Aika lailla kaksi vuotta sitten tähän aikaan Helsinkiin
muutosta oli juuri tullut todellisuutta. Muutto ei ollut helppo, se vaati
paljon sumplimista ja etenkin rahallista apua. Se ei välttämättä ollut siinä
hetkessä järkevin päätös, mutta tiesin haluavani sitä. Olin halunnut jo vuosia,
joten tilaisuuteen oli tartuttava. Enkä kadu. Joskus on ollut vaikeita hetkiä,
mutta hankaluuksia ilmenee väistämättä aika ajoin, ei se ole asuinpaikasta kiinni.
Se, että alan tuntea Helsinkiä ja etenkin sen keskustaa
hyvin, tekee mut valtavan onnelliseksi. Se, että sen kadut ovat mulle vähän
kuin kotikatuja. Vaikken keskustassa asukaan, tulee siellä silti liikuttua jopa
useita kertoja viikossa, joten kyllä ne katukivet tutuiksi käy. Se on asia,
joka lämmittää jostain syystä mieltäni hirveästi. Iloitsen siitä, että Helsingin keskusta kuuluu mun arkeeni. Se on kuitenkin alue,
joissa olen teini-ikäisenä pyörinyt. Ja vain haaveillut, ettei mun tarvitsisi
lähteä tästä kaupungista, joka oli mulle jo silloin tosi kotoisa paikka.
Tuntuu siis välillä ihan absurdilta, että olen saavuttanut
jotain mistä niin pitkään haaveilin. Arki yleensä rullaa itsestään ilman, että
tarvitsee kauheasti tiedostaa missä kaupungissa asuu ja aika samanlaista elämä
on kaupungissa kuin kaupungissa. Onnellinen voi olla asuinpaikkakunnasta
riippumatta. Silti olen aina välillä ihan hirveän kiitollinen siitä, että polkuni
on tuonut mut juuri tänne. Täällä on hyvä.
