Apua ahdistukseen

"Selkeä paniikkihäiriöltä vaikuttava oirekuva", lääkäri kirjoittaa. Lisäksi on kuvaus kahdesta eri lääkkeestä, joihin on myönnetty reseptit. Toiset hillitsevät mieltä ja toiset fyysisiä oireita.

Avun hakeminen lamauttavaan ahdistukseen oli käynyt kyllä aiemminkin mielessä, mutta aina jotain tuli tielle: ahdistus tai epätietoisuus siitä minne hakeutua. Tai sitten se pieni ääni mielessä joka vakuutti, että kuvittelin ja suurentelin asioita. Että ainahan olen ollut ujo ja herkkä, ei se ole syy lähteä lääkäriin. Mieleni myös kätevästi unohti kaiken mitä ahdistavina päivinä oli tapahtunut ja miltä silloin tuntui. Kunnes yhden ahdistuksen jatkuttua kolmatta päivää sisuunnuin. Ei ole normaalia että yksi yllättävä, mutta ihan tavallinen sosiaalinen kohtaaminen suistaa raiteiltaan niin että seuraavat melkein kolme päivää menee kotona itkiessä. Ulosmenoa ei voinut kuvitellakaan ilman ahdistuksen kasvamista. Halusin tehdä asialle viimein jotain, en halunnut että elämäni valuu ohi sillä aikaa kun ahdistus sitoo minut sänkyyni.

En silloinkaan oikein tiennyt mistä apua hakisin ja vaihtoehtojen miettimisessä meni jonkin aikaa. Lopulta kuitenkin tulehtunut varvas antoi hyvän syyn mennä lääkäriin ja ottaa myös ahdistusasia siellä puheeksi. Loppuun asti jännitin saisinko suuni auki ja otettaisiinko minut tosissaan. Onneksi sain ja onneksi otettiin. Varvas hoidettiin ja muutaman päivän päästä kävin juttelemassa mielenterveysasioista vielä toisen lääkärin kanssa, joka myönsi lääkkeet ja ehdotti psykologikäyntejä. Otin helpottuneena kaiken avun vastaan.

Nyt olen huojentunut ja ylpeä itsestäni. En tiedä milloin lääkkeille tulee käyttöä, mutta mua helpottaa jo tieto niiden olemassaolosta. En myöskään tiedä kuinka paljon apua saan psykologikäynneistä, mutta tuntuu tosi hyvältä että oma lääkärini oli valmis etsimään mulle sopivat ratkaisut. Hän vakuutti että mut saadaan terveeksi vaikka juuri nämä ensin kokeilemani keinot eivät auttaisikaan. On huikeaa että uskalsin hakea apua ja että sain sitä enemmän kuin osasin toivoa. 

Entä jos ei pysty elämään kuin viimeistä kesäpäivää?

En ole kesäihminen. En ole oikein koskaan (teini-/aikuisikäni aikana) ollut. Minua ei pahemmin vaivannut viime vuosien kylmät kesät, päin vastoin. En ikävöi talvisin hellettä, enkä kaipaa sitä kesälläkään.

Helteen lisäksi en kesässä pidä siitä, että päähäni on pinttynyt ajatusmalli tietynlaisesta kesähedonismista. Kesä pitäisi ikään kuin suorittaa, sen jokaisesta hetkestä kuuluisi ottaa kaikki ilo irti. Pitäisi luoda muistoja, joita sitten voi mietiskellä vuoden kylminä ja pimeinä hetkinä kun kaikki on kurjaa. Jostain syystä huikeat kokemukset voi kokea vain kesällä, syyskuun tullessa on jo myöhäistä. Silloin loppuu nautiskelu, spontaanius ja revittely. Oikeasti ihanaa voi olla vain kesällä.

Vaikka tiedän ajatusmallin olevan älytön, se on silti aiheuttanut mulle oikeita paineita. Kyseiset ajatukset ovat varmasti olleet mielessä aiempinakin kesinä, mutta kylmällä ja sateisella säällä ne eivät saa samanlaista painoarvoa. Asiaa tekee yhä typerämmäksi se, että tiedän todella hyvin ettei mua ole tehty lämpimille keleille, en todellakaan haluaisi olla helteillä ulkona kovin pitkään (ja sisälläkin on tukalaa). Todennäköisesti säiden puolesta mulla on kivempaa esimerkiksi syksyllä tai talvella. Mutta ei auta.

Ikävät ajatusmallit kun takertuvat entistä paremmin jo muutenkin järkkyneeseen mieleen ja esimerkiksi ahdistus yhdessä tällaisen paineen kanssa luo mukavan sopan. Paine antaa hyvän syyn ahdistuneen mielen pienille ilkeille äänille sättiä, syyttää ja haukkua. Kun et nyt tuohonkaan pysty. Ajattele, kohta on kesä ohi etkä ole tehnyt mitään. Katso nyt kun kaikki muut pitää hauskaa, kaikki muut pystyy.

Kesä on siis ollut hankala. Alkuun väsymystä aiheutti uusi säännöllisempi päivärytmi kun pääsin töihin. Sitten ymmärsin, että väsymys ei ollutkaan fyysistä, sillä nukuin hyvin ja heräsin virkeänä, se oli henkistä. Yhtäkkiä päivittäisiin sosiaalisiin ympyröihin sukeltaminen kuormitti päivä päivältä enemmän. Viikonloppuisin ei välttämättä ehtinyt levähtää, kun oli erilaisia menoja ja kohtaamisia. Oli kivaa, kunnes oli pakko pysähtyä. Olisi pitänyt pysähtyä jo aiemmin, mutten ollut tajunnut vaikka ahdistusta ja paniikkia oli jo ollut. Lopulta oli pakko alkaa hidastaa ja perua juttuja joihin olisin ihan kauheasti halunnut osallistua. Heinäkuussa vaihdoin suunnitelmia toisiin ja lähes täyden elokuun tyhjensin pala palalta melkein kokonaan, koska halusin säilyttää työkykyni.

Mua harmittaa kaikki perumiseni ja kykenemättömyyteni jo itsessään, ja sitten sen lisäksi pieni ilkeä ääni vielä muistuttaa kesän tarkoituksesta. Et ole nyt nauttinut, oletko käynyt edes rannalla? Oletko juonut puistossa kaljaa auringonnousuun? Oletko tehnyt jotain spontaania ja älytöntä? No et ole, et mitään noista, luuseri. Kaikki muut on, kaikki muut pystyy. Kaikilla muilla on kivaa ja sulla ei ja se on ihan vain sun oma vika kun olet niin heikko.

Tästä syystä (ja tästä huolimatta) olen tyytyväinen että kesä alkaa olla lopuillaan. Tiedän että tuo ääni tulee huutamaan viimeiset hetket kahta kovemmin, ellen opi taltuttamaan sitä, mutta sitten se viimein lopettaa.