähissä. Kaikkein vähiten haluan vaikuttaa huomionhakuiselta.




Olen melko varma, että mielialalääkkeeni ovat omituisten unieni syy, ja mielialani on matalalla koska en ole nukkunut kunnolla neljään kuukauteen. Lääke itsessään voi myös aiheuttaa mielialan laskua. Parempina päivinä olen onneksi onnistunut hakemaan ammattiapua ja ehkä saan pääni pian kuntoon. Askel kerrallaan.

Kohti paremmin jaksavaa minää

Omien voimavarojen riittävyyden ja jaksamisen rajoja on välillä tosi vaikea tunnistaa. Juuri kun on suunnilleen oppinut hahmottamaan missä ne menevät, jokin elämäntilanteessa muuttuu ja rajat menevät uusiksi.

Toivun edelleen viime vuonna tapahtuneesta pään ylikuormituksesta ja välillä turhaudun siihen kuinka hidasta se on. Toki edistystä on tapahtunut, mutta on hankala hyväksyä ettei tällainen toipuminen ole mikään suora linja: välillä tulee notkahduksia ja silloin saattaa joutua palaamaan montakin askelta taaksepäin. Lisäksi mitä pidempään voimien takaisin kerääminen kestää, sitä vaikeampi on hyväksyä se, ettei kykene samanlaiseen aktiivisuuteen kuin jotkut muut. Sosiaalisen median kautta näkee liiankin hyvin mitä kaikkea hauskaa on tarjolla ja mihin kaikkeen muut osallistuvat. Ilmoittautumisaikojen auetessa on todella vaikeaa yrittää hahmottaa sitä mitkä henkiset resurssit itsellä on käytettävissä kuukauden tai neljän kuukauden päästä, ja sitä vaikeampi on todeta että ne eivät ehkä riitä. Mua pelottaa että joudun taas perumaan kaiken mihin lupaudun, mutta myös se että jään paitsi jostain huikeasta. Etenkin silloin jos tiedän kavereiden osallistuvan.

Tämän lisäksi tiedän, että jotkin asiat voivat auttaa - jos nyt eivät jaksamisen palautumista, niin mielenterveyttä ylipäätään. Se, että jaksan koko ajan enemmän sosiaalisia tilanteita ja uskallan toimia niissä rohkeammin, piristää väistämättä. Toisaalta samalaiset tilanteet, jotka yhdessä hetkessä voimaannuttavat, voivat väärässä hetkessä pahentaa asioita ja aiheuttaa reilusti takapakkia. Varsinkin etukäteen on todella vaikea arvioida kumpaa mikäkin tilanne tai tapahtuma tuo tullessaan.

Oman kykenemisen arvioinnin ja muihin vertailun kanssa tarpeeksi pitkään kamppailtuani tajusin, että mun ei tarvitse jaksaa tai kyetä. En voi verrata omaa jaksamistani muiden jaksamiseen ja mun täytyy antaa itselleni aikaa toipua ilman turhia riskejä. Siksi päätin, että annan itselleni suosiolla vuoden verran aikaa. Tänä vuonna en siis aio osallistua kuin joihinkin vuosittaisiin, tai jo tällä hetkellä päätettyihin tapahtumiin ja menoihin. Niitä riittää syyskuuhun asti suunnilleen 1-2 kuukauteen ja se on aivan riittävästi. Sen lisäksi esimerkiksi viikonloppuja voi täyttää jaksamisen mukaan spontaaneimmilla asioilla, mutta en aio tänä kesänä (tai vuonna ylipäätään) aiheuttaa itselleni suorituspaineita.

Haluan tosissani saada pääni kuntoon ja aiempien kokemuksieni mukaan siinä ei auta se, että rohmuan itselleen sosiaalisia tilanteita jaksamiseni kustannuksella. Vuosi tuntuu helposti tosi pitkältä ajalta ja tiedän että tulen harmittelemaan sitä kuinka jotkin tapahtumat jää nyt kokematta. Pitkässä juoksussa yksi huilaamisvuosi on kuitenkin lyhyt aika. Lisäksi pelkästään tämän päätöksen tekeminen aiheutti suuren helpotuksen tunteen. Se kertoi että olen oikeilla jäljillä.

Mennyt vuosi 2018

Olen ihan tyytyväinen, että aloin viime vuoden alussa seurata mielialojani tuollaisen vuosi pikseleinä-systeemin avulla. Väritin siis jokaisen päivän olotilan omaan ruutuunsa vallitsevan mielialan mukaan.Vaihtoehdoiksi valitsin itselleni esim. ihana, normaali, energinen, ahdistunut, masentunut ja kipeä. Yhteensä vaihtoehtoja oli 11 ja kaikkia niitä tuli väriteltyä. Yleisimpinä väreinä silmämääräisesti arvioimalla oli sanojen normaali, ihana, hyvä ja väsynyt värit. Pääosin varsin hyvännäköinen vuosi siis.

