Sosiaalisten tilanteiden sietämätön vaikeus

On kauhean epärelua, että onnen hetkellä ei saa nauttia pelkästään positiivisista oloista ja tunteista. Miksi mun pään pitää kehitellä niiden kaveriksi ahdistusta, jonka syyt kuvittelin tuntevani ja jonka näinollen kuvittelin kykeneväni välttämään. Miksi nyt kun olen ensimmäistä kertaa yli kahteen vuoteen näin onnellinen? Vaikka mitään lupauksia ei tehdä näin alussa, tuntuu tulevaisuus kuitenkin vakaalta ja siellä näkyy taas valokohtia, joiden luulin sammuneen lopullisesti.

Välillä vain on vaikeaa elää ihmisten keskellä. Lähimmät ihmissuhteeni eivät tällä hetkellä kuormita, mutta kaikki muu tuntuu toisinaan olevan jopa täysin ylivoimaista. En esimerkiksi kykene enää ottamaan työvuoroja paikasta, jossa työkaverit juttelevat toisilleen ja jossa yllättävät sosiaaliset tilanteet on riski koko ajan. Miksi on oletuksena, että kuka tahansa haluaa jutella kelle tahansa vain sen takia että sattuu tekemään samoja hanttihommia? Siellä ei voi edes sulkeutua kuulokkeiden taakse omaan maailmaansa. Lisäksi siellä on aivan liikaa ihmisiä todistamassa mikäli teen jotain väärää tai outoa. Kaikki vaivalla keräämäni itsevarmuus karisee tuollaisissa paikoissa, joiden käyttäytymismalleista en ole perillä ja joissa on paljon ihmisiä. Vakituisemmassa työpaikassani olen siinä onnellisessa asemassa, ettei kukaan juuri kiinnitä muhun tervehdyksiä lukuunottamatta huomiota. Lisäksi saan olla suurimman osan päivää enemmän tai vähemmän omissa oloissani.

Töiden lisäksi ongelmia tuottaa tietenkin puhelinsoitot ja muut asiakaspalvelutilanteet. Matkakorttia on välillä tosi ahdistavaa käydä lataamassa, enkä uskalla mennä räpeltämään automaattia kun en tiedä miten se toimii. Myös koirapuistot on jäänyt nyt vähälle, koska sellaisiin on jonkin verran matkaa, enkä välttämättä kuitenkaan uskaltaisi mennä sinne jos paikalla on jo ihmisiä. Tietenkään lenkki ei itsessään olisi turha silloinkaan, mutta oma ahdistus turhauttaa. Jouduin myös jäämään viime hetkellä pois yli vuoden kestäneestä projektista, koska itensiivinen tekeminen ihmisten kanssa tuntui liian kuormittavalta. Ja siinä sentään oli kyseessä kaverit ja ihmiset joiden tiedän suhtautuvan muhun vain hyvällä.

Vielä en ole kokenut paniikkikohtauksia sosiaalisten tilanteiden takia, kuten viime vuonna, ja toivoin ettei se siihen menisikään. Olen raa'asti koettanut karsia ahdistavia asioita pois tai pyytänyt seuraa tilanteisiin jotka hirvittää. En suoraan tiedä mistä tämä kaikki johtuu, koska tällaista ahdistusta ei ole ollut sitten viime syksyn. Silloin tulkitsin sen olleen seuraus liiallisesta tekemisestä ja ihmisseurasta. Nyt kummankaan ei pitäisi olla ongelma, sillä olen vähentänyt kumpaakin rankalla kädellä tämän itsediagnoosin tehtyäni ja kaikki on ollut hyvin. Ainoat muutokset on uusi ihmissuhde ja stressi. Uutta ihmissuhdetta mun on tosi vaikea syyttää, koska hänen seurassaan kaikki on hyvin enkä koe minkäänlaista ahdistusta siitä. Stressi sen sijaan voisi hyvinkin olla syyllinen, sillä se aaltoilee välillä aika huimiin sfääreihin. Vaikka isoimmat stressinaiheet alkaa olla takana, musta tuntuu että ne silti jäytävät mua jossain syvällä. Itse en ainakaan keksi mitään muuta syytä. Pitäisi varmaa jutella jollekin ammattilaiselle.

Avun hakeminenkin vain on niin vaikeaa, sillä välillä tunnen oloni aivan normaaliksi ja sellaiseksi, että pystyn mihin tahansa. Hoidan asiakaspalvelutilanteita ja muita sosiaalisia kohtaamisia kuin kuka tahansa aikuinen ihminen ja niistä voi jopa jäädä ihan hyvä mieli. Käyn töissä ja hoidan helposti velvollisuuteni. Niinä hetkinä kaikki ahdistelu tuntuu naurettavalta ja vuodatetut kyyneleet turhilta. Teen asioista vain liian isoja ja käsittelen stressiä huonosti. Annan itselleni liikaa vapauksia jäädä kierimään pieniin epämukavuuksiin ja keksin ahdistusta jotta voisin luistaa tilanteista joista en pidä.

Välillä on niin vaikeaa olla aikuinen.

Onneksi tämän kaiken keskellä oloni on kuitenkin pääosin onnellinen, hyväksytty ja rakastettu. Tärkeintä on kuulla se, kuinka minusta pidetään juuri tällaisena kuin olen.