Kun ei ole mitään syytä olla hereillä, eikä unessakaan saa rauhaa

Uupumuksen myötä mieleeni on pesiytynyt ahdistushirviön kaveriksi synkkyyshirviö. Kutsuisin sitä masennushirviöksi, mutta se ei anna. Masennus on aivan liian stigmatisoitunut sana täynnä huomionhakuisuutta. Sitä paitsi masennusta voi hoitaa, synkkyys on vain jotain abstraktia ja ohimenevää. Synkkyyshirviö haluaa jäädä ahdistushirviötä auttamaan, eikä se halua että sitä hoidetaan pois. Se vakuuttaa, että on oikeastaan osa mua, onhan ollut kanssani ennenkin. Tai vaihtoehtoisesti että kuvittelen koko hirviön. Suurentelen alakuloani ja oikeasti olen vain laiska haaveillessani sairauslomasta, onhan mulla hyviäkin päiviä. Samalla se jatkaa vakuuttelua siitä kuinka epäkelpo ja rasittava ihminen olen. Olen raskas ja puhun vain itsestäni. Olen ruma, lihava ja kaikinpuolin kelvoton. Pitäisi vain ryhdistäytyä, nousta sängystä itkemästä ja olla kuin normaali aikuinen. On muillakin ongelmia ja silti ne jaksaa. Hirviö osoittelee lähelläni olevia ihmisiä huomauttaen, kuinka hyvin he etenevät elämässään samalla kun mie en pääse edes ulos kotoa. Säälittävää.

Nykyisin herään väsyneenä ja alan heti odottaa iltaa. Olen jo valmiiksi uupunut riippumatta siitä kuinka paljon nukuin, sillä näin taas unia jotka olivat täynnä pakoonjuoksua, selviytymistä, ahdistusta, jännitystä ja pettymystä. Päivällä itken, nukun ja makaan hiljaa sängyssä tai koetan katsoa jotakin sarjaa tai kuunnella äänikirjaa ajankuluksi. Usein kaikki äänet kyllä vain ärsyttää. Itken vähän lisää, vaikken tiedä miksi. Olen vain loputtoman uupunut ja tulevaisuudessa on vaikea nähdä mitään muuta kuin tätä samaa epätoivoa. Oikeastaan tulevaisuus tuntuu aivan mahdottomalta ajatukselta kun yksi päiväkin on järjettömän pitkä ankeudessaan. Odotan iltaa, koska silloin saa taas luvan kanssa nukkua. Kunnes nukkumaanmenoajan lähestyessä muistan, ettei uni ole enää mikään turvapaikka ahdistukselta, päinvastoin. Nukahtaessa en koskaan tiedä mitä unissa tulee vastaan ja sitten heräilen taas pitkin yötä kosteana kylmästä hiestä.

On vaikea hyväksyä sitä kuinka vähän jaksan ja kuinka vähään kykenen. Ei puhuta enää ajankäytön suunnittelusta kuukausi- ja vuositasolla (kuten edellisen postauksessa), vaan viikko- ja päivätasolla. Jos viikolle on sovittu yksi asia johon täytyy tai haluan osallistua, kaikki muu puuhailu pitää pitää minimitasolla. Eikä tapahtumaan siltikään välttämättä pääse osallistumaan ilman ahdistusta. Käytännössä joka kerta kun lähden kotoa muualle kuin ruokakauppaan tai lenkille, ahdistaa. Viimeistään jälkikäteen iskee synkkyys ja sitten turhauttaa kun edes yritän elää normaalia elämää.

Tavallisessa arkipäivässä voin keskimäärin tehdä kaksi siitä välttämättömyyden rutiinista (nukkuminen, syöminen, suihku, koiran ulkoilutus) poikkeavaa asiaa. Voin siis esimerkiksi käydä kaupassa ja pestä hiukset, tai tehdä Sonan kanssa pitkän lenkin ja siivota. Useampi asia on suoraan pois välttämättömyyksistä samana tai seuraavana päivänä. Yleensä kärsii syöminen ja peseytyminen. Mihin mie sängyssä maatessa energiaa tarvitsen ja miksi käydä suihkussa kun en kuitenkaan poistu kotoa. Unta saan uupupuksen takia, vaikka sen laatu onkin heikkoa ja Sonan perushoidosta en tingi.

Unilääkkeestä on apua keskimäärin kerran viikossa. Silloin nukun kohtalaisen hyvin noin 12 tuntia ja olen hetken virkeä. Etenkin niinä harvoina virkeinä hetkinä unohdan kuitenkin helposti kuinka vähän jaksan ja se johtaa ylilyönteihin. Kerran aloitettuani paahdan helposti aivottomana eteenpäin kunnes vasta uupumisitku pysäyttää. Saatan päättää vain hiukan järjestellä paikkoja tajuamatta kohta enää lopettaa. Tai sitten suoritan eri asioita päähänpistosta toiseen jonkinlaisen manian vauhdittamana, kunnes tajuan pysähtyä vasta kun olen jo vetänyt energiavarantoni miinukselle. Loppupäivä meneekin sitten itkiessä.