Hyödyllisimmiksi ja eniten seuraamikseni väreiksi osoittautui kuitenkin tummansininen ja musta - ahdistuksen ja masennuksen värit. Melko nopeasti huomasin noissa väreissä toistuvuutta. Niitä ilmestyi jokaiseen kuukauteen vähintään yhtenä päivänä, yleensä muutamana. Merkityt stressaavat punaiset värit liittyivät yleensä myös sosiaalisten tilanteiden pelkoon. Tämä ei äkkiseltään tunnu paljolta, ellen muistaisi että nuo päivät olivat monesti sellaisia, joina ahdistus- paniikki- ja masennusoireet estivät mua astumasta ulos.Tavanomaista sosiaalisten tilanteiden ahdistusta en muista juuri merkinneeni, se oli niin normaali olotila. Kun ongelmani oli tuolla tavalla visuaalistettu, oli helpompi tajuta, että se todella alkoi olla ongelma, joka haittasi elämääni. Toki oli kiva huomata konkreettisesti myös se, että ihania päiviä on usein, mutta enemmän yleiseen hyvinvointiin kuitenkin tuntuu vaikuttavan ne aivan kamalat päivät. Tämä kannusti mua ennen pitkää hakemaan apua.

Väriruuduissa näkyy myös selvästi lääkkeiden vaikutus: joulukuu oli syyskuun lisäksi ainoa kuukausi, jona yhteenkään ruutuun ei tarvinut värittää tummansinistä tai mustaa. Joulukuussa olin toki väsynyt, mutta se johtui muista kuin henkisen puolen asioista. Muistan olleeni etenkin loppukuuta kohden äärettömän toiveikas ja onnellinen. Jaksoin enemmän henkisesti ja voitin paljon pelkojani. Järjestelin tunne-elämääni hitusen uudelleen ja uskaltauduin kosimaan elämäni rakkautta. En malttanut olla julistamatta sopivien lääkkeiden tuottamaa iloa kaikille jotka pysyivät riittävän kauan paikallaan kuunnellakseen.

Ja tietenkin nousukiidon tälläkin kertaa piti päättyä realiteettien seinämään. Viimeistään huikeat uudenvuoden juhlat ihanien ihmisten keskellä imivät sosiaalisen jaksamisen miinukselle ja seuraavana aamuna sain karvaasti kokea sen, etten ole vielä terve vaikka usein siltä tuntuukin. Ahdistus iski. Ei kovin rajuna, mutta ensimmäistä kertaa melkein kahteen kuukauteen. Ahdistus toi mukanaan kaikenlaisia ajatuksia, mutta vahvimpana kuitenkin oli pettymys. En halunnut aloittaa vuottani, jonka kuului olla edellistä parempi, itkemällä sängyssä.Olin pettynyt siihen etten olekaan niin terve kuin luulin, sekä siihen että olin lentänyt liian korkealle tajuamatta paremmin.

Puolitoista päivää erossa ulkomaailmasta ja nyt on taas helpompaa. Ei tuosta kokemuksesta auta kuin oppia, nousta ja muistaa, että jaksamisellani on yhä rajat, vaikka ne olisivatkin nyt etäämmällä kuin aiemmin. Vaikka vuoden ensimmäinen päivä meni pettymyksen vallassa, suhtaudun silti tulevaan optimistisesti ja aion tehdä tulevasta vuodesta aiempaa paremman - tai ainakin vähemmän ahdistavan.

Mielen lääkkeet

On omituista ajatella että siitä on jo vajaa viisi kuukautta kun hain apua ahdistukseeni ja paniikkiini. Tuntuu että se olisi ollut vasta äsken. Toisaalta viisi kuukautta on varsin pieni aika siihen verrattuna kuinka kauan noista oireista olen kärsinyt. Eivät ne oireet toki ole tässä kuukausien aikana poistuneet mihinkään ja välillä on ollut päiviä kun ne ovat olleet todella pahoja, pahempia kuin ehkä koskaan. Stressi ja väsymys ovat altistaneet katastrofiajattelulle ja välillä tuntuu että sitä mukaa kun saan uusia aseita joilla taistella paniikkioireita vastaan mieli keksii uuden suunnan, josta hyökätä.

Mutta hyviä ja voitokkaita hetkiä on ollut kyllä huonoja enemmän. Psykologilta olen saanut uusia toimintamalleja paniikin iskiessä sekä uusia suuntia ahdistuksen syiden pohdiskeluun. Tarvittaessa otettavat lääkkeet ovat taanneet yöunet silloin kun mieli ei millään rauhoitu ja palauttaneet toimintakyvyn kohtauksen jälkeen. Vain kerran olen tänä aikana joutunut jäämään sänkyyn muutamaksi päiväksi kun ahdistus ei hellittänyt ennen kunnon lepoa.

Nyt kolmen viikon ajan minulle on riittänyt aloittamani säännöllinen lääkitys, enkä ole tarvinut sen lisäksi rauhoittavaa lääkettä kuin kerran. Oloni on ollut huikean kevyt, vapaa ja helppo. Toki jotkin asiat jännittää ja jopa ahdistaa edelleen, mutta enää niiden kohtaaminen ei ole täysin ylivoimaista. Väsyn edelleen sosiaalisista tilanteista ja tarvitsen lepopäiviä niistä, mutta luulen että se on enemmänkin osa persoonallisuuttani kuin sairauttani. Pystyn tekemään asioita joiden pelkkä ajattelu aiemmin saattoi laukaista paniikin tai karastrofiajattelun. Ja mitä enemmän pystyn, sitä vähemmän pelottaa.

En voi olla kuin kiitollinen siitä miten helposti olen apua saanut ja kuinka helposti lääkkeiden aloittaminen alkoi. Olen tietenkin syönyt lääkkeitäni vasta verrattain lyhyen aikaa, eikä kaikkia vaikutuksia vielä tiedä, mutta tämä alku valaa luottamusta tulevaan. Ihana lääkärini on aina ollut sitä mieltä että minut saadaan terveeksi ja hän soittikin tänään kysyäkseni vointiani ja sitä miltä lääkkeet vaikuttaa. Vaikka uutiseni lääkkeiden suhteen olivatkin hyvät ja vaikka sainkin saman tien reseptin niihin vuodeksi eteenpäin, lääkärini kannusti edelleen myös psykologikäynteihin. Sain häneltä myös varmuutta olemaan yhteydessä pienestäkin asiasta lääkityksen ja yleisen vointini suhteen. En voi käsittää miten olen ansainnut tällaista kohtelua, tiedän että niin monella on todella paljon vaikeampaa näiden asioiden kanssa. Etenkin se, että minut on aina otettu vakavasti, lämmittää todella paljon.

Tuntuu että tulevaisuus olisi valaistunut kerta heitolla. En edes aiemmin tiennyt sen olleen pimeä, mutta nyt kaikki on jotenkin paljon kirkkaampaa kun tiedän että voitan vielä mieleni möröt. Lääkkeet eivät ole mikään taikakeino parempaan tulevaisuuteen, mutta ne ovat jo nyt vapauttaneet niin paljon henkistä jaksamista, että en voi kuin iloita. Tällä energialla jaksan ehkä alkaa käsitellä oireitteni syitä ja elää elämääni vapaammin. Sitä kautta voin alkaa parantua.

Apua ahdistukseen

"Selkeä paniikkihäiriöltä vaikuttava oirekuva", lääkäri kirjoittaa. Lisäksi on kuvaus kahdesta eri lääkkeestä, joihin on myönnetty reseptit. Toiset hillitsevät mieltä ja toiset fyysisiä oireita.

Avun hakeminen lamauttavaan ahdistukseen oli käynyt kyllä aiemminkin mielessä, mutta aina jotain tuli tielle: ahdistus tai epätietoisuus siitä minne hakeutua. Tai sitten se pieni ääni mielessä joka vakuutti, että kuvittelin ja suurentelin asioita. Että ainahan olen ollut ujo ja herkkä, ei se ole syy lähteä lääkäriin. Mieleni myös kätevästi unohti kaiken mitä ahdistavina päivinä oli tapahtunut ja miltä silloin tuntui. Kunnes yhden ahdistuksen jatkuttua kolmatta päivää sisuunnuin. Ei ole normaalia että yksi yllättävä, mutta ihan tavallinen sosiaalinen kohtaaminen suistaa raiteiltaan niin että seuraavat melkein kolme päivää menee kotona itkiessä. Ulosmenoa ei voinut kuvitellakaan ilman ahdistuksen kasvamista. Halusin tehdä asialle viimein jotain, en halunnut että elämäni valuu ohi sillä aikaa kun ahdistus sitoo minut sänkyyni.

En silloinkaan oikein tiennyt mistä apua hakisin ja vaihtoehtojen miettimisessä meni jonkin aikaa. Lopulta kuitenkin tulehtunut varvas antoi hyvän syyn mennä lääkäriin ja ottaa myös ahdistusasia siellä puheeksi. Loppuun asti jännitin saisinko suuni auki ja otettaisiinko minut tosissaan. Onneksi sain ja onneksi otettiin. Varvas hoidettiin ja muutaman päivän päästä kävin juttelemassa mielenterveysasioista vielä toisen lääkärin kanssa, joka myönsi lääkkeet ja ehdotti psykologikäyntejä. Otin helpottuneena kaiken avun vastaan.

Nyt olen huojentunut ja ylpeä itsestäni. En tiedä milloin lääkkeille tulee käyttöä, mutta mua helpottaa jo tieto niiden olemassaolosta. En myöskään tiedä kuinka paljon apua saan psykologikäynneistä, mutta tuntuu tosi hyvältä että oma lääkärini oli valmis etsimään mulle sopivat ratkaisut. Hän vakuutti että mut saadaan terveeksi vaikka juuri nämä ensin kokeilemani keinot eivät auttaisikaan. On huikeaa että uskalsin hakea apua ja että sain sitä enemmän kuin osasin toivoa. 

Entä jos ei pysty elämään kuin viimeistä kesäpäivää?

En ole kesäihminen. En ole oikein koskaan (teini-/aikuisikäni aikana) ollut. Minua ei pahemmin vaivannut viime vuosien kylmät kesät, päin vastoin. En ikävöi talvisin hellettä, enkä kaipaa sitä kesälläkään.

Helteen lisäksi en kesässä pidä siitä, että päähäni on pinttynyt ajatusmalli tietynlaisesta kesähedonismista. Kesä pitäisi ikään kuin suorittaa, sen jokaisesta hetkestä kuuluisi ottaa kaikki ilo irti. Pitäisi luoda muistoja, joita sitten voi mietiskellä vuoden kylminä ja pimeinä hetkinä kun kaikki on kurjaa. Jostain syystä huikeat kokemukset voi kokea vain kesällä, syyskuun tullessa on jo myöhäistä. Silloin loppuu nautiskelu, spontaanius ja revittely. Oikeasti ihanaa voi olla vain kesällä.

Vaikka tiedän ajatusmallin olevan älytön, se on silti aiheuttanut mulle oikeita paineita. Kyseiset ajatukset ovat varmasti olleet mielessä aiempinakin kesinä, mutta kylmällä ja sateisella säällä ne eivät saa samanlaista painoarvoa. Asiaa tekee yhä typerämmäksi se, että tiedän todella hyvin ettei mua ole tehty lämpimille keleille, en todellakaan haluaisi olla helteillä ulkona kovin pitkään (ja sisälläkin on tukalaa). Todennäköisesti säiden puolesta mulla on kivempaa esimerkiksi syksyllä tai talvella. Mutta ei auta.

Ikävät ajatusmallit kun takertuvat entistä paremmin jo muutenkin järkkyneeseen mieleen ja esimerkiksi ahdistus yhdessä tällaisen paineen kanssa luo mukavan sopan. Paine antaa hyvän syyn ahdistuneen mielen pienille ilkeille äänille sättiä, syyttää ja haukkua. Kun et nyt tuohonkaan pysty. Ajattele, kohta on kesä ohi etkä ole tehnyt mitään. Katso nyt kun kaikki muut pitää hauskaa, kaikki muut pystyy.

Kesä on siis ollut hankala. Alkuun väsymystä aiheutti uusi säännöllisempi päivärytmi kun pääsin töihin. Sitten ymmärsin, että väsymys ei ollutkaan fyysistä, sillä nukuin hyvin ja heräsin virkeänä, se oli henkistä. Yhtäkkiä päivittäisiin sosiaalisiin ympyröihin sukeltaminen kuormitti päivä päivältä enemmän. Viikonloppuisin ei välttämättä ehtinyt levähtää, kun oli erilaisia menoja ja kohtaamisia. Oli kivaa, kunnes oli pakko pysähtyä. Olisi pitänyt pysähtyä jo aiemmin, mutten ollut tajunnut vaikka ahdistusta ja paniikkia oli jo ollut. Lopulta oli pakko alkaa hidastaa ja perua juttuja joihin olisin ihan kauheasti halunnut osallistua. Heinäkuussa vaihdoin suunnitelmia toisiin ja lähes täyden elokuun tyhjensin pala palalta melkein kokonaan, koska halusin säilyttää työkykyni.

Mua harmittaa kaikki perumiseni ja kykenemättömyyteni jo itsessään, ja sitten sen lisäksi pieni ilkeä ääni vielä muistuttaa kesän tarkoituksesta. Et ole nyt nauttinut, oletko käynyt edes rannalla? Oletko juonut puistossa kaljaa auringonnousuun? Oletko tehnyt jotain spontaania ja älytöntä? No et ole, et mitään noista, luuseri. Kaikki muut on, kaikki muut pystyy. Kaikilla muilla on kivaa ja sulla ei ja se on ihan vain sun oma vika kun olet niin heikko.

Tästä syystä (ja tästä huolimatta) olen tyytyväinen että kesä alkaa olla lopuillaan. Tiedän että tuo ääni tulee huutamaan viimeiset hetket kahta kovemmin, ellen opi taltuttamaan sitä, mutta sitten se viimein lopettaa.