Virkeinäkään päivinä, saatikka niinä uupuneina, ei huvita oikein mikään ja harvasta asiasta saan iloa samoin kuin tavallisesti. Vaikka päätyisin pakkomielteisesti suorittamaan jotain, en saa sen valmistuttua siitä mitään iloa. Yleensä olen ylpeä, jos olen saanut siivottua kunnolla tai hoidettua asioitani, mutta en nyt. Millään ei tunnu olevan merkitystä. Mun maailma tuntuu ihan oikeasti synkeältä ja ahtaalta. Aivan kuin itse olisin suljettuna pimeään laatikkoon kun ulkopuolella paistaa aurinko. Tiedostan ulkopuolella olevat ihmiset, mutta laatikkooni he eivät pääse, siellä olen yksin. Ystäviä kohdatessa saatan joutua raottamaan pientä luukkua laatikossani, mutta yritän koristella näkymää huumorin ja vähättelyn keinoin. On kovin ristiriitaista kun yhtäaikaa haluan selittää, miksi en ole viime aikoina jaksanut mitään, mutta samalla en halua huolestuttaa ketään. Tai ehkä en myöskään halua myöntää muille, enkä varsinkaan itselleni, etten ole terve ja että voimani ovat vähissä. Kaikkein vähiten haluan vaikuttaa huomionhakuiselta.




Olen melko varma, että mielialalääkkeeni ovat omituisten unieni syy, ja mielialani on matalalla koska en ole nukkunut kunnolla neljään kuukauteen. Lääke itsessään voi myös aiheuttaa mielialan laskua. Parempina päivinä olen onneksi onnistunut hakemaan ammattiapua ja ehkä saan pääni pian kuntoon. Askel kerrallaan.

Kohti paremmin jaksavaa minää

Omien voimavarojen riittävyyden ja jaksamisen rajoja on välillä tosi vaikea tunnistaa. Juuri kun on suunnilleen oppinut hahmottamaan missä ne menevät, jokin elämäntilanteessa muuttuu ja rajat menevät uusiksi.

Toivun edelleen viime vuonna tapahtuneesta pään ylikuormituksesta ja välillä turhaudun siihen kuinka hidasta se on. Toki edistystä on tapahtunut, mutta on hankala hyväksyä ettei tällainen toipuminen ole mikään suora linja: välillä tulee notkahduksia ja silloin saattaa joutua palaamaan montakin askelta taaksepäin. Lisäksi mitä pidempään voimien takaisin kerääminen kestää, sitä vaikeampi on hyväksyä se, ettei kykene samanlaiseen aktiivisuuteen kuin jotkut muut. Sosiaalisen median kautta näkee liiankin hyvin mitä kaikkea hauskaa on tarjolla ja mihin kaikkeen muut osallistuvat. Ilmoittautumisaikojen auetessa on todella vaikeaa yrittää hahmottaa sitä mitkä henkiset resurssit itsellä on käytettävissä kuukauden tai neljän kuukauden päästä, ja sitä vaikeampi on todeta että ne eivät ehkä riitä. Mua pelottaa että joudun taas perumaan kaiken mihin lupaudun, mutta myös se että jään paitsi jostain huikeasta. Etenkin silloin jos tiedän kavereiden osallistuvan.

Tämän lisäksi tiedän, että jotkin asiat voivat auttaa - jos nyt eivät jaksamisen palautumista, niin mielenterveyttä ylipäätään. Se, että jaksan koko ajan enemmän sosiaalisia tilanteita ja uskallan toimia niissä rohkeammin, piristää väistämättä. Toisaalta samalaiset tilanteet, jotka yhdessä hetkessä voimaannuttavat, voivat väärässä hetkessä pahentaa asioita ja aiheuttaa reilusti takapakkia. Varsinkin etukäteen on todella vaikea arvioida kumpaa mikäkin tilanne tai tapahtuma tuo tullessaan.

Oman kykenemisen arvioinnin ja muihin vertailun kanssa tarpeeksi pitkään kamppailtuani tajusin, että mun ei tarvitse jaksaa tai kyetä. En voi verrata omaa jaksamistani muiden jaksamiseen ja mun täytyy antaa itselleni aikaa toipua ilman turhia riskejä. Siksi päätin, että annan itselleni suosiolla vuoden verran aikaa. Tänä vuonna en siis aio osallistua kuin joihinkin vuosittaisiin, tai jo tällä hetkellä päätettyihin tapahtumiin ja menoihin. Niitä riittää syyskuuhun asti suunnilleen 1-2 kuukauteen ja se on aivan riittävästi. Sen lisäksi esimerkiksi viikonloppuja voi täyttää jaksamisen mukaan spontaaneimmilla asioilla, mutta en aio tänä kesänä (tai vuonna ylipäätään) aiheuttaa itselleni suorituspaineita.

Haluan tosissani saada pääni kuntoon ja aiempien kokemuksieni mukaan siinä ei auta se, että rohmuan itselleen sosiaalisia tilanteita jaksamiseni kustannuksella. Vuosi tuntuu helposti tosi pitkältä ajalta ja tiedän että tulen harmittelemaan sitä kuinka jotkin tapahtumat jää nyt kokematta. Pitkässä juoksussa yksi huilaamisvuosi on kuitenkin lyhyt aika. Lisäksi pelkästään tämän päätöksen tekeminen aiheutti suuren helpotuksen tunteen. Se kertoi että olen oikeilla jäljillä.

Mennyt vuosi 2018

Olen ihan tyytyväinen, että aloin viime vuoden alussa seurata mielialojani tuollaisen vuosi pikseleinä-systeemin avulla. Väritin siis jokaisen päivän olotilan omaan ruutuunsa vallitsevan mielialan mukaan.Vaihtoehdoiksi valitsin itselleni esim. ihana, normaali, energinen, ahdistunut, masentunut ja kipeä. Yhteensä vaihtoehtoja oli 11 ja kaikkia niitä tuli väriteltyä. Yleisimpinä väreinä silmämääräisesti arvioimalla oli sanojen normaali, ihana, hyvä ja väsynyt värit. Pääosin varsin hyvännäköinen vuosi siis.

Hyödyllisimmiksi ja eniten seuraamikseni väreiksi osoittautui kuitenkin tummansininen ja musta - ahdistuksen ja masennuksen värit. Melko nopeasti huomasin noissa väreissä toistuvuutta. Niitä ilmestyi jokaiseen kuukauteen vähintään yhtenä päivänä, yleensä muutamana. Merkityt stressaavat punaiset värit liittyivät yleensä myös sosiaalisten tilanteiden pelkoon. Tämä ei äkkiseltään tunnu paljolta, ellen muistaisi että nuo päivät olivat monesti sellaisia, joina ahdistus- paniikki- ja masennusoireet estivät mua astumasta ulos.Tavanomaista sosiaalisten tilanteiden ahdistusta en muista juuri merkinneeni, se oli niin normaali olotila. Kun ongelmani oli tuolla tavalla visuaalistettu, oli helpompi tajuta, että se todella alkoi olla ongelma, joka haittasi elämääni. Toki oli kiva huomata konkreettisesti myös se, että ihania päiviä on usein, mutta enemmän yleiseen hyvinvointiin kuitenkin tuntuu vaikuttavan ne aivan kamalat päivät. Tämä kannusti mua ennen pitkää hakemaan apua.

Väriruuduissa näkyy myös selvästi lääkkeiden vaikutus: joulukuu oli syyskuun lisäksi ainoa kuukausi, jona yhteenkään ruutuun ei tarvinut värittää tummansinistä tai mustaa. Joulukuussa olin toki väsynyt, mutta se johtui muista kuin henkisen puolen asioista. Muistan olleeni etenkin loppukuuta kohden äärettömän toiveikas ja onnellinen. Jaksoin enemmän henkisesti ja voitin paljon pelkojani. Järjestelin tunne-elämääni hitusen uudelleen ja uskaltauduin kosimaan elämäni rakkautta. En malttanut olla julistamatta sopivien lääkkeiden tuottamaa iloa kaikille jotka pysyivät riittävän kauan paikallaan kuunnellakseen.

Ja tietenkin nousukiidon tälläkin kertaa piti päättyä realiteettien seinämään. Viimeistään huikeat uudenvuoden juhlat ihanien ihmisten keskellä imivät sosiaalisen jaksamisen miinukselle ja seuraavana aamuna sain karvaasti kokea sen, etten ole vielä terve vaikka usein siltä tuntuukin. Ahdistus iski. Ei kovin rajuna, mutta ensimmäistä kertaa melkein kahteen kuukauteen. Ahdistus toi mukanaan kaikenlaisia ajatuksia, mutta vahvimpana kuitenkin oli pettymys. En halunnut aloittaa vuottani, jonka kuului olla edellistä parempi, itkemällä sängyssä.Olin pettynyt siihen etten olekaan niin terve kuin luulin, sekä siihen että olin lentänyt liian korkealle tajuamatta paremmin.

Puolitoista päivää erossa ulkomaailmasta ja nyt on taas helpompaa. Ei tuosta kokemuksesta auta kuin oppia, nousta ja muistaa, että jaksamisellani on yhä rajat, vaikka ne olisivatkin nyt etäämmällä kuin aiemmin. Vaikka vuoden ensimmäinen päivä meni pettymyksen vallassa, suhtaudun silti tulevaan optimistisesti ja aion tehdä tulevasta vuodesta aiempaa paremman - tai ainakin vähemmän ahdistavan